255. Mistä riemuitsimme EU-vaaleissa?

Sanotaan, että kana on vain munan väline luoda uusia munia. Ikivanha vitsi munasta ja kanasta kuvaa omaa, maamme ja maanosamme tilannetta. Väite, ettemme kasvottomassa yhteisössä voi vaikuttaa edes omaan elämäämme eli ettemme ole vastuussa mistään, osoittautui EU-vaaleissa vääräksi. Ollaksemme rehellisiä, meidän tulee kysyä vain; Ellen minä niin kuka? Jos ei nyt niin milloin? Jotkut näkevät vastauksen peilistä. Joittenkin peili on ilman kuvaa.

EU-vaaleja edelsi lattea keskustelu. Sitä hämmästyttävämpää oli voittajien riemu. Mikä oli riemun aihe? Kaikki yhteiskuntamme kriiseistä, kuten maanteiden surkea kunto, valtion velkaantuminen, vanhushoidon alennustila, nuorten kasvava itsetuhokäyttäytyminen mielenterveysongelmineen, palkkaeriarvoisuus, tyhjenevä maaseutu jne. eivät ole syntyneet yhden vaan useitten hallituskokoonpanojen aikana. Muna vai kana pysyköön vitsinä. Peili ilman kuvaa on todellisuutta, jolla on nimikin, vastuuttomuus.

Biologian mukaan niin kauan kuin ihminen lisääntyy eläimen tavoin, hän myös kuolee eläimen tavoin. Näitten ääripäiden väliin mahtuu jotain sellaista, minkä olettaisi kasvattaneen tuota eroa. Huolimatta puhekyvyn kehityksestä vaalitulos ainakin Suomessa näyttää perustuvan kehityksen sijasta vain sanailuun, kuten jokaiselle turvatusta vanhuudesta, koulutuksen kunnianpalautuksesta, oikeudesta työhön, oikeudenmukaisesta palkkapolitiikasta jopa sukupuolten välillä tms. Hämärtääksemme itsemme ja eläimen välistä eroa – eli peitelläksemme pelkkää ahneuttamme ja omanvoiton pyyntöämme – olemme luoneet eräänlaisia puolueiden kaltaisia välipersoonia keino-, oikeus- tai kollektiivisina henkilöinä, joiden taakse kätkeytyä.

Tiedämme elämän rakentuvan kyökkifilosofisten käsitteiden sijasta yksiselitteisille lainalaisuuksille. Ne ovat mitattavissakin useimmiten matemaattisesti. Kaiken lähtökohta on sanassa tarve, ”jokaiselle tarpeensa mukaan”. Ihmisellä on oikeuden sijasta tarve työhön. Sama koskee sitä ”mitä söisitte tai mitä joisitte… mitä päällenne pukisitte” ja muuta sosiaalista hyvää. Ne eivät ole kyökkifilosofiaa, politiikkaa vaan tarpeita. Puoluekannasta riippuen poliitikoista saa usein kuvan, että tarvitaan vain oikeutta, vilpittömyyttä, rehtiyttä, tasa-arvoa, totuutta, rakkautta tms. Viikoittaisissa riekkujaisissa eduskunnan kyselytunneilla kuulemme jotain muuta. Kyökkifilosofian ja todellisuuden maailmoissa kohtaamme vain hyveiden ja paheiden luettelon. Rakkaus, mikä ehkä selvimmin erottaa ihmisen eläimestä, on alennettu vain luettelon yhdeksi hyveeksi.

Todellisuudessa luettelon viimeinen hyve rakkaus sisältää kaiken. Muut hyveet ovat vain sen eri ilmenemismuotoja. Esimerkkinä tästä käynee psykoanalyytikko Rene Spitzín tutkimus. Siinä Etelä-Amerikan löytölasten kodin 97 lasta, iältään 3 kuukaudesta 3 vuoteen, sairastui ja kuoli silkan rakkauden puutteeseen. Tutkimusten mukaan huostaanotettujen lastenkoti-ikäisten kuolleisuus saatiin liki loppumaan kun muita jo aikuisikäisten lasten äitejä kutsuttiin antamaan rakkauttaan lastenkodin löytölapsille (Ensimmäinen vuosi, Rene Spitz). Pelkkä laitos työntekijöineen ja hoitoineen vailla rakkautta johti tuolloin ja johtaa tänään kärsimykseen ja kuolemaan. Vuonna 2023 kuoli maassamme 294 alle 25-vuotiasta ja yli 10 vuotta täyttänyttä nuorta huumeisiin ( IL 12.6.). 147 tapauksessa paljastui huumeiden tai päihteiden käyttöhistoria. Tapaturmia oli 79. Tätä vuosikymmeniä kasvanutta ongelmaako puolueet riemuitsivat voittona? Spitzin tutkimusten (vuonna 1945) jälkeen asenteissa ei ole tapahtunut kehitystä. Eläimetkin hoitavat jälkikasvuaan paremmin. Peilimme on näemme ilman kuvaa. Tulisiko vaihtaa peiliä?

Yli 2 000 vuoden ajan olemme ylenkatsoneet velvoitetta, jonka mukaan ”jokaiselle jaettiin sen mukaan, kuin hän tarvitsi”. Sen sijaan kätkeydymme puolueiden kaltaisten keino-, oikeus- tai kollektiivisten henkilöiden taakse. Uuden näkökulman ja kehotuksen mm. Elokapina-nuorille ”tehokkaammasta tavasta parantaa maailmaa” antaa professori Mikko Ritalan ja tutkija Alexander Weissin haastattelu (HS 15.6.): ”Elokapinan nuoret, tervetuloa meille!” Heidän tutkimansa ala, atomikerroskasvatukseen pohjaava teknologia, liittyy kemiaan. Heidän mukaansa, ”jos haluaa parantaa maailmaa, pitää ensin ymmärtää luontoa ja luonnontieteitä, luonnonlakeja”, koska ”kaikki on kemiaa”. Ajatus sivuaa fysiologiaa, jonka mukaan sisäeritysjärjestelmä muuttaa tunteet hormoneiksi. Ne kulkeutuvat verenkierron välityksellä kohde-elimiinsä aiheuttaen siellä kasvua ja toimintaa. Rakkaus tunteena ei voi aiheuttaa muuta kuin terveyttä ja kääntäen sen puute johtaa kärsimykseen ja jopa kuolemaan. Liekkö kemiaa tai ei niin jokainen tieteen haara kertoo vain elämän lainalaisuuksista.

Historia tieteenä kertoo menneestä ja myös virheistä. Luonto, joka puhuu meille katastrofeina, kertoo tulevasta luonnontieteen välityksellä. Mihin tarvitsemme peiliä ilman kuvaa kun näemme eläintenkin huolehtivan jälkikasvustaan meitä paremmin.

HannuAhti
Sitoutumaton Helsinki

Kirjoittaja on toiminut setlementtiaktivistina vuodesta 1986 ja perustanut sen yhteydessä useita syrjäytyneitten nuorten koulutusta, kuntoutusta ja työllistämistä palvelevia yksikköjä yhdistyksinä, säätiöinä, osuuskuntina ja sosiaalisena yrityksinä. Kaikkiaan toiminnan piirissä on ollut liki 5 000 nuorta ja nuorta aikuista.
Tutustu kirjaan: omatunto2018kirja.wordpress.com

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu