Ydinpelote on viime kädessä ihmisen mielessä

Kävimme äskettäin kenraalimajuri evp, Maanpuolustuskorkeakoulun rehtori emeritus Aarno Vehviläisen kanssa debattia hänen blogissaan https://puheenvuoro.uusisuomi.fi/aarno-vehvilainen/nato-hurmio-hiipuu-jos-suomalaiset-ymmartavat-totuuden-ydinaseista/, teemasta onko Suomen Nato-jäsenyys oikea vai väärä turvallisuuspoliittinen ratkaisu ydinaseiden ja etenkin taktisten ydinaseiden aikakaudella, joissa Venäjällä on kymmenkertainen ylivoima n. 2000 taktisella aseellaan Yhdysvaltain 200 vastaan.

Eräs väittelymme aihe on, onko taktisten ydinaseiden käytön todennäköisyys lisääntynyt, vai onko vain niillä uhkailu lisääntynyt propagandan tarkoituksessa.

Historiassa tunnetaan vain kaksi ydinaseen käyttöä sodassa vuonna 1945, jo 77 vuotta sitten Yhdysvaltojen lopettaessa niillä toisen maailmansodan Tyynen meren näyttämöllä. Kylmän sodan alettua ja Neuvostoliiton saatua oman atomipomminsa käyttövalmiiksi 1949, ydinaseet on mielletty tuomiopäivän aseiksi, ja kummankin kilpailevan supervallan saatua niitä varastoihinsa tuhansittain, syntyi käsite MAD, Mutual Assured Destruction eli molemminpuolinen varmistettu tuho; kirjainlyhenne on englanniksi myös HULLU. Tämä kauhun tasapaino on estänyt suurvaltojen välisen avoimen sodan toisen maailmansodan jälkeen, ne ovat käyneet tahoillaan pienempiä sotia tai sotineet vain tukemiensa liittolaisten välityksellä (proxy wars).

——

Nyt joudun pyytämään anteeksi teknistä kömmähdystäni.

Yllä oleva teksti on vasta keskeneräinen luonnos, blogini alku, jota minun oli tarkoitus jatkaa päästyäni muutamien tuntien keskeytyksen jälkeen jälleen netin ääreen – mutta epähuomiossa se olikin mennyt jo julkaistavaksi, vaikka tarkoitukseni oli vain tallentaa luonnos. Pyydän siis anteeksi kaikilta kommentoijilta, etten siinä ole vielä päässyt varsinaiseen asiaani.

Varsinainen asiani koskee sitä, mikä se ydinpelote luonteeltaan varsinaisesti lopulta on, ennen kaikkea taktisten ydinaseiden osalta.

Erotuksena tavanomaisista räjähteistä ja niiden paine- ja sirpalevaikutuksista, ydinräjähde vaikuttaa lisäksi polttaen, säteilyvaikutuksellaan sekä välittömästi laukeamishetkellään että jälkeenpäin radioaktiivisessa laskeumassa, joka puolestaan vaikuttaa siellä, minne sääolosuhteet sen lopulta kuljettavat, riippuen eri isotooppien puoliintumisajoista, räjähdyksen korkeudesta ym. Eräs vaikutus on elektromagneettinen pulssi (EMP), joka tuhoaa käyttökelvottomaksi siltä suojaamatonta elektronista laitteistoa tietyllä säteellä räjähdyspaikasta.

Takavuosina herätti keskustelua erikoistuneena ydinaseena USA:n kehittämä ilmakehässä räjäytettävä neutronipommi, jonka tuhovoima perustui lähes yksinomaan sen voimakkaaseen neutronisäteilyyn, joka on tappavaa elollisille olennoille, mutta sen paine-, polttovaikutukset sekä radioaktiivinen laskeuma jäävät suhteellisen vähäisiksi eikä se aiheuta mittavia aineellisia vahinkoja rakennuksille eikä esim. sotilasajoneuvoille kuten muut atomipommit, vetypommista puhumattakaan. Siksi sen ajateltiin soveltuvan torjumaan mahdollista Varsovan liiton panssarivoimien massiivista hyökkäystä Länsi-Eurooppaan, jolloin hyökkääjän elävä voima kuolisi, mutta puolustettava rakennettu ympäristö säästyisi tuholta.

Neuvostoliitto uhkasi kehittää omansa – mutta teknologia siihen puuttui heiltä, eikä aseen käyttöajatus soveltunut itäblokille, koska NATO ei lainkaan suunnitellut vastaavaa massiivista maavoimien hyökkäystä Varsovan liiton alueelle. NL myös paheksui neutronipommia moraalisesti ”epäinhimilliseksi aseeksi”, koska se tuhoaa ihmiset mutta säästää rakennukset. Tähän läntiset koiranleuat vastasivat toteamalla, että ”olisihan se niin paljon inhimillisempää tuhota ne rakennuksetkin vielä lisäksi”.

Maallikkona en tunne teknisiä keinoja, joilla ydinaseen eri vaikutuksia voidaan joissakin rajoissa hallita tai painottaa halutuilla tavoilla. Kuitenkin, käsitykseni mukaan pienimmilläkin ydinreaktioon perustuvilla taktisilla aseilla on säteilystä johtuvia haitallisia vaikutuksia, joita ei ole edes voimakkaimmilla kemiallisilla räjähteillä erilaisten ammusten ja pommien ns. tavanomaisissa taistelukärjissä.

Tietääkseni 1950-luvulla suurvallat kuitenkin kokeilivat ydinaseitaan syrjäisten koealueidensa lisäksi sotaharjoituksissaan, joissa käytettiin pientä (?) ydinräjähdettä ja harjoitusjoukot simuloivat hyökkäystä etenemällä säteilevän/saastuneen maalialueen yli. Osallistujille myöhemmin kehittyneiden syöpien ym. vakavien terveyshaittojen seurauksena näistä harjoituksista luovuttiin.

Ydinaseet ovat hyvästä syystä erityisasemassa; ne eivät ole pelkästään voimakkaita ”hehtaaripommeja”, vaan haitallisia kaikille eläville olennoille ja objektiivisesti todennettavia säteilymittauksilla ja radioisotooppien tunnistamisella.

Ydinaseilla ei ole aiheutunut ”vahingonlaukauksia”, vaikka läheltä piti -tilanteita onkin raportoitu. Ne ovat tarkimmin vartioituja aseita huolellisten turvatoimien suojassa, eikä niitä kukaan yksilö pääse laukaisemaan mielenhäiriössä eikä epätoivossa. Valtuudet niiden käyttöön on tarkoin rajattu, ja teknisesti käyttö voidaan rajata esim. koodilla, joka annetaan oikeille henkilöille vasta oikealla hetkellä.

Sotilaallinen komentoketju on ainoa reitti aktivoida ydinaseet. Aseilla itsellään ei ole sellaisia ominaisuuksia, että ne alkaisivat toimia ilman nimenomaista käskyä komentoketjun huipulta. Siksi en ymmärrä, miten vaikkapa taktisten ydinaseiden lukumäärä sinänsä vaikuttaisi niiden käytön todennäköisyyteen.

Ydinaseet ovat kuitenkin aina käyttökelpoisia uhkaamisen välineenä. Siinä liikutaan psykologian alueella: onko ehdollisia käskyjä tai kieltoja, ”punaisia linjojaan” esittävä uhkaaja tosissaan, ja mistä sen voi tietää? Olipa tappava ase mikä tahansa, ongelma on pohjimmiltaan sama. ”Guns don’t kill people – people kill people”, sanovat Yhdysvalloissa aseenkanto-oikeuden kannattajat, mutta yksityishenkilöiden sijaan ydinaseita hallitsevat sotilasorganisaatiot ja ydinasevaltojen johto.

Todellista päätösvaltaa käyttävän ihmisen isojen aivojen otsalohkossa asustaa kaikkein ratkaisevin riskitekijä – siitä aihe otsikkokuvaan.