242. Kenet valitsemme? Nimittäin presidentiksi.

Euroopassa ja maailmalla tapahtuu asioita, jotka laajuudeltaan herättävät levottomuutta. Yhdysvaltain presidentin vaalit, EU:n näennäinen ryhdistäytyminen, Ukrainan lähestyvä luhistuminen, maamme itsestämme riippumaton taloudellinen ahdinko, joitakin vain mainitakseni, hallitsevat aiheina uutisissamme. Vaikutusmahdollisuutemme niihin ovat rajalliset, suurelta osin jopa olemattomat. On oletettavaa, että kansallinen toivo asetetaan tiedostamatta maamme tulevaan presidenttiin. Voittajan toimenkuvaan kuuluisi näin ollen ongelmien hoitaminen.

Yksi ehdokkaista edellytti jo kesällä presidentiltä kykyä ottaa vastaan uusia haasteita ja valmiutta uudenlaiseen johtajuuteen. Elämäni biisi-tasoista ohjelmaa hehkuteltiin yhtä ratkaisevana kuin vuoden 1994 Tuttu juttu-ohjelmaa silloisen presidentin vaalin yhteydessä. Tämän päivän maailman ja kansalliset haasteet ovat yllättävän samanlaiset kuin 30 (osin jopa 170) vuotta sitten. On sanottu, että tälläkin kertaa valittavana on vain huonoja vaihtoehtoja. Onko näin?

Kyse on voittopuolisesti keskimäärin 60-vuoden ikäisistä entisistä poliitikoista. Huolimatta median tai kyseenalaisten hupiohjelmien antamista vinkeistä useimmilla on kuitenkin jokin mielikuva ehdokkaista. Niistä pankinjohtaja Olli Rehn muistuttaa tapahtumasta, missä hän altisti itsensä ja koko poliittisen uransa tuntemansa ja julkisuudessa häväistyn ystävänsä pelastamiseksi. Tuskin erehtyy, jos uskoo useimpien sydämessään toivovan, olisipa minullakin Rehnin kaltainen ystävä. Autettu ystävä, valtiotieteiden tohtori Alpo Rusi paljasti sittemmin kirjoissaan koko sen mädännäisyyden, mikä ennen kaikkea vuoden 1991 jälkeen häpeällisesti leimaa maamme poliittisen lähihistorian ja siihen myötävaikuttaneet poliitikot.

Kansanedustaja Pekka Haavisto tunnetaan kokeneena poliitikkona. Hän ansaitsi kannuksensa osaavana ulkopolitiikan taitajana. Ei paljon erehtyne, jos olettaa hänen pyrkivän vaikuttamaan esim. Ukrainan kriisin ratkaisuun diplomaattisin keinoin. Kuin kohtalon oikusta yhdistyy niin Ukrainan nykyinen kriisi, Krimin eli itämainen sota (vuosina 1853-56) kuin Tolstoin sotaa kuvaavat esseetkin yhdeksi kokonaisuudeksi ihmiskunnan alati toistuvista kärsimyksistä, joihin toivotaan pysyvää ratkaisua.

Tolstoi, maailman omanatuntona tunnettuna, tarjosi (170 vuotta sitten) vaihtoehtoa diplomatialle. Hän arvioi, että ”koko elämänsä valheelle omistaneet diplomaatit ovat…. niin tottuneet tuohon valheeseen ja elävät koko ajan niin sakeassa valheen ilmapiirissä, että he eivät itse huomaa ehdotustensa koko mielettömyyttä” (Omantunnon kujanjuoksu, s. 133, Tolstoi). Tällä kertaa – joitakin yksilöitä lukuun ottamatta – ihmiskuntaa ei voine enää pettää. Tarvitaan jotain uutta. Haavistoa tuskin auttaa kuten ei Rehniäkään se, että molemmat ovat etääntyneet oman puolueensa huonosti markkinoimasta sanomasta kätkeytymällä kansanliikkeen hämyiseen verhoon.

Kansanedustaja Jussi Halla-aho, joka erottuu joukosta älykkönä, tiedostaa ehkäpä juuri ominaisuutensa vuoksi, ettei hänellä ole mahdollisuuksia tulla valituksi ja käyttää osallistumistansa puolueen ja tietysti myös omien ajatustensa tunnetuksi tekemiseen. Luulen hänen osallistumisensa kuitenkin edesauttavan monia älyllisesti vaaleja lähestyviä äänestäjiä tekemään oikean ratkaisun.

Monimutkaisempi tapaus on ulkopoliittisen instituutin johtaja Mika Aaltola, joka ei-poliittisena asiantuntijana ja ymmärrettävää suomea puhuvana on uskaltautunut ilman minkään puolueen tukea astua jälkisuomettumisen hetteiselle, salailun ja ryhdittömyyden suolle. Pelottomana, kokemattomana vaiko pelkästään ”ymmärtämättömänä” hän on julkisesti arvostellut a) maamme yksipuolista aseistariisuntaa eli jalkaväkimiinat kieltävää Ottawan sopimusta vuonna 2011 (Tarja Halonen), b) ilman vastavuoroisuutta sallivaa kaksoiskansalaisuutta, mikä oli myös 12 vuotta sitten valitun presidentin yksi vaalitäkyistä (Sauli Niinistö), c) venäläisten Suomessa tekemiä kiinteistökauppoja, sekä d) Venäjän Ahvenanmaalla sijaitsevan konsulaatin lakkauttamisen vitkuttelua. Järisyttävintä, mitä hän e) muista poiketen saattaisi esittää on tunnetun palestiinalaisen kansan-, joukko- tai lapsimurhaajan julistamista sotarikolliseksi.

Turvallisimmalta vaihtoehdolta saattaa monesta tuntua professori Alexander Stubb. Useita kieliä puhuvana ja em. diplomatian taitajana hän ei varmuudella vaarantaisi mitään niistä saavutuksista, joita maamme – usein ensin eri ministereinä – mutta sittemmin jälkisuomettuneina päämiehinä ovat vaivoin saavuttaneet.

Lienee itsestään selvää, ettei muilla – myös hupiohjelmiin tieten kutsumattomilla – ehdokkailla ole vakavasti otettavaa asemaa vaaleissa. Se koskenee myös päätöstään panttaavaa Jutta Urpilaista. Mielenkiintoisinta hänessä lienevätkin syyt päätöksen panttaamiseen. Ne lienevät historiallisia. Yksi niistä muistuttaisi valtionvarainministerinä lausuttua arviota, jonka mukaan kokoomus on äärioikeistolainen puolue. Toinen lupaus – ”työministeri Lauri Ihalaisen jo hoidettua syrjäytyneitten nuorten ongelman ns. nuorisotakuun” muodossa – koski 55-vuotiaitten työttömien aseman hoitamista. Jokainen vähääkään asioita seurannut muistaa molempien lupausten jääneen politiikaksi eli tyhjäksi puheeksi.

Tulevien viikkojen jokaisena päivänä tulemme kuulemaan yhä pelottavampia uhkakuvia. Yksi on varmaa. Tarvitsemme uudenlaista johtajuutta. Kuka hän on? 79 vuotta sitten hän oli itsensä uhrannut Risto Ryti. Onko tilanne niin vakava? Riittäisikö vähemmän järeät aseet? Vai olisiko turvauduttava peräti 170 vuotta sitten mainittuun aseeseen, omaantuntoon?