Valoja päälle, karvoja tötteröön? – Käsityöosaamisen tuhoamisen äärellä

O l e m m e piinallisen tietoisia siitä, kuinka opettajia ei varsinaisesti kuunnella, ainakaan kuulla, kun opetusta kehitetään tai opetussuunnitelmia viedään eteenpäin. Esimerkkejä riittäisi muitakin (mm. ruotsin aikaistaminen niin, että lopputuloksena on joillakin vuosiluokilla yhden viikkotunnin aine), mutta kansallisesti yksi tuhoisimmista voi olla käsityö-oppiaineen kanssa puuhailtu muutos.

Monimateriaalityöskentely teknisen työn ja tekstiilityön yhdistämällä kuulostaa varmasti suunnittelupöydän äärellä hyvältä. Lopputuloksena on ollut mediassakin raportoitu käsityöaineiden valintamäärien romahdus. Toisaalta työskentely on muuttunut puuhasteluksi, kärjistetysti karvoja tötteröön -pelleilyksi, yhteiskunnallisessa tilanteessa, jossa käsillä tekemisen kulttuuri ja osaaminen nuorten keskuudessa on muutenkin alamaissa.

Osaamisen lasku, kun tekstiili/teknisen valinnaisuus laskee, oppituntimäärä putoaa, oppilaiden motivoituneisuus on heikkoa, on kansallisestikin iso kysymys. Perinteisesti, taaksepäin katsoen suomalaista käsityön opetusta (tekstiilityö ja tekninen työ; puu-, metalli-, elektroniikka) on pidetty kansallisena vahvuutena ja asiana, jota muualta on käyty Suomessa ihmettelemässä.

No, nyt on päästy huipulta alas ja se on paitsi surullista, myös kansallisesti vahingollista. Ammatillisella toisella asteella perusosaamisen pudonnut taso on tulossa näkyviin ja metallipuolen koulutuksessa joudutaan aloittamaan asioista, joita ennen ja oletusarvoisesti nykyäänkin odottaisi osattavan kasi-ysiluokan pohjilta. Teknisen osaamisen tason vaatimukset yhteiskunnassa ja alan työelämässä eivät kuitenkaan ole pudonneet vastaavalla tavalla, vaan pikemminkin päinvastoin. Osaavalle ammattimiehelle esimerkiksi metallipuolella löytyisi töitä. Osaavalle.

Lyhyesti sanottuna se, mistä kaikesta tämä johtuu, ei ole minusta tässä oleellista. En siis sinänsä (paitsi opiksi tulevaisuutta silmällä pitäen) syyllisiä kaipaa, vaan Lahtista ja konekivääriä. Sanonpa kuitenkin, että syntynyt tilanne, jossa käsityökasvatuksen alan professuurit, syystä tai toisesta johtuen ovat naisilla ja tekstiilipuolen ihmisillä, sekä OPH ja OKM:n osaamattomuus ja ymmärryksen puute asian suhteen, eivät ole syntyneen katastrofin suhteen merkityksettömiä. Varmasti monia muitakin syitä voidaan löytää.

Mitä pitäisi tehdä? Olen yrittänyt kuvata syntynyttä ongelmaa. Ongelman luonteen ymmärtämällä on jo ratkaisujen äärellä. Niin tekstiilityön kuin teknisen työn kunnia ja arvo on pakko palauuttaa. On tehtävä korjausliike, jossa oppilaalla on mahdollisuus valita aidosti kiinnostuksensa ja tarpeensa mukaan tekninen työ tai tekstiiityö. Tuntiresurssointi on oltava riittävä, ja jos joku käsityötunnin siirto yläkoulun puolelta alakouluun on tässä ongelmana, annettakoon tuntijakoon lisää tekstiilille ja tekniselle yläkoulun puolelle. Tärkeää on, että oppiaineen luonne huomioiden mielekkyys ja mahdollisuus tehdä niitä töitä joita aiemminkin, säilyy.

Vihdoin. Ehkä joskus takavuosikymmeninä tehtiin jotain oikeinkin? Kannattaa katsoa, mitä hyvää ja toimivaa ollaankaan kehittämässä, ja miettiä toiseenkin kertaan, ennen kuin aloittaa kehittämisen ja uudistamisen. Toimivia järjestelmiä (suomalainen teknisen työn ja tekstiilityön pitkä perinne, jossa annetaan oikeita ko. puolen taitoja, on mielestäni tässä mielessä ’järjestelmä’) ei pidä mennä rikkomaan tavalla, jossa paluu toimivaan on jo vaikeaa ellei mahdotonta. Vielä ei ole liian myöhäistä.

[Kirjoitus on julkaistu 31.10.2019 FB-ryhmässä Opettajien edunvalvonta, vuosityöaika ja professio ja on nyt lokakuussa 2022 ajankohtainen tulokulma uutiseen suunnitelmista lakkauttaa Rauman OKL.)
LINKKI:
https://yle.fi/a/74-20004432
0
HarriKALaukkanen

Nelikymppinen plm ja erityisope. Huolestuneena seurannut eurostoliiton kriisiä, viimein pakotettu siirtymään blogistaniin.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu