88. Jaettu työ on kaksinkertainen ilo

Hallituksen puheet työllisyysasteen nostamisesta hiljenevät. Nyt puhutaan työajan lyhentämisestä. Aihe ei ole uusi. Myös miljardööri Carlos Slim (59. Työn uusi jako vs. riisto ja kontrolli) teettää työntekijöillään kolmepäiväistä työviikkoa. Työaika lyhenee eläkeiän noustessa muutamalla vuodella. Vuodesta 2014 alkaen noin 40 prosenttia hänen työntekijöistään on omaksunut käytännön. Tuottavuus on lisääntynyt ja on synnyttänyt uusia työpaikkoja. Ihmisille jää enemmän aikaa perheelle, turismille, viihteelle, kulttuurille ja koulutukselle. Ansiotkin ovat pysyneet ennallaan. Lisätuottavuus syntyy Slimin mukaan työntekijöiden työskennellessä muutaman vuoden pitempään antaen kokemuksensa yrityksen käyttöön ja samalla siirtäen tietonsa ja taitonsa nuoremmille. Tieto ja osaaminen pysyvät yrityksessä. Eläkekustannuksetkin vähenevät.

Kyllä meilläkin osataan. Kuusi vuotta sitten eläkkeelle siirtynyt, nyt 70-vuotiaana edelleen työskentelevä lähihoitajana kertoo (HS 31. 8.2019); ”Ehdinkö olla yhden päivän eläkkeellä, kun soittivat jo”. Vanhustenhoito on maamme monessa kunnassa jo pitkään ollut eläkeläisten harteilla.

Suomessa työajan lyhentämistä on kutsuttu utopiaksi ja katastrofiksi. Lyhyempi työaika lisää kuulemma kiireen tuntua ja painetta. Miten ehdin tehdä 10 tunnin työt viidessä tunnissa? Kahvituntien lyhentäminen saattaa vähentää niin tuottavuutta kuin informaation kulkuakin työpaikoilla. On kysytty myös, ”miten meneteltäisiin erityisesti työstä saatavan korvauksen, työtahdin sekä töiden sujuvuuden suhteen”? Kysymys ei kuitenkaan ole pelkästään työajasta, vaan suuremmasta, jokaisen kansalaisen oikeusturvasta, kustannusten oikeudenmukaisesta jakamisesta, oikeudenmukaisuudesta ja todellisesta tasa-arvosta koskee se sitten työtä, palkkaa, eläkettä ja perustuslaillista turvaa.

Työ, sen tuottavuus sekä siitä saatava korvaus muodostavat kokonaisuuden samoin kuin työn taloustiedekin tutkii keskitetysti työllistymiseen, työttömyyteen ja palkan määräytymiseen vaikuttavia tekijöitä. Jopa ”työttömyyden ja sen pitäminen sopivalla tasolla” on useimpien länsimaisten hallitusten prioriteettilistan kärjessä. Näin nähtynä (sopivan tasoisena) työttömyys, köyhyys ja eriarvoisuus ovat olennainen osa hyvinvoinnin hintaa, osa kokonaisuuden, yhteiskunnan rakennetta. Jos yritys – teollisuuslaitos tai maanviljelytila, Finnair tai VR, virasto tai koulu, eduskunta tai valtio tahi jokin muu ns. vaaranlähteen avaaja – ei huolehdi turvallisuus- eikä valvontavelvoitteistaan tai päästöistään sen seuraukset vammautumisina, mielenterveysongelmina, työttömyyden aiheuttamina masennuksina tms. jäävät yksittäisen henkilön, tämän perheen tai yhteiskunnan eli veronmaksajien (lue sinun ja minun) kannettaviksi. Ne ovat osa hintaa, jonka korporatiivisen yhteiskunnan pieni eturyhmä A (mm. puolueet, ay-liike, ylikansalliset yritykset) aiheuttaa itsekkyydellään ja ahneudellaan. Yksittäinen ihminen B saa maksaa kaiken kärsimyksellään, koska A korjaa voiton jättämällä saastuttamisestaan (esim. Finnair 95 %:sti valtion omistamana) johtuvien kulujen korvaamisen yhteiskunnalle siinä missä kouluttamattomuuden tai vähempiosaisuuden sairauksista johtuvat moninaiset seuraukset jäävät joko rahana tai kärsimyksenä B:lle henkilönä tai kollektiivisesti korporatiivisen yhteiskunnan jäseninä eli veronmaksajina. Näin vähempiosaiset ja pienempipalkkaiset, jotka määrältään muodostavat enemmistön, ylläpitävät ja lihottavat suurempipalkkaista vähemmistöä.

Vuonna 2015 Suomessa kuukauden keskipalkka oli 3 386 euroa. EU-maiden keskipalkka jäi 2 116 euroon. Korkein keskipalkka oli Sveitsin 6 000 ja alhaisin Romanian 393 euroa. Suomi sijoittuu palkkatasollaan Euroopassa sijalle seitsemän. Tosin maamme työllisistä vain n. 1/3-osa eli vajaa 800 000 kykenee elättämään itsensä ja perheensä ilman tulonsiirtoja. Se tarkoittaa, että heidän hyväosaisuutensa hintaan – ilmainen varhaiskasvatus ja koululaitos huomioon ottaen – on kustannuksina lisättävä erilaisten oppijoiden ja usein syrjäytetyiksi luokiteltujen kansalaisten kurjuus. Hyväosaisina eli yläkäsitteenä suomalaisina he ja heidän kaltaisensa ovat korporatiivisen valtion jäseninä kahmineet voitot jättäen kustannukset enemmistön joskin samalla vähempiosaisten (eli syrjäytettyjen, kurjuudessa, köyhyydessä ja työttömyydessä elävien) maksettaviksi. Työajan lyhentämisessä kyse ei ole ajasta, vaan rahasta ja vastuun pakoilusta sekä ennen kaikkea vallasta määrätä yhteiskunnallinen todellisuus. Tuo – tosin väärä – todellisuus takaa vähemmistölle jatkuvuuden.

 

Jatkuu

HannuAhti

Kirjoittaja on toiminut setlementtiaktivistina vuodesta 1986 ja perustanut sen yhteydessä useita syrjäytyneitten nuorten koulutusta, kuntoutusta ja työllistämistä palvelevia yksikköjä yhdistyksinä, säätiöinä, osuuskuntina ja sosiaalisena yrityksinä. Kaikkiaan toiminnan piirissä on ollut liki 5 000 nuorta ja nuorta aikuista. Tutustu kirjaan: omatunto2018kirja.wordpress.com

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu