259. Pormestari Helsinkiin! 60 ehdokasta.

Olen syntyisin Helsingin Töölöstä ja muuttanut parikymmentä vuotta sitten lastenlasteni tarpeitten vuoksi toiseen kaupunginosaan. Kaikkien elämäni kohteina olleiden henkilöiden elämäntilanteiden muututtua on kiinnostukseni suuntautunut henkilöiden sijasta ympäristöön. Pääosin se on toteutunut Kulosaarelaiset-lehden, mutta osin myös henkilöiden välityksellä. Edellinen kertoo olemassaololle yleensä myönteisistä tapahtumista, kuten lukutuvasta, kirjallisuuden teemailloista tai erilaisista asukkaille suunnatuista aktiviteeteista. Jälkimmäiset henkilökohtaisina tapaamisina välittävät puolestaan yksittäisten ihmisten koko elämän kirjon. Lyhyesti sanottuna  tapahtumat ja kohtalot niin myönteisinä kuin kielteisinäkin kertovat yhdestä kokonaisuudesta, elämästä.

Kaiken taustalla leijuu lehden (3 / 2024) pääkirjoituksessa korostetusti esille nostetut kysymykset ja huolet, jotka eksistentiaalisina joko tietoisina tai tiedostamattomina, koskettavat jokaista lehden lukijaa osana yhteisöään. Ajatus ilmenee pääkirjoituksen viimeisistä sanoista; ”Kaupungin suunnitelmista nousee monia kysymyksiä. Kenen kaupunki tämä on? Miksi asukkailta ei kysytä eikä meille edes kerrota muutoksista? Me kulosaarelaiset haluaisimme vaikuttaa meitä koskeviin päätöksiin”.

Tutustuminen lehteen, joka tuskin poikkeaa muista kaupunkiosalehdistä, avaa näkymän kahteen eri maailmaan. Yhtäältä iloitaan asukkaille suunnatuista myönteisistä tapahtumista kun toisaalta kannetaan huolta yhteisen hyvän tuhoutumisesta. Yhteistä molemmille maailmoille – hyvän ja pahan, pysyvän ja katoavan – on niiden samanaikaisuus. Maailmojen samanaikaisuudesta puuttuu kuitenkin jokin, yhteinen tavoite. Sen ymmärtämiseksi on luotava uusi käsitemaailma unelman asteittaiseksi hahmottamiseksi ja todellistamiseksi. Tehtävä ei ole helpoimpia. Vaikeuden ymmärtämiseksi on palattava 2 500 vuotta ajassa taaksepäin. Aisopos ( 620–564 eaa.) havainnollisti ratkaisun faabeleissaan, eli moraalisen opetuksen sisältämissä kertomuksissa. Kertomukset miellettiin myös saduiksi eläinten käsitellessä ihmisyhteiskunnan ongelmia. Yksi tunnetuimmista on kertomus muurahaisesta ja heinäsirkasta. Siinä missä vertauskuvallinen muurahainen nautti talven tullen kesällä keräämistään jyvistä joutui sirkka elääkseen kerjäämään syötävänsä. Muurahaisen kysymykseen ruuan varastoimisesta sirkka vastaa; ”Ei ollut aikaa, lauloin päivät pitkät.”

Kenellekään ei jääne epäselväksi usein vain lapsille saduksi tulkitun vertauskuvan sanoma, työ ja omavaraisuus. Oikein ymmärrettynä vertauskuvallisuus havainnollistaa työn, vastuullisuuden, ahkeruuden ja kunniallisuuden merkitystä. Sadun muotoon puettu sanoma on suunnattu kuulijoille, jotka sopuisuuttaan, arkuuttaan, yleisen mielipiteen pelosta, passiivisuuttaan tai muiden tuntemustensa perusteella eivät halua keikuttaa yhteiskuntarauha-nimistä venettä. Latinistit luonnehtivat tilaa käsitteellä status quo, joka asiallisesti tarkoittaa suhtautumis- tai toimintatapojen muuttamattomuutta. Vasta passiivisuuden seurauksien, kuten ympäristön slummiutumisen, tullessa liian lähelle, iholle, reagoimme. Faabelien tarkoitus on vedota kuulijoiden / lukijoiden tunteisiin. Aisopoksen tarkoitus oli satusetä Andersenin (1805-1875) tavoin herättää aikuisten tunne-elämä ja saada lukijansa ottamaan vastuuta muustakin kuin itsestään. Lyhyesti sanottuna status quo johtaa pysähtyneisyyteen, vastuuttomuuteen sekä antaa mahdollisuuden näennäisdemokratialle. Ihanteet tunne-elämästä kumpuavina kutsuvat vastuuseen kaikesta ja kaikista.

Aktiivisten toimijoiden ja pelkästään järjestelyihin osallistuvien lisäksi on aina joukko, jopa enemmistö, joka jää kaiken ulkopuolelle. Heidän passiivisuuttaan tulee kielteisyyden sijasta tulkita mahdollisuutena, sillä juuri he välttämättöminä osina omaavat muutoksen edellyttämän voiman, äänen eli äänioikeuden. Eikö elämässä kaikki etsii kanavaa tulla ilmaistuksi jopa periaatteella ”jos nämä olisivat vaiti, niin kivet huutaisivat”. Eikö vapaita markkinoita aikoinaan kuvanneen moraalifilosofi Adam Smith´in luoma käsite ”näkymättömästä kädestä” (lue markkinavoimista) ole oivallisesti löytänyt ilmaisunsa meitä kaikkia hallitsevan pörssin välityksellä? Freudilaisittain ajatellen ihmismieli nähdään puolestaan ”eräänlaisena merenä, jossa pinnalla on kerros auringon valaisemaa vettä – tajunnaksi sanottu kerros – ja sen alla… hirviöitä kuhiseva musta syvyys”. Estettynä tai estyneenä alitajunta tukahdutettuna aiheuttaa mitä kielteisimpiä seurauksia. Niin demokratiassa kuin näennäisdemokratiassakin puoluejohtoinen hallinto etäännyttää vastakohtana kansalaisjohtoiselle hallinnolle kansan todellisesta ilmaisuvapaudesta.

”Miksi asukkailta ei kysytä eikä meille edes kerrota muutoksista?” Missä on Kulosaaren seurakunta? Entä apteekki, pankki, posti ja niinkin pieni toimija kuin R-kioski? Mitä on tapahtumassa Mustikkamaalle tai Kivinokalle? Entä rantojen pengertämiset? Kuka päätti Kruunuvuorensillasta? Kysymyksiä riittää. Entä jos kysyttäisiin? Mikä olisi vastaus? Itse asiassa pääkirjoituksessa on vihje ratkaisuksi. Siinä mainitaan Vuoden kulosaarelainen. Mitä se tarkoittaa tai mitä se voisi tarkoittaa? Henkilöä, joka valitaan vuosittain kaupunginosan ”pormestariksi” tehtävänään antaa niin ikään vuodeksi valittavan ”hallituksen” avustuksella lausuntoja kaupunginosaa koskevista asioista. Lyhyesti sanottuna vakavaksi tarkoitettujen ja asiallisesti perusteltujen aloitteiden ohella päätavoitteena on kuitenkin Helsingin kaupungin kunnallishallinnon muuttaminen kaupunkiosavaltuusto-painotteiseksi. Sen monista myönteisistä pontimista voi mainita: a) jokaisen saarelaisen työpanosta kaipaava ja toivova osallistuminen, b) yhteydenpito 60:n muun Helsingin kaupunginosan aktivistiryhmän kanssa, c) muitten kaupunginosien vastaavasta järjestelystä kiinnostuneiden kaupunkiosapormestarien yhteiskokousten järjestäminen, d) kunnallisvaaleihin valmistautuminen puoluepoliittisesti irrallisena ryhmänä, e) pyrkimys jatkossa saada Helsingin vaalipiirin 546 375 äänestä sen jokaisesta 60:stä kaupunginosasta sellainen äänimäärä, joka mahdollistaa ainakin yhden eli kaupunginosittain kaikkiaan vähintään 60 edustajan nimeämisen 85-paikkaiseen kaupunginvaltuustoon. Se olisi siinä!

On otaksuttavaa, että malli – mistä kaupunginosasta hyvänsä alkaneena – kattaisi jatkossa maamme kaikki 308 kuntaa. Vastakohtana puoluejohtoiselle politiikalle, mikä on jo autioittanut maaseudun, koko maan asuttaminen tulee verotuksellisin keinoin ennallistaa. Kauppa-, teollisuus-, maanpuolustus-, kehitysapu- ym. poliittisesti laajemmat linjaukset siirtyisivät asiantunteville ja alueelliset tarpeet tuntevalle hallitukselle. Nykyisen 4-vuotisen ”suunnitelmatalouspolitiikan” sijasta noudatettaisiin pitkäjänteisyyttä. Vastuu siirtyisi kansalle vastakohtana pelkästään valtaa hamuaville ja vastuuta pakoileville poliitikoille.

Mitä kohdattaessa sanoisimme 564 vuotta ennen ja 1875 vuotta jälkeen Kristuksen syntyneille satusedille Aisopokselle ja Andersenille. Pyytäisimmekö lisää satuja? Ei, vaan sanoisimme; nyt teemme saduista totta!