UNHCR:n turvin parempaan turvapaikkaprosessiin

Voimassa olevalla Dublinin sopimuksella näyttääkin olevan tosi paikassa pelkkä pilapuheen arvo – sillä on ainoastaan onnistuttu pettämään niitä allekirjoittajamaita, jotka uskoivat sopimuksen pitävän. Suomi ei edes yrittänyt soveltaa sopimusta kansansa eduksi syksyllä v. 2015 kun olisi pitänyt. Pääministeri Juha Sipilä ja tuolloinen sisäministeri Petteri Orpo päättivät silloin ilman minkäänlaista kansalaiskeskustelua, että Suomen veronmaksajien on otettava kantaakseen turvapaikanhakijoiden EU:hun saapumismaiden vastuut kansainvälisen suojelun tarpeen selvittämisestä. 

Tämä oli Suomen 2000 -luvun epäonnistunein poliittinen päätös, jonka seurausvaikutukset ovat olleet suomalaisille raskaat niin taloudellisesti kuin inhimillisestikin, ja sellaisina jatkuvat. Toivoa sopii, että päätöksentekijät joutuvat kantamaan virheestään poliittisen vastuun eduskuntavaalien tuloksena 14. huhtikuuta. 

Viittaan edelliseen blogiini tästä aiheesta; http://hannumononen.puheenvuoro.uusisuomi.fi/267412-poliittinen-virhe-voi-olla-peruuttamaton

EU:n on syytä panna turvapaikkaprosessin sopimuspohja kokonaan uusiksi.

Mielestäni siinä kuuluu olla keskeisimpinä seuraavat periaatteet:

1) kaikki suojelun tarpeen perusteella myönnettävät oleskeluluvat EU-maihin myönnetään ainoastaan UNHCR:n pakolaisleireiltä otettavile kiintiöpakolaisille soveltaen Geneven pakolaissopimusta

2) oma-aloitteisesti rajanylityspaikoilta turvapaikkaa hakevat ns. spontaanipakolaiset passitetaan ensi tilassa juuri samoille leireille, mahdollisimman lähelle lähtömaataan ja sen kulttuuria

3) leireiltä EU-maihin valitaan ensi sijassa siellä pisimpään olleita vaikeavammaisia, naisia ja lapsia – nuoret miehet otetaan vuoroon vasta viimeisinä

4) turvapaikkatutkinta kansainvälisen suojelun tarpeesta suoritetaan samoilla UNHCR:n leireillä jäävittömien arvioitsijoiden toimesta, jotka soveltavat turvapaikan myöntämiseen objektiivisesti yhtenäisiä kansainvälisiä kriteereitä, mutta eivät arvioitsijoiden omaan maahan valittaville hakijoille "kotiinpäin vetämisen" estämiseksi

5) turvapaikkahakemuksen tultua UNHCR:n tutkinnan jälkeen EU:n hylkäämäksi hakija saa jatkaa elämäänsä leirillä niin pitkään kuin haluaa

6) UNHCR:n leireille suunnataan rahoitus kaikista EU-maista ja niistä kehitetään monipuolisia ja mahdollisimman korkeatasoisia sekä hyvin resurssoituja koulutuskeskuksia, jotka tähtäävät hakijoiden valmiuteen selviytyä itsenäisesti EU-maiden arjessa ja työelämässä (lukuun ottamatta vaikeavammaisia ja pysyvästi työkyvyttömiä).

7) UNHCR:n leireiltä saa halutessaan vapaasti poistua, mutta tällöin jää koko turvapaikkaprosessin ulkopuolelle

Tällä eliminoitaisiin tähänastinen "röyhkeimmät ensin" -käytäntö, kaikkien joutuessa ensiksi jonon hännille, ja lyhytjänteisimmät kyllästyisivät leirielämään parissa kuukaudessa palaten koteihinsa. Leireille tähän saakka pysyvästi "tuomituille" tulisi uusi, realistinen mahdollisuus päästä elämään normaalissa yhteiskunnassa aikanaan kiintiöpakolaisena.

Ongelma omien kansalaistensa takaisinotosta kieltäytyvistä maista poistuisi – ellei turvapaikalle todettaisi perustetta UNHCR:n toimesta, kotimaahansa paluusta kieltäytyvä saisi jatkaa leirillä vaikka lopun ikänsä. Hän ei toki saisi tällöin asumisperäistä sosiaaliturvaa sen tasoisena kuin esim. tämän päivän Pohjoismaissa.

Mahdollisuus byrokraattiseen kikkailuun ja vehtuuseen viranomaisten kanssa näitä erehdyttäen vähenisi olennaisesti. Myöskin hylkypäätösten jälkeiset uusintahakemukset jäisivät pois, jos UNHCR:n leirillä saisi viipyillä muutenkin vaikka maailman tappiin. EU:n jäsenmaiden kannattaisi paljon ennemmin maksaa siitä UNHCR:lle kuin ottaa asianosaiset maahansa Gold Card -täysihoitoon. 

    0

    Ilmoita asiaton viesti

    Kiitos!

    Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu