205. Todellisuus on taruakin ihmeellisempää – työ on puhettakin hyödyllisempää

Oli kesä Juhannuksineen kuinka kaunis hyvänsä se sadun tavoin – ilkeän äitipuolen ja kateellisten siskojen palatessa arkeen – kerran päättyy. Kansan ilmoittaessa (IL 9.5.2022) 76 %:sti kannattavansa Natoon liittymistä tapahtui sadunkaltainen ilmiö. Päättäjät käänsivät takkinsa. He järjestivät itselleen Tukholmassa juhlan hevosvetoisine vaunuineen kuin Tuhkimo ikään. Oli kiire, koska vaunu hevosineen, ajureineen ja lakeijoineen palautuisi ennalleen kurpitsaksi, hiiriksi, rotaksi ja sisiliskoiksi keskiyöllä.

Niin kävikin. Arki palasi ja todellisuus alkoi. Nato muuttui Turkiksi. Satua tuli kuitenkin jatkaa. Aikoinaan maanviljelysneuvos Alfred Kordelinin rakennuttama ja valtiolle lahjoittama Kultaranta oli paikkana sopiva. Vain kysymys – ei osallistujat – oli uusi; mitä nyt tehdään? Kysymyksiä tuli jopa lisää. Uhkakuva itärajalle kasaantuvasta aina miljoonasta ”turvapaikan hakijasta” – joita Venäjällä riittää – sai päättäjät uudestaan hämilleen. Miten ehditään käsittelemään asianmukaiset turvapaikkahakemukset?

Kysymystä, itsestään jo järjenvastaisena, lähestyttiin toki myös asiallisesti, sotilaallisesti. Tulisiko raja miinoittaa? Puolustusvoimain komentaja totesi jalkaväkimiinojen olevan historiaa. Ne on korvattu tehokkaammilla raketinheittimillä. Jos ymmärsin oikein uhka torjuttaisiin jo rajan takana. Silloin kysymys olisi sodasta. Sama teurastus voitaisiin toki toteuttaa myös Suomen puolella. Se ei olisi vielä sotaa. Jälki tosin olisi yhtä rumaa kuin miinojenkin avulla, mutta syyllisyys murhan ja itsepuolustuksen välillä olisi tuomioistuimen jälkikäteen ratkaistavissa. Komentajalla ei ollut näkemystä ongelman ratkaisemiseksi.

Lähestymiskulma olikin väärä. Rajavalvonta kuuluu sisä- ei puolustusministeriölle. Kaiken lisäksi ministerit vaihtuvat aina hallitusten myötä. He tekevät politiikkaa. He puhuvat arvoista, työllisyysasteesta, ihmisoikeuksista, valtiollisesta riippumattomuudesta kuten ennen Nato-optiostakin. Ukrainan asian sanotaan olevan yhteiseurooppalainen. Kauniisti sanottuna sen uhrit ovat vapauden hinta aivan kuten sankarihaudat ikään. Asialla, surmatuilla lapsilla, naisilla, miehillä ja sotilailla on myös toinen, vaiettu arvo. He eivät ole Euroopan tai ihmiskunnan vapauden hinta, vaan kautta Euroopan väärin perustein harjoitetun politiikan valuuttaa. Uhraamalla heikommat ostaa Suomikin tällä valuutalla itselleen kuviteltua turvallisuutta. Emmekö samoin ylpeile työllisyysasteen noususta, vaikka kasvava osa-aikatyön tuntimäärä eli tuottavuus laskee?

Politiikka, niin eurooppalaisena kuin suomalaisenakin, missä hintana eli käytettynä valuuttana on ihminen (ukrainalaiset ja alipalkatut työntekijät), missä poliitikot ja poliittisesti nimitetyt virkamiehet aistivat sieraimissaan vain vallan ja hallitusvirkojen lihapatojen tuoksun, missä takinkäännös paljastaa vain pitkään piilotetun totuuden tai missä puolueet ja niiden edustamat etupiirit, kansalaisten tarpeet unohtaen, etsivät vain omaansa, on väärä. Peittääkseen valheen ja hämätäkseen kansaa he järjestävät juhlan osoittamalleen johtajuudelle.

Johtajan tekevät hänen seuraajansa. Onko näin vai seuraako hän heitä, koska on heidän johtajansa? Kun ihmiskunnan ongelmat, Venäjän jo uhatessa ensimmäisellä ydiniskulla Lontoota samalla kun Ukrainan kohtalo ja maailman ruokakriisi marginalisoituvat, joudumme kysymään maamme johdon kykyä selvitä ongelmista? Lutherin nimiin pantu toteamus; ”Vaikka tietäisin, että huomenna tulisi maailmanloppu, istuttaisin tänään omenapuun”, rohkaisee toimintaan. Sen sijaan, että odotamme muitten päättävän Madridissa asemamme, maamme tulee ponnistella uhkaavien energia- ja elintarvikekriisien ovella maan kattavan tila- ja kyläkohtaisen energiaomavaraisuuden saavuttamiseksi biokaasutoiminnalla (kuivareaktoriyksiköt), siihen nojautuvan maa-, karja- ja metsätalouden eli huoltovarmuuden varmistamiseksi sekä tuotannon ja pienteollisuuden hajauttamiseksi yli 100 vuotta sitten alkaneen kotiteollisuusmallin mukaisesti. Vain työ ja siitä saatava elanto oikeudenmukaisine palkkoineen koituu pelastukseksi. Se puolestaan edellyttää järjestelmän uudistumista niin yksilöiden kuin päättäjienkin osalta. Satujen aika, kuten yksittäinen vaalikausi, päättyy aina uuden sadun, uuden takinkäännön odottamiseen.

Päämäärän ja keinon sen saavuttamiseksi tulee aina olla identtisiä. Mikä lieneekään Nyky-Venäjän tavoite, se on valinnut menetelmäkseen väkivallan, sodan. Entä omamme? Keinon tunnemme, sen muodostavat kansalaiset. Jos päämääränä on itsenäisyys ja riippumattomuus, sillä voi olla vain yksi nimi, työ, joka toteutetaan palkkauksineen ja velvoitteineen oikeudenmukaisessa hengessä. Maan kattavan biokaasuverkoston luominen sitä edellyttävine maaseudun rakenneuudistuksineen maan kokonaan asuttamisesta puhumattakaan, ei Suomen ilmastopaneelin puheenjohtajan mielestä ole saamani palautteen mukaan ilman suurteollisuuden (lue massatuotannon) kannattavuuslaskelmia perusteltua. Miksi näin? Mikä on pien- ja kotiteollisuuden arvo päättäjien silmissä? Mitä hyötyä ovat tuoneet pelkästään suurteollisuutta palvelevat (kuten Talvivaara ja Hanhikivi 1-ydinvoimalan rakennushanke) hankkeet? Kannattavuuslaskelmia odotellessa olisi ainakin maamme energiaomavaraisuus päämääränä ja työ sen saavuttamisen välineenä aloitettava mitä pikimmin. Tapahtuu jatkossa mitä hyvänsä se ei edellytä takinkääntöä.