216. Lakia kiertävä demokratia ei poikkea diktatuurista

Maailma polarisoituu kiihtyvällä vauhdilla. Mikä aiemmin laskettiin vuosisatoina, tapahtuu tänään jopa vuosissa. Biologit ja sosiologit käyttävät evoluutio-sanaa ilmaistakseen pitkällä tähtäimellä tapahtuvaa elävien organismien tai instituutioiden kehitystä. Historia avaa aiheeseen puhuttelevan esimerkin. Ruotsille ja Suomelle yhteistä, Kaarle XII jälkeistä 1719-1772 ajanjaksoa kutsutaan vapauden ajaksi. Yksinvaltiuden päättyminen sinetöitiin lainsäädäntövallalla takeena yksinvallan lopettamisesta. Kustaa III:n vallankaappaus 1772 palautti yksinvallan, josta Suomi vapautui vasta 146 vuotta myöhemmin 1918.

Yhden ihmisen tai rajoitetun joukon käsissä oleva yhteiskuntajärjestelmä, diktatuuri, on yksi aikamme kielteisimmistä käsitteistä. Peitellysti sama ilmenee näennäisdemokratiassa. Siinä valtaapitävät (lue puolueet) ovat tarkoituksella siirtäneet yhteiskunnan kannalta kaikkein keskeisimmät kuten palkkaukseen, työvoimaan, pääomaan, virkamiesten nimityksiin ja monien muiden demokratiaan kuuluvien asioiden päätösvallan kansaa edustavan eduskunnan ulkopuolelle. Niitä ovat ay-liike, työnantajien etujärjestöt ja puolueorganisaatiot poliittisesti nimettyine virkamiehineen, joiden selän taakse on helppo kätkeytyä, tai muut omaa etuaan ja voittoa tavoittelevat yhteisöt. Valta ja vastuu, päättäjät ja kansa on näennäisdemokratiassa erotettu toisistaan.

Yksinvallan, diktatuurin nimissä tapetaan tänään ukrainalaisia. Näennäisdemokratiassa puolestaan tuhotaan elämää kieltämällä tosiasia, että jokainen syntyy maailmaan jotakin tarkoitusta varten ja että yksilöllä ja heistä koostuvalla yhteisöllä on yksi ja sama tavoiteltava tarkoitus. Kun elämän tarkoitus kielletään lienee yhdentekevää surmataanko ihmisiä ohjuksilla tai rakennetaanko yhteisö, jossa kaikille tarjottavien yhtäläisten mahdollisuuksien nimissä evätään vaihtoehtoiset mahdollisuudet niiltä, jotka ominaisuuksiltaan, usein ulkoisista tekijöistä johtuen ovat poikkeavassa asemassa. Yhtäläisestä biologisesta alkuperästä huolimatta he ovat niitä, joita köyhyys, vanhempien työttömyys tai päihteiden käyttö ja siitä johtuvat epäsosiaaliset seuraukset kuten lapsena tai nuorena koettu huostaanotto tai sijoittaminen ovat leimanneet. Paljon puhutulla nuorten masennuksella ja mielenterveyspalvelujen tarpeilla on pitkälle jäljitettävät syynsä. Suomessakin jo 1980-luvulla vierailut tri Alec Dickson totesi; ”ellei nuori ole osa ratkaisua, hänestä tulee osa ongelmaa” (Suomen Kuvalehti 2.5.1980). Hänen mukaansa esimerkiksi ilkivaltainen, mitään omistamaton nuori, ei osaa kunnioittaa toisenkaan omaa. Epäsosiaalisessa kodissa tai slummissa kasvaneella nuorella on taipumus paitsi itse omaksua kotinsa arvoton elämäntapa niin myös siirtää se omille lapsilleen.

Kun valtio tai tarkemmin sosiaalihallitus lakkasi säätelemästä sitovasti tilan määrää lasta kohden”, kuten dosentti Marjatta Kalliala päiväkoteja koskevassa haastattelussa toteaa, lapsia ”saatiin mahtumaan enemmän, kun laskettiin tuulikaapit, komerot ja eteisetkin lasten käytössä oleviin neliöihin(HS 19.10. 2022). Kuvaus paljastaa säästöä ja voittoa tavoittelevan järjestelmän, on kyse sitten yksityisestä tai kunnallisesta toiminnasta, välinpitämättömän suhtautumisen kansakunnan kaikkein arvokkaimpaan pääomaan, lapsiin ja nuoriin. On kiistatonta, että lainsäädäntövallasta luopumisen seuraukset rahan tai vain vallan tavoittelemiseksi näkyvät sittemmin monin tavoin tarkkaavaisuus-, käytös-, motoriikan kehitys- tai puheen-/ kielen kehityshäiriöisissä (MBD) ja Adhd-, Tourette- tai Asperger-oireyhtymistä kärsivissä nuorissa. Eikö hoito-, päiväkoti- ja vanhustenhoitohenkilöstön, opetus- ja monien erikoisalojen työntekijöiden eriarvostaminen ja keskinäinen kilpailuttaminen ole heikentänyt yhteiskuntaa? Siinä missä heidän toimintansa kohteina olevien lasten, nuorten, sairaiden ja vanhusten tarpeet ovat jääneet tyydyttämättä samassa määrin se on hyödyttänyt etujärjestöjen ja valtaapitävien valtaa sekä taloudellista hyötyä.

Elämän ensisijaisuus niin yksilölle kuin yhteisöllekin on yhtä tärkeä kuin sen tarkoituskin. Aristoteleen sanat; ”Ihmisen luonto ei ole se millaisena hän on syntynyt, vaan se mitä varten hän on syntynyt”, sitovat niin yksilön kuin yhteisönkin tarkoitukset yhteen. Erottamalla ne toisistaan menettää molemmat. Näin menetellen ei ole väliä elääkö diktatuurissa vain ns. näennäisdemokratiassa, molemmat päätyvät tarkoituksettomuuteen ja heikomman eliminointiin. Sanotaankin, ettei tarkoitusta voi keksiä, se täytyy löytää. Vuorisaarna kehottaa etsimään ”ensin Jumalan valtakuntaa”, järkkymättömälle lainalaisuudelle rakentuvaa yhteisöä. Voimattomaksi itsensä tunteva voi aloittaa tarkoituksensa etsinnän todellisesta, ei näennäisdemokratiasta.

 

+4
HannuAhti
Sitoutumaton Helsinki

Kirjoittaja on toiminut setlementtiaktivistina vuodesta 1986 ja perustanut sen yhteydessä useita syrjäytyneitten nuorten koulutusta, kuntoutusta ja työllistämistä palvelevia yksikköjä yhdistyksinä, säätiöinä, osuuskuntina ja sosiaalisena yrityksinä. Kaikkiaan toiminnan piirissä on ollut liki 5 000 nuorta ja nuorta aikuista.
Tutustu kirjaan: omatunto2018kirja.wordpress.com

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu