Gulakkien perilliset ja itärajan shoppailijat

Tänään Ylen aamu-tv:n jälkiviisaat pohtivat, onko oikein vapauttaa Suomen itäraja venäjän kansalaisille tulla ja mennä.  Anna Perho oli sitä mieltä, että on outoa, että hyökkäysotaa ja joukkotuhontaa Ukrainassa harjoittavan maan kansalaiset voivat tehdä shoppailumatkoja Suomen kaupunkeihin kuin mitään
ei ole olisi Venjällä tapahtunut.  Perhon mukaan viisumeja ei pitäisi venäläisille myöntää kuin tiukan seulan kautta.

Toinen jälkiviisas Janne Saarikivi argumentoi vastaan: ei ole yksittäisen venäläisen vika, että Ukrainassa murhataan siviilejä.  Putin on diktaattori, jolle yksittäinen kansalainen ei voi mitään.  Saarikivi oli sitä mieltä, että samalla periaatteella olisi pitänyt Trumpin presidenttikautena kieltää USA:n kansalaisten tulo Suomeen.

Tuo jälkimmäinen argumentointi on minusta outoa.  Paitsi Trumpin ja Putinin suora rinnastaminen, myös se, että  kansalaisella ei olisi mitään vastuuta maan harjoittamasta politiikasta, ei tunnu oikealta. Ei diktatuuritkaan tyhjästä nouse. Joutuivathan saksalaisetkin nöyrtymään ja tekemään tiliä historiansa kanssa Hitlerin jälkeen.  Venäjällä sen Stalinin ajan tilinteon sijaan isä aurikonkoisen ”kultaisia aikoja” haikaillaan jopa virallisten valtiollisten tahojen toimesta.

Voiko Venäjä jatkaa vuosikymmeniä ja satoja häirikkömaana, ja kaikki 144,1 miljoonaa venäläistä ovat täysin syyttömiä ja kädettömiä sen edessä, mitä maassa tapahtuu?

Mistä tämä venäläisten avuttomuus epädemokraattisten hallitsijoiden edessä johtuu?  Euroopan keskeisissä maissa feodalismi ja yksinvaltius kasvoi demokratiaksi, osin kasvukipujen kautta.   Yhden selityksen mukaan ”Venäjä jäi kesken” 1917 Leninin kommunistisen vallankumouksen takia, eikä päässyt kehittymään kansanvaltaiseksi maaksi. Tämä selitys tuntuu heppoiselta. Voiko tämä selittää kansan luonnetta ja valtiojärjestelmää vuonna 2022?

Yle Teema on näyttänyt kolmisosaisen dokumentin Neuvostoliiton vankileirijärjestemästä.
Dokumentti on karmaiseva kuva terrorista ja jättää jopa Natsi-Saksan keskitysleirit varjoonsa, ainakin määrällisesti.

Gulakeihin, ”ojennusleireihin” passitettiin vuosina 1917-1957 arviolta 17–18 miljoonaa neuvostokansalaista, näistä poliittisia vankeja oli noin 14 miljoonaa.

Toisen maailmansodan, ”suuren isänmaallisen sodan” jälkeeen myös liittoutuneet naiviudessaan edesauttoivat Stalinia toteuttamaan tätä hirmuhallintoa.  Nimittäin littoutuneet sitoutuivat toimittamaan Neuvostoliittoon kaikki Euroopan muissa maissa asuneet Stalinin määrittelemät neuvoskansalaiset – pelkästään Saksasta rahdattiin yli 4 milijoonaa kansalaista Neuvostoliittoon, jossa he välittömästi joutuivat Neuvostoliiton turvallisuuspoliisin NKVD:n tiukkoihin kuulusteluihin.  Stalinin mielestä länsimaissa asuneet kansalaiset olivat ”saastuneita”, eli saaneet vääriä vaikutteita.  Satoja tuhansia tuomittiin suoraan gulageihin, puhdistumaan näistä vääristä vaikutteista.

GULAG (isoilla kirjaimilla) eli  Glavnoje upravlenije lagerei oli NKVD:n hallinnoiman organisaatio, johon kuului noin 30 000 leiriä. Venäläiskirjailija Aleksandr Solženitsyn on tehnyt gulagin maailmankuuluksi muun muassa kirjoillaan Ivan Denisovitšin päivä (1962) ja Vankileirien saaristo (1973–1976).

Vankileirit eivät ole pelkkää historian hämärää.  Valitettavasti ne ovat lähempänä kuin toivoisimme.
Älkäämme jääkö historian statistin rooliin, seisomaan tumput suorina kun uusia vankileirejä syntyy ympärillämme.

Meillä jokaisella on vastuu.  Aivan jokapäiväisessä arjessa meidän tulee olla tietoisia siitä, mitkä tekomme ja puheemme edistävät diktatuuria ja hivuttavat
meitä lähemmäksi terroria – ja mikä tekomme ja puheemme toimivat tätä kehitystä vastaan.
Me voimme vaikuttaa siihen, mikä on Suomen ja Euroopan tulevaisuus.