Uskottavuustesti Venäjän Federaatiolle ja Suomen valtionjohdolle

Aiheen kuvitusta
Kuva: Venäjän ydinaseuhkia ja pelotetoimia Pohjois-Euroopassa 2013 lähtien Ulkopoliittisen Instituutin julkaisussa FIIA Briefing Paper April 2021/308. Jyri Lavikainen: Russia’s Redefined View on Strategic Stability – A Security Dilemma in Northern Europe. https://www.fiia.fi/julkaisu/russias-redefined-view-on-strategic-stability

–––––––––––––

Meneillään on uskottavuuden testi Ukrainan ja Venäjän rajalla niin Venäjän Federaatiolle kuin Suomen ulkopoliittiselle johdollekin.

EU:n ulkosuhteita johtava Josep Borrell kertoi, että Ukrainan rajalle ja Krimille sijoitettujen venäläisjoukkojen määrä on suurempi kuin koskaan ennen – 150 000. EU:n ulkosuhdehallinnon verkkosivuilla luku oli myöhemmin korjattu 100 000:ksi. ”Kyseessä on suurin määrä Ukrainan rajalle sijoitettuja venäläisjoukkoja koskaan. On selvää, että se on huolestuttavaa”, Borrell sanoi.

Tasavallan presidentti Sauli Niinistö oli hiljattain henkilökohtaisessa puhelinyhteydessä Vladimir Putiniin, ja sen jälkeen hän tuli julkisuuteen kertoen yksiselitteisesti, että 100 000 – 150 000 sotilaan ja raskaan sotakaluston keskittämisessä Ukrainan rajalle on kyse pelkästään Venäjän sotaharjoituksista rajan tuntumassa -– ne ovat alkaneet, ja ne myös päättyvät aikanaan.

Jos vastoin tätä varmaa tietoa kävisikin niin, että puhkeaisi laajoja ja verisiä taisteluita kuolonuhreineen ja haavoittuneineen Ukrainan ja sitä vastassa olevien Venäjän joukkojen tai niiden tukemien separatistien kesken –– mitä kukaan meistä ei tietenkään halua –– se osoittaisi Venäjän ilmoituksen perättömäksi; kysehän olisi tällöin hyökkäyssodasta, jonka alkuvaihe vain naamioitiin harjoitukseksi.

Ei Ukraina sellaista sotaa aloita vahvempaansa vastaan, mistään tiedossa olevasta syystä – Venäjällä taas on useitakin syitä tavoitella mm. maayhteyttä Krimille ”Novorossijasta” sekä huomion kiinnittämistä kotoisista ongelmistaan (elintason lasku, Nalvalnyn kannatus, vallan siirto Putinin jälkeen) ulkoisiin ”uhkiin”. Tällöin Venäjän selitys sotaharjoituksista paljastuisi petokseksi, mikä veisi siltä vielä jäljellä olevan uskottavuuden minkäänlaisten selitysten, lupausten tai vakuutteluiden suhteen.

Jos näin kävisi, totta kai Sauli Niinistö olisi siihen täysin syytön. Mutta mitä sen jälkeen seuraisi, siitä hän olisi ikuisesti vastuussa kaikille suomalaisille sekä historialle.

Sauli Niinistö puhui ennen ensimmäistä presidentiksi valintaansa v. 2012 ”eurooppalaisesta Natosta”, johon Suomenkin kuuluisi liittyä –– oikaiskaa, jos muistan väärin.

Sen jälkeen ne puheet ovat vaienneet syistä, joita ei ole julkisuudelle avattu. Niinistö ei ole jättänyt kiveäkään kääntämättä, jotta Suomen turvallisuus voitaisiin varmistaa ilman Nato-jäsenyyttä, mm. peräämällä selitystä sille, mitä Lissabonin sopimuksen ”turvatakuupykälä” oikeasti tarkoittaa. Vastauksena EU-mailta on saatu lähinnä kiusaantunutta hiljaisuutta, toisinaan tiedusteluja, miksei Suomelle Nato-jäsenyys kelpaa jos kerran turvallisuus huolestuttaa.

Naton pääsihteerit toisensa jälkeen ovat toivottaneet Suomen tervetulleeksi, mutta herrasmiesten tavoin visusti aina korostaneet asian olevan täysin suomalaisten omassa vallassa. Entinen Trumpin turvallisuusneuvonantaja John Bolton kehotti hiljattain suomalaisia katsomaan, mitä nyt tapahtuu Ukrainassa. ”Suosittelen teitä liittymään Natoon. Länsiraja on Natoa ja itäraja on Venäjää. Kaikki, mitä on siinä välissä, on riskialueella.” – Niin, mitäpä nyt joku Bolton muka turvallisuuspolitiikasta voisi ymmärtää?

Suomi on Naton rauhankumppani kuten Ukrainakin – ilman Naton peruskirjan artikla 5:n turvatakuita. Suomella on isäntämaasopimus Naton kanssa – ilman turvatakuita. Suomella on jäsenyys Britannian ja muutaman Länsi-Euroopan maan JEF-organisaatiossa – ilman turvatakuita. Erinäisiä aiesopimuksia hyvin tarkoituksin on eri maiden kanssa, mm. Ranskan — ilman turvatakuita, ja Ruotsi vakuuttaa panevansa itsensä (ja alas ajetun puolustuskykynsä) likoon naapureidensa puolesta – ilman konkreettisia sitoumuksia tai turvatakuita.

Sauli Niinistö on koettanut tehdä hyveen tästä köyhän miehen turvallisuuspolitiikasta, ja selitellä asiaa parhain päin. Perustelu kuuluu, että sopimusjuridiikalla ei olekaan tosi paikassa mitään merkitystä, vaan liittoumia syntyy silloin aina tarpeiden mukaan ex tempore kulloistenkin etujen yhteneväisyyden pohjalle, olipa sitten sopimuksia tai ei.

Tämän teorian pätevyyttä ei ole käytännössä testattu Euroopassa, ellei Krimin kaappaus 2014 sitten ollut sellainen testi, jossa kenenkään edut eivät näyttäneet olevan yhteneviä Ukrainan etujen kanssa. Jättäytyminen pelkästään kriisitilanteessa yhteneväisten etujen varaan ja pidättyminen puolustusliiton jäsenyydestä sitä ennen ainakin sulkee pois mahdollisuuden syventää yhteistyötä jo rauhan aikana, avainhenkilöiden verkostoitua keskenään, ulkopuolisen osallistua päätöksentekoon ja saada omaan käyttöönsä ajantasaisesti huippusalaisinta tietoa. Siviilipoliitikot, jotka viime kädessä Natossa valtaa käyttävät, olisivat Suomessa aluksi pihalla kollegoidensa tavoista toimia puolustusliitossa. Tosi paikassa näitä kaikkia jouduttaisiin opettelemaan pystymetsästä, ennen kuin organisoitu toiminta hioutuisi käytännössä sujuvaksi – ja jälkijättöisyydellä voisi pahimmillaan olla kova hinta suomalaisille.

Krimin kaappauksen yhteydessä 2014 Putin valehteli kameroiden edessä kirkkain silmin, ettei Venäjällä ole koko asian kanssa mitään tekemistä –– vihreät miehetkin olivat kuulemma paikallisia, kas kun maastopukujakin myyvät kaikki urheiluliikkeet. Länsi joutui yllätetyksi, Suomi (tuo ”Venäjän erityistuntija”) muiden mukana. Fait accompli –– tapahtuneita tosiasioita osattiin vain pähkäillä mutta ei tehdä kerrassaan mitään, mikä peruisi tapahtumien kulkua. Putinin riemuvoitto nosti hänen suosionsa kattoon Venäjällä.

Maanpuolustuksestaan kroonisesti nuukaillut Suomi löysi sentään jotakin puhtia materiaalisen ja organisatorisen puolustusvalmiutensa kohentamiseksi, mikä on meneillään edelleenkin mutta vielä kovasti keskeneräistä. Löydettiinkö mitään opetusta siitä, kuinka Natoon kuulumattomille Venäjän rajanaapureille voi käydä silloin, kun toiveajattelu pettää? Eipä tietenkään, Tukholman syndroomassa kun eletään.

Karttakuvasta yllä ilmenee, että Venäjä käyttää sotilaallista pelotettaan aktiivisesti muuallakin kuin Ukrainassa – se onnistuu siltä myös Pohjois-Euroopassa. Linkitetty Jyri Lavikaisen artikkeli kuvaa Venäjän strategisen opin, joka ”oikeuttaa” sen lisäämään asevoimaansa aina naapurimaiden parantaessa omaa puolustuskykyään.

Seitsemän vuotta Krimin kaappauksen jälkeen on seilattu tuurilla, ja v. 2018 Niinistö sai toisen virkakautensa. Jos sen aikana Putinin Venäjä jälleen pettää kansainvälisen yhteisön luottamuksen ja Helsingin päätösasiakirjassa 1975 muiden muassa Leonid Brezhnevin allekirjoittamat sitoumukset kaikkia maita koskevista pelisäännöistä Euroopassa, ei Suomelle jää enää muuta mahdollisuutta kuin katsoa vihdoinkin totuutta silmiin ja tehdä omat johtopäätöksensä tarpeesta liittyä itseään vahvempien ystävien joukkoon vielä hyvän sään aikana. Putin sanelee länsimaille punaisia linjoja, jotka se asettaa yksinoikeudella itse. Suomen on syytä asettaa nyt punainen linjansa siihen, turvautuuko Venäjä tänä vuonna uudelleen valheisiin ja väkivaltaan – ja jos niin käy, käyttää vihdoinkin se kuuluisa optionsa.

Sauli Niinistöllä on NATO-jäsenyyden hakemiseen kaikki mahdollisuudet ennen presidenttikautensa päättymistä 2024, mutta jos hän lyö tilaisuutensa laimin vielä siinäkin tapauksessa, että Putinin Venäjä osoittaisi uudelleen Euroopan turvallisuutta vaarantavat toimintatapansa kaikista diplomaattisista puheista piittaamatta, jäsenyyden hakemisen laiminlyönti olisi siinä tilanteessa Niinistöltä anteeksiantamatonta välinpitämättömyyttä todellisessa vaaratilanteessa.

Vähintäänkin kansalaisten on kuultava Niinistöltä tähänastista selvempiä perusteluja itseriittoiselle uskomukselle yksin pärjäämisestä epävakaan suurvallan rajanaapurina Valko-Venäjän ja Ukrainan tavoin tai muita kansalaisilta tähän saakka pimitettyjä selityksiä harjoitetun eurooppalaisittain oudon liittoutumattomuuden politiikan perusteluista. Jo YK:n peruskirjan artikla 51 turvaa sen kaikille jäsenmaille luonnollisen oikeuden erilliseen tai yhteiseen puolustautumiseen, eikä siihen ole kirjattu Suomea koskevia rajoituksia.

Kansanäänestyksen selän taakse piiloutuminen ei kelpaa –– sellaisen neuvon kansa voi päättäjille antaa aivan hyvin esimerkiksi viiden vuoden Nato-jäsenyyden jälkeen, kun suomalaisilla on jo asiasta todellista kokemusta eikä vain poliittiseen propagandaan pohjautuvia uskomuksia.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu