Oliko talvisodan perustelu Leningradin turvallisuudella täyttä bluffia?

Vakiintuneen selityksen mukaan Neuvostoliitto vaati Suomelta rajan siirtoa kauemmaksi Leningradista ”tykinkantaman päästä”. NL:n vaatiessa itselleen merkittävää osa Suomen linnoitetusta puolustusvyöhykkeestä sekä linnoitteiden purkamista muuallakin ja korvaamista pelkillä rajavartiojoukoilla, eivät suomalaiset tietenkään suostuneet aluevaihtoon laajaan metsäalueeseen toisaalla.

Tuolloin 3,8 -miljoonaisen Suomen ”uhka” 170 -miljoonaista SNTL:a ja väestöltään Suomen kokoista miljoonakaupunkia vastaan olisi ollut niin naurettava, että perusteluna piti käyttää Britannian, Ranskan tai etenkin Saksan ”uhkaa” hyökätä Leningradia vastaan Suomen alueelta. Olisiko sellainen ollut mahdollista edes teoriassa?

Maallikkona sotahistoriassa ihmettelen, ettei tästä ole juuri kirjoitettu, vaan on otettu ”vieraan suurvallan hyökkäysuhka Suomen kautta” totena, kuvattu tapahtumien kulkua neuvotteluissa ja sodan puhkeamista, tai vasemmalla laidalla syytetty taipumattoman neuvotteluasenteen seurauksia ”Erkon sodaksi”.

Kuvitellaanpa nyt kontrafaktuaalisesti, että Neuvostoliiton huhtikuusta 1938 alkaen maalailema uhkakuva olisikin toteutunut 1940-luvulla ilman edeltäneitä sodanjulistuksia – juuri Saksan toimesta, jonka diktaattorin Lebensraum -ajatus tunnettiin. Kuvitellaan myös puolueettomaksi julistautunut Suomi niin passiiviseksi, ettei se pane tikkua ristiin torjuakseen puolueettomuutensa loukkausta, tai että sillä olisi jopa saksalaismielinen hallitus, kuten neuvosto-osapuolen painajaismaisissa skenarioissa. Oletetaan vielä NL:n kannalta paha vaihtoehto: Länsivallat pysyttelevät puolueettomina täysin sivussa eivätkä sido Saksan voimaa. Saksa tuo tässäkin laadukasta rautamalmia Pohjois-Ruotsista sotavarustelunsa tarpeisiin.

Millainen operaatiosuunnitelma Leningradin valtaamiseen olisi tarvittu?

Saksan on siis aluksi muodostettava riittävän vahva sotatoimiyhtymä hyökkäämään Suomen suunnalta Kannasta pitkin ja valtaamaan Leningrad – eihän olisi mitään mieltä lähettää miehiä ja kalustoa epäonnistumaan ja jättämään tehtäväänsä puolitiehen suurin tappioin.

Kyllä Saksalla voimaa riitti, kuten operaatio Barbarossa sittemmin osoitti, mutta paljonko voimaa täsmälleen tarvitaan tähän murtautumiseen Leningradiin luoteissuunnasta? Rajajoelta kaakkoon alkoi kantalinnoitettu puolustusvyöhyke (jonka edustalle 1941 suomalaisten eteneminen pysäytettiin). Jos kerran tämä hyökkäyssuunta valitaan, millä se voidaan läpäistä, jotta siitä eteenpäin selvinneet joukot kykenisivät valtaamaan kaupungin kaikkine varuskuntineen? Jos joukoilla olisi saksalaistyyppinen eri aselajien koostumus ja Luftwaffen ilmatuki, riittäisikö 100 000, 200 000 vai 300 000?

Seuraavaksi on suunniteltava, miten ne hyökkäysjoukot siirtyvät tukialueelleen, Suomen puolelle Karjalan kannasta.

Valtavan hyökkäysjoukon on siis siirryttävä sulan veden vuodenaikana Itämeren kautta laivakuljetuksin yli 500 km merimatka. Paljonko tarvitaan rahtilaivoja kuljettamaan edellä mainittu hyökkäysjoukko kalustoineen?

Missä vaiheessa Neuvostoliitto huomaa tekeillä olevan sotatoimen ja ryhtyy torjumaan sitä? Saksa on tottakai lähettänyt Kriegsmarinen sota-alukset suojaamaan saattueitaan, ja Luftwaffe pyrkii antamaan ilmasuojaa mahdollisuuksiensa mukaan. Ongelmana on kuljetussaattueen etääntyminen lähtösatamistaan ja lentotukikohdista, joten varsinkin ilmasuojan ylläpito vaikeutuu matkan edistyessä. Neuvostoliiton vastatoimien kannalta taas lähestyvän armadan torjunta helpottuu toimintamatkojen lyhentyessä.

Olettaen, että kaikki sujuu häiriöttä suunnitelman mukaan, Suomen rannikolle satamiin pääsyn jälkeen joukkojen on rantauduttava rahtilaivoista, joiden nostureilla raskas kalustokin saadaan maihin. Purkamisvaihe ei ole aivan pikainen, ottaen huomioon joukkojen ja kaluston määrän sekä tuonaikaisen teknologian. Sen jälkeen joukkojen on marssittava ryhmitysalueelleen maantiekuljetuksin omilla ajoneuvoillaan. Kun ne on viimein saatu hyökkäysryhmitykseen, vasta sen jälkeen ne voidaan käskeä aloittamaan hyökkäys. Koska muita reservejä ei ole, on lähdettävä siitä, että niitä tulee laivoissa lisää sitä mukaa, kun edelliset lastit saadaan puretuiksi ja rahtilaivat lähtevät paluumatkalleen hakemaan täydennyksiä. Luftwaffe voi tukeutua Suomen alueeseen siinä vaiheessa, kun tukikohtien suojaksi on saatavissa riittävä määrä maavoimien joukkoja.

Ja näin siis vihollisjoukot etenevät kuin elokuvissa, murtavat linnoitusvyöhykkeen ja lyövät kaikki Leningradia puolustavat joukot sekä niiden tueksi muualta Neuvostoliitosta kootun sotavoiman, aiheuttaen murskaavan strategisen tappion Neuvostoliitolle, vain koska Suomi kieltäytyi 1939 alueensa luovutuksesta ilman sotaa ja NL luopui aluevaatimuksistaan Kannaksella. Painajaismainen skenario on täyttä totta.
_______

Nyt kun voimme hyödyntää jälkiviisautta: paljonko niitä hyökkäysjoukkoja tarvittiinkaan, kun tiedämme, miten historia oikeasti meni? Saksan Pohjoinen armeijaryhmä eteni maata myöten taistellen tiensä Leningradin porteille, kärsien taistelutappioita matkalla ja aiheuttaen niitä Puna-armeijalle moninkertaisesti. Luftwaffe otti ilmaherruuden ja tuhosi Neuvostoliiton ilmavoimia kentille, ilmataisteluissa se oli ylivoimainen, se seurasi joukkojen mukana ja otti käyttöönsä Saksan Heer’in valtaamia tukikohtia hyökkäyksen edetessä. Leningradin edustalle selvisi syyskuuhun 1941 mennessä saksalaisjoukkoja noin 270 000, mutta se ei riittänyt. Kaupungin kaakkoispuolella ei ollut yhtä vahvaa linnoitusvyöhykettä kuin Suomen puolella, vaan sinne oli pitänyt puolustusasemat kyhätä kiireessä. Saksan sotavoima riitti valtaamaan Pähkinälinnan, välillä jopa menemään yli Neva-joesta, mutta ei puhettakaan itse kaupungin valtaamisesta, vaikka saksalaiset panivat parastaan kaikella asevoimallaan. Niinpä heidän ei auttanut muu kuin saartaa kaupunki omalta suunnaltaan, suomalaisten kieltäytyessä hyökkäämästä Leningradiin.

Entä kuinka suuri olikaan oltava sen hyökkäysarmadan, joka toi lähtöalueelle tarvittavan valtavan hyökkäysvoiman ja kaiken sen tarvitseman huollon? Kirjassaan Talvisodan salatut taustat – Neuvostoliiton operatiiviset suunnitelmat 1939-1941 Suomen suunnalla (1994; ISBN 951-90-5251-0) professori Ohto Manninen toteaa:

”Ahvenanmaan strateginen asema Pohjanlahden lukkona oli hyvin tiedossa, mutta vielä vuonna 1939 suurvalloilla ei ollut mahdollisuuksia sen miehittämiseen. Saksan merivoimat arvioivat kuljetuskapasiteettinsa liian pieneksi.”

– Siis Saksan kuljetuskapasiteetti ei riittänyt edes demilitarisoidun alueen haltuunottoon! Nyt sen olisi siis pitänyt ottaa haltuun vahvasti linnoitettu miljoonakaupunki kaikkine varuskuntineen ja vahvoine puolustuksineen.

Ruotsin rautamalmia kuljetettiin Saksaan ruotsalaisilta vuokratulla tonnistolla – jos sekin kuljetuskapasiteetti olisi suunnattu tähän operaatioon, olisiko se riittänyt sittenkään?

Edellä ei ole käsitelty lainkaan Neuvostoliiton vastatoimien vaikutusta Itämerellä purjehtivaan hyökkäysarmadaan, joka ei tietenkään olisi jäänyt huomaamatta neuvostotiedustelulta jo kauan ennen merelle pääsyään. Rahtilaivoja oli tuolloinkin vaikea aseistaa ilmatorjunnalla, eikä Saksan sotalaivoilla olisi kyetty sitä järjestämään riittäväksi valtaisalle saattueelle. Hävittäjäkoneita ei olisi saatu suojaksi kuin satunnaisesti.

Punalippuinen Itämeren laivasto ei varmasti olisi jäänyt toimettomaksi, vaan sen pinta-alukset olisivat totta kai hyökänneet kuljetusta vastaan ilman miinoitusten riskejä (elleivät NL, Suomi tai molemmat olisi miinoja laskeneet), eikä sukellusveneiden toimintaa olisi tuolloin estetty Suomenlahden poikki vedetyillä verkoilla. Neuvostoilmavoimat olisivat hyökänneet yhtenään saattuetta vastaan pommituksin ja rynnäköin. Rannikkotykistö olisi tulittanut sen jokaista alusta kantamansa sisällä. Jokainen upotettu kuljetusalus olisi merkinnyt Saksalle raskasta tappiota, alusten lastin purkaminen satamissa olisi ollut altista ilmahyökkäyksille eikä Puna-armeija olisi maalla jättänyt rauhaan hyökkäykseen ryhmittyviä joukkoja.

Puolueeton Suomi olisi tilanteen ymmärtäen toiminut saksalaisia vastaan kuten se toimi Lapin sodassa lokakuusta 1944 lähtien – montako saksalaista olisi edes elävänä selvinnyt Leningradin alueelle saakka? Toinen maailmansota ei mahda tuntea yhtään massiivista merioperaatiota maihinnousuineen yli 500 km päähän vahvasti puolustettuun kohteeseen hyökkäämiseksi ilman mitään mahdollisuutta yllätykseen, mikä on vastustajan tulelle altistumisessa aivan eri asia kuin Englannin kanaalin ylitys maihinnousualuksilla hyökkääjän suorittaman pitkän ja perusteellisen tulivalmistelun jälkeen.

–––––––

”Lapsellista huuhaata”, toteaa lukija viimeistään tässä vaiheessa – enkä itse voisi olla asiasta enempää samaa mieltä. Mutta sanoiko kukaan niin huhtikuusta 1938 alkaen Boris Rybkinille alias Jartseville, NKVD:n neuvottelijalle asiassa Suomen hallituksen kanssa, joka väitti heillä olevan asiasta näyttöä? Pyysikö kukaan koskaan häntä esittämään näyttönsä, tai ovatko ketkään tutkijat sotien jälkeen kyenneet sellaista löytämään?

En kiistä ollenkaan, etteikö Saksan uhka Neuvostoliitolle ollut aivan todellinen 1938 lähtien – mutta Suomen kanssa sillä ei ollut kerrassaan mitään tekemistä, jo pelkästään teknisistä ja logistisista syistä. Puhumattakaan, että pohjoismaisittain puolueeton Suomi ei ollut poliittisesti mikään Saksan vasallivaltio.

Sanoivatko Paasikiven johtamat neuvotteluvaltuuskunnat Moskovassa diplomatian kielellä, että neuvosto-osapuoli esittää aluevaatimustensa lähtökohdaksi absurdin skenarion, tai pyysivätkö he koskaan esittämään mitään konkreettisempaa uhkakuvaa väitetystä vieraan suurvallan hyökkäyksen toteutustavasta? Miten perusteellisesti neuvotteluvaltuuskunta kävi läpi neuvottelujen välillä vastapuolen esittämiä argumentteja Suomen korkeimman sotilasjohdon kanssa? Vai otettiinko asia ikään kuin totena, jotta ei vain provosoitaisi? En ole jaksanut kahlata kaikkea asiasta kirjoitettua, joten olen kiitollinen tietojeni aukkoja paikkaavasta informaatiosta.

Samalla julistan kilpailun parhaasta operaatiosuunnitelmasta Leningradin valtaamiseksi Suomen alueen kautta 1940-luvun olosuhteissa vieraan suurvallan joukoilla ilman edeltänyttä sotaa Neuvostoliiton ja Suomen välillä, kiinnittäen erityistä huomiota tarvittavaan joukkojen ja kaluston määrään tehtävässä onnistumiseksi sekä sen edellyttämään kuljetuskapasiteettiin tonneina ja rahtilaivojen lukumäärinä.