Tarvitseeko Suomi itseään vahvempia ystäviä 2024 jälkeen?

Suomi sijaitsee maantieteellisesti hankalassa paikassa laajentumishaluisen suurvallan rajanaapurina. Stalinin Neuvostoliitto pyrki valtaamaan sen 1939 – 40 ja 1941 – 44, mutta molemmilla kerroilla luopui aikeestaan Suomea vahvempien toimijoiden vaikutuksesta. Seuraajavaltio Venäjän Federaatio korostaa jälleen voimapolitiikkaa. Onko sille pidäkkeitä, jos Suomi omaehtoisesti jättäytyy ulkopuolelle saman arvomaailman jakavien valtioiden puolustusyhteisöstä?

Talvisodassa Neuvostoliitto ei saanut Suomea miehitetyksi, ainoana poikkeuksena Hitlerin Saksan kanssa 23.8.1939 solmitun Molotovin–Ribbentropin sopimuksen salaisessa lisäpöytäkirjassa määritellystä diktatuurien etupiirijaosta. Moskovan rauhaan 13.3.1940 myötävaikutti Suomen urhean puolustautumisen lisäksi Iso-Britannian ja Ranskan tarjous sotilasavusta, joka tuli liian myöhään ja oli epärealistinen, mutta säikäytti Stalinin vaarantaessaan tämän pitkän tähtäyksen strategian Hitlerin Saksaa vastaan.

Ks. https://puheenvuoro.uusisuomi.fi/hannumononen/278702-suomen-ratkaisut-1940-41-ja-jalkipyykki-2019/

Neuvostoliitto aloitti jatkosodan 25.6.1941 Saksan rinnalle ryhmittynyttä Suomea vastaan, eikä se myöhemmin suostunut Suomen tunnustelemaan erillisrauhaan muuten kuin ehdottomana antautumisena. Neuvostoliitto pääsi yllättämään Suomen suurhyökkäyksellään Karjalan kannaksella kesäkuussa 1944, eikä siitä olisi selvitty ilman Saksan tukea Rytin-Ribbentropin sopimuksella. Aseapu, osasto Kuhlmeyn ilmatuki ja rynnäkkötykkiprikaatin tuki tekivät mahdolliseksi torjuntavoiton, suurhyökkäys pysähtyi ja kilpajuoksu Berliiniin suuntasi sen jälkeen Puna-armeijan voimat toisaalle. Elokuusta lähtien Neuvostoliitto luopui vaatimasta Suomelta ehdotonta antautumista. Välien katkaisu Saksaan sekä muihin ehtoihin suostuminen teki lopulta mahdolliseksi Moskovan aselevon 19.9.1944 ja Lapin sodan jälkeen aikanaan Pariisin rauhan 1947.

Niin taitavaa ja uhrautuvaa kuin Suomen puolustustaistelu olikin, pelkästään omin voimin maatamme ei olisi kyetty säilyttämään itsenäisenä II maailmansodassa.

________

Neuvostoliiton lakkautuksen 1991 jälkeen Putinin valtakauden alussa Lännessä vallitsi toiveikkuus Venäjän Federaation kehittymisestä vähitellen länsimaiseksi markkinatalousmaaksi ja demokratiaksi, mikä sittemmin osoittautui perinpohjaiseksi virhearvioksi. Vallan keskittäminen autoritäärisesti, Putinin vallassa pysymisen varmistaminen, opposition vaientaminen ja vainoaminen sekä oikeuslaitoksen alistaminen vallanpitäjien käsikassaraksi ovat keinoja, jotka eivät tule kysymykseen demokraattisesti hallitussa oikeusvaltiossa. Kansalliskiihkon lietsominen, militarismi ja uudelleen aloitettu Stalinin ihannointi sekä uhitteleva voimapolitiikka suurvaltana profiloitumiseksi ovat vieneet Venäjää yhteiskuntana vuosikymmeniä taaksepäin. Viimeistään Krimin laittoman valtauksen 2014 jälkeen toiveajattelijoidenkin silmät ovat avautuneet Putinin poliittisen linjan osalta.

Alueloukkaukset, kyberhyökkäykset, ulkomaillakin tehdyt myrkyttämiset, monimuotoiset yritykset Venäjän vaikutusvallan kasvattamiseksi naapurimaissa eivät lupaa hyvää tulevaisuudelle. Virallista ”kruununprinssiä” Putinin jälkeen ei ole julkistettu, mutta medianäkyvyyttä on annettu yhä enemmän puolustusministeri Sergei Šoigulle, joka on toistuvasti kunnostautunut mm. tahallisen harhaanjohtavassa viestinnässä Suomesta (ks. https://puheenvuoro.uusisuomi.fi/hannumononen/venajan-puolustusministeri-pitaa-suomea-vihollisena/), mahdollisesti kotimaiseen kulutukseen suunnatussa kampanjoinnissaan. Šoigulla ei liene muita kytköksiä Suomeen eikä hän ole lahjoittanut kissaa entiselle Suomen presidentille.

Venäjän eurooppalaisista rajanaapureista vain kolmella ei ole jäsenyyttä länsimaiden puolustusliitto Natossa. Nykyinen viiteryhmämme on täten: Suomi, Ukraina, Valko-Venäjä.

Suomen geopoliittisen aseman tekee oudoksi sekin, että istuva tasavallan presidentti kampanjoi aikoinaan aktiivisesti Suomen jäsenyyden puolesta ”eurooppalaisessa Natossa”. Siitä on kuultu viime aikoina kovin vähän, vaikka aivan äskettäin mainittiin Euroopan Nato-maiden panostaneen omaan puolustukseensa.

Presidentti Sauli Niinistö ei jätä kiveäkään kääntämättä, jotta voisi varmistaa Suomen turvallisuuden ilman Naton varsinaista jäsenyyttä, siksi koska venäläiset on aivopesty kammoksumaan Natoa. EU on sotilaallisen turvallisuuden saralla hampaaton eikä sen sisälle perusteta toista Natoa vain Suomen ongelmien vuoksi, mutta toki se osaa asettaa pakotteita ja lähettää kosolti myötätuntoa tilanteen niin vaatiessa.

Suomi on ollut Naton ”porstuassa” ja ”töpselivalmiudessa” rauhankumppanina jo ties kuinka kauan, mutta neuroottisesti varoo ottamasta ratkaisevaa askelta jäsenyyden hakemiseksi. On kuulemma tärkeää varmistaa, että ovi on auki, mutta siitä kulkeminen ei silti vain ota onnistuakseen.

Kiertoteinä on solmittu kahdenvälisten aiesopimusten verkosto, joiden aina korostetaan olevan ilman mitään sitoumuksia ja velvoitteita.

Entä sitten, kun Sauli Niinistön presidenttikausi päättyy 2024, emmekä tiedä vielä mitään hänen seuraajastaan? Yksikään mahdollinen seuraajaehdokas ei ole äännähtänytkään omasta turvallisuuspoliittisesta linjastaan. Heitämmekö siis hyvästit sille raotetulle ja vahditulle ovelle ja läimäytämme sen itseltämme kiinni ja takalukkoon, ettei vain Kremlissä kukaan pahoittaisi mieltään?

Suomen tiedotusvälineille ei voi ainakaan antaa korkeaa arvosanaa suuren yleisön faktojen tietämyksestä Pohjois-Atlantin Liitosta, mikä näkyy julkisessa keskustelussa eikä voi olla heijastumatta myös mielipidetutkimuksiin.

Alkaneella viikolla toimittajilla olisi ainutlaatuinen tilaisuus ottaa puheeksi kaikki suomalaisten käsitykset ja väärinkäsitykset todellisten Nato-asiantuntijoiden kanssa, pääsihteeri Jens Stoltenbergistä Pohjois-Atlantin neuvoston jäseniin.

Olkaa hyvä median edustajat: menkää ja kysykää nyt heiltä Natosta kaikki ne samat päättömyydet, jotka vellovat mediakeskusteluissa pitäen osan suomalaisia harhaisten uskomusten vallassa (vinkkinä: yläpalkin ”Hae Puheenvuorosta” -kenttään hakusanaksi Nato, ja kirjoituksia poikii kymmenittäin). Kielimuuri on tähän mennessä armeliaasti estänyt niiden sisältöjen tulemista Nato-maiden kansalaisten tietoon.