Oikeistolaisin hallitus sitten 1930-luvun

Jo yli kahdenkymmenen vuoden ajan on selkästi kritisoitu vanhakantaisen ja yksimitallisen vasemmisto-oikeisto -dimension käyttöä poliittien kentän jakolinjana ja puolueiden sijoittellussa sille narulle ikäänkuin pikkuhousupyykkiä pyykkinarulle.
Ymmärrän, että tutkijat potevaat tähän liittyvää pelkistämisen tuskaa kun median edustajat soittelevat ja vaativat määrittelyä, tässä tapauksessa ehkä syntyvän Orpon I:n hallituksen poliittiseksi määrittelyksi. Mutta vastattava on, koska tällaisiinkin kysymyksiin vastaaminen on tutkijoiden työ, ja jos en minä niin seuraava puhlimella tavoitettu määrittelee kuitenkin.

Toisekseen totean, että tämän päivän puolueita, puoluekenttää ja Suomen yhteiskuntaa arvioitaessa elämme täysin erilaisessa asetelmassa ja vakiintuneesa käytäntömaailmassa. Lyhyesti sanoen koko Suomi on niin sosialidemokratisoitunut, että nykyinen vero-, maksu-, palvelu- ja tulonsiirtoapparaatti on niin tajuntaamme iskostunut, että pienetkin siirrot ja muutosehdotukset vavahduttavat kenttää, niin että kaksoiskästie jakopolitiikasta ja talouden kasvatuspolitiikasta halkaisee kentän – ja järkevä keskustelu lakkaa.
1930-luvun näkökulmasta koko Suomen polittinen kenttä eduskuntasalin laidasta laitaan vannoo nykyiseen ”hyvinvointiyhteiskunnan” nimiin! Siksi liberaali läntinen ihmiskäsitys ja globaali vaihdantauniversumi maksimaalisen tuoton ja voiton havitteluineen on kaukainen ukkospilvi vain, ja vahvan valtion roolia yli 44 prosentin rahankeruu- ja jakomyllyineen jatkuu lähes sellaisenaan.
Nykypäivän kaikki parlamentaariset puolueet maassamme ovat 1930-luvun näkökulmasta sosialidemoraattisia, ja osin jopa sen vasemman sivien – ja silloisen kielletyn kommunistipuolueen sauman ylittävässä raossa!
Jaa siinä sitten näitä sosialidemokraatisia puolueita vasemmisto- ja oikeistopuolueiksi?
Ainut ehkä osittain mielekäs jakotoimitus on se, jossa verrataan Suomen eduskuntapuolueita ohjelmiensa ja praktiksensa puolesta Euroopan muiden valtioiden parlamenttipuolueiden ohjelmiin ja praktikseen.
Sellaisiakin ”päällekkäiskuvia” on piirrelty, mutta niiden ilmentämän vertailun perusteella Suomessa ei eduskunnassa edes ole kovin selkeitä oikeistopuolueita. Ei edes nykyinen perussuomalaiset, vaikkakin se eriltä osiltaan täyttääkin tässä suhteessa ”kriteerit”, mutta toisaalta eräissä suhteissa sijoittuu oikeistopuolueeksi kummallisen kauas keskiviivalle tai jopa sen yli, siis vasemmalle kenttäpuoliskolle. Tämä sillä ehdolla että meikäläinen puoluekenttä jaetaan puolueiden kannattajajoukkojen (lue: näissä tai edellisissä ek-vaaleissa ko. puoluetta kannattaneiden) perusteella johonkin järjestykseen.
Tätä kenttäjakoa ei muuten voi eikä kannata tehdä ikäänkuin kunkin äänestäjäkentän jakauman keskeispisteen nojalla, vaan ikäänkuin ”karja-aitauksena”, jonka sisään kunkin puolueen kohdalla sitä äänestäneiden nelikenttä (tai viisi/kuusikenttä) sijainnit huomioideen aitaamalla esim. 90 % tai 80 % heistä puolueen kenttäkuvion sisälle. Tällä pienellä raakkauksella hieman selkeytetään kentän repaleisten laitojen ehkä vääristävää vaikutusta. Jos mennään oikein tarkalle, tämä puoluekentän maasto voidaan kunkin puolueen kohdalla jakaa vaikkapa ikäänkuin korkeyskäyrillä siten, että piirretään asennekenttään vaikkapa neljä viivaa: sisin ydin 20 % kannattajista, sitten 40% ja sitten 60 % ja vielä 80 % kannattajista.
Olen joskus nähnyt tämätapaisia tutkimuksiin perustuvia kartta-kuvioita, ne tosin jättivät siinä määrin otantojen laajuuden ja skaalojen laadinnan suhteeen siinä määrin toivomisen varaa, etteivät ole saaneet vakiintuneempaa asemaa poliittisissa analyysipapereissa. Petraamisen varaa on!
Vielä yksi huomio:
Olen ehkä kymmenkunta vuotta ihmetellyt poliittisen kentällä tapahtuneita siirtymiä. Tätä ilmiötä on jossain määrin kommentoitu julkisuudessa, mutta sikäli hieman erikoisella tavalla. Otan esimerkin, joka lienee ilmeisin:
SDP:n sisällä on suhtauduttu epätavallisen kitkerästi PS:n miesäänestäjiin, joista tutkitusti kohtalaisen iso osa on kenenkäs muun kuin sosialidemokraattien entisiä, osin jopa vakiintuneita äänestäjiä. He vain eivät enää vuosien varrella ole kokeneet demareita, ohjelmaa ja praksista ”poliittiseksi kodikseen” ja ovat hakeutuneet muille maille: osa nukkuviin, osa ps:iin ja osa ties minne. Demarien suhtutuminen näihin menetettyihin kannattajiin on ollut niin ”kirkonkiroukseen” verrattava, että paluutliikennettä ei kovin pahasti ole esiintynyt. Harhaoppisen otsaan on lyöty kainin merkki! Mutta miten äkkiä, muuttuneessa maailmassa, mutta myös muuttuneessa sosialidemokratiassa voidaan tuomita nuo lähteneet noin ankarasti, pahimmillaan jopa heidän ihmiskäsityksensä tuomiten? Entiset demarit, miten heistä tuli pettopattoja`? Osin SDP:n vasemmalle ja lisääntyneeseen sanommeko liberallismiin siirtyneinä puolue on kirjaimellisesti valunut osan entistä kenttää ”alta pois”! No, useinhan omia, en sano virheitä, mutta ratkaisuja, varjellaan kuin lapsen silmää, eikä suostuta itsekritiikkiin ja vertaisarviointiin. Tuomion anto on yksinkertisempaa.
Olen todennut tämän aiemminkin: Kun minä aloin kiinnostua ja toimia SDP:n parissa sille oli ominaista, että sen ohjelma ja ennen kaikkea kannattajat sijoittuivat poliittisen kentän origoon. siihen keskiristikkoon. Tämän tiedän siitä, että tutkin ja seurasin pitkään ihan mielenkiinnosta kaikenlaisia tutkimuksia ja selvitysiä. Silloin oltiin – siis jopa enemmän kuin Keskusta – keskellä: nyt on toisin. Tämä ilmenee nytkin vaalien tiimoitla julkaistuista asennekartastoista.