Kykeneekö sosiaali- ja terveysministeri valvomaan suomalaisten kansanterveydellisiä etuja?

Uuden hallituksen sosiaali- ja terveysministeri Kaisa Juuso on päässyt valokeilaan puhuessaan erikoisia niin kutsutun puoskarilainsäädännön tarpeen kartoittamisesta. Puoskarihoidoilla tai uskomushoidoilla viitataan lääketieteen ulkopuolisiin hoitoihin, jotka eivät perustu tieteelliseen näyttöön niiden toimivuudesta.

Lain säätämisen tarvetta on yritetty selvittää useita kertoja. Tavoite oli kirjattu myös esimerkiksi Marinin hallituksen ohjelmaan. Nyt uusi hallitus aikoo käynnistää selvityksen. Tämä tavoite onkin kannatettava ja saanut itsessään positiivista palautetta asiantuntijoilta.

Ministeri kuitenkin vajosi jo aika äkkiä hyvin pitkälle niin kutsuttuun syvään päätyyn. Kohu liittyy tarkemmin ottaen siihen, miten lainsäädännön kehittämistarvetta kartoittava selvityshenkilö tulisi ministerin mukaan valita.

”Varsinaiseen selvitystyöhön tarvitaan ulkopuolinen selvityshenkilö tai –henkilöitä. Valittavan selvityshenkilön tulee nauttia laajaa luottamusta sekä lääketieteen edustajien että vaihtoehtohoitojen harjoittajien parissa, mikä asettaa omat haasteensa”

Ministerin mukaan selvityshenkilön tulisi suhtautua sekä lääketieteeseen että sen ulkopuolisiin hoitoihin neutraalisti.  Ministerin kriteeri selvityshenkilölle aiheuttikin vähemmän yllättäen kovaa kritiikkiä lääketieteen parista.

Ministeri myös halusi välttää kutsumasta tällaisia lääketieteen ulkopuolisia hoitoja ”uskomushoidoiksi”. Ministerin mukaan pitää käyttää korrekteja nimityksiä, koska aihe on arka. Mielenkiintoista sinänsä, ottaen huomioon ministerin taustapuolueen.

Juuson lausumissa nähdään mielenkiintoisia temaattisia yhtymäkohtia hetki sitten nähtyyn teatteriin, jossa Riikka Purra astui sosiaalisessa mediassa puolustamaan Maria Nordinia. Yksi sorrettu toisinajattelija hänkin.

Miksi tarvitaan puoskarilakia?

Yksinkertaisesti siksi, että uskomushoidot voivat olla vaarallisia. Haittoja aiheutuu tietenkin myös lääketieteellisistä hoidoista. Tästä syystä ovat olemassa mm. potilasvakuutus- ja haittailmoitusjärjestelmät.

Mutta haittoja onkin tarkasteltava suhteessa siihen, mitkä ovat hoidosta potentiaalisesti saatavat hyödyt. Tätä eivät uskomushoitojen kannattajat tunnu ymmärtävän. Saatu haitta on turha hinta silloin, jos hoidon taustalla ei ole näyttöä. Äärimmäisenä poikkeuksena tästä ovat esimerkiksi kokeelliset hoidot. Niitä ei kuitenkaan markkinoida kaikille ja niihin ei pääse marssimalla luontaistuotekauppaan.

Uskomushoitojen kannattajat usein vetoavat siihen, että uskomushoidoista raportoidut haitat ovat itse asiassa paljon vähäisemmät kuin ”perinteisen” lääketieteen parissa. Tämä kuitenkin johtuu siitä, että virallisen terveydenhoidon parissa olevat haittailmoitus- ja korvausjärjestelmät ovat huomattavasti monipuolisemmat, tehokkaammat ja kehittyneemmät kuin pääosin yksityisesti toteutettavissa uskomushoidoissa.

Siis jos jälkimmäisten parissa on edes ylipäätään minkäänlaista yritystä selvittää omien hoitojensa haittavaikutuksia.

Osasta uskomushoitoja tuskin on haittaa terveydelle. Jos esimerkiksi sivelet jalkapohjiasi kalanpyrstöllä flunssassa, siitä ei aiheudu kuin korkeintaan sosiaalista haittaa. Sen sijaan esimerkiksi hopeaveden nauttiminen jo parin lusikallisen verran päivässä on myrkytyksen aiheuttava annos, kuten THL on todennut. Hopeaveden markkinointi on juuri sellainen uskomushoito, jonka käyttöä mahdollisella puoskarilailla pyritään ehkäisemään. Hopeavettä on markkinoitu myös Suomessa keinona hoitaa sairauksia.

Kyseessä ei ole siis se, että halutaan estää jotakuta nauttimasta kategorisesti vaikkapa jotain uutetta siinä toivossa, että elää ikuisesti. Niin ikään tällaisten myymistä kategorisesti ei pidä kieltää, sillä ihmisillä on oikeus myös tuhlata rahojansa hömppään niin halutessaan. Tavoitteena on  yksinkertaisesti lisätä kuluttajansuojaa ja suojata haavoittuvia potilasryhmiä.

Mitä haitat voivat muutoin olla uskomushoidoista?

Joitain vuosia sitten Kanadassa tehtiin tutkimus, jossa kartoitettiin uskomushoitojen riskitekijöitä, pyrkimyksenä tuottaa niistä haittaluokittelu. Kuvauksen muodostamisessa hyödynnettiin mm. kirjallisuuskatsausta, jossa etsittiin tietokannoista tutkimusartikkeleita, oikeustapauksia ja mediaraportteja, joissa oli kyse uskomushoitoihin liittyvistä haitoista. Tämän jälkeen moniammatilliselta kliinikko- ja tutkijapaneelilta pyydettiin arviota luokittelusta.

Haitat voidaan karkeimmillaan luokitella suoriin ja epäsuoriin haittoihin. Suoria haittoja aiheutuu esimerkiksi siitä, että nautitaan ”lääkkeitä”, joita uskomushoitojen kautta määrätään. Näin tapahtui esimerkiksi joitain vuosia sitten San Francisossa, kun ihmiset saivat myrkytyksen juotuaan paikallisen luontaistuoteyrittäjän teetä. Samoin esimerkiksi autismia on yritetty ”parantaa” valkaisuaineella. Suoria haittoja ovat myös turhat taloudelliset menetykset.

Epäsuoria haittoja ovat esimerkiksi se, että korvataan uskomushoidoilla jo käytössä oleva toimivampi hoito tai viivästytetään todellisuudessa toimivaa hoitoa. Myös puoskarilta saadut virheelliset neuvot kuuluvat epäsuoriin haittoihin.

Muita yleisempiä haittoja ovat myös seuraavat.

• hoitojen tai lääkkeiden käyttö, joiden sivuvaikutuksia ei tunneta.
• uskomushoitojen käyttö lääketieteellisen hoidon rinnalla kertomatta tätä oikean hoidon toteuttajalle.
• uskomushoitojen käyttö ”sairauksiin”, joita ei tunnisteta sairauksiksi ylipäätään. Esimerkiksi eheytyshoito homoseksuaalisuuteen.
• osallistuminen uskomushoitotutkimuksiin, joita ei olla hyväksytty puolueettomissa eettisissä lautakunnissa.

Näiden lisäksi on haittoja, jotka liittyvät selkeästi johonkin tiettyyn uskomushoitoon tai hoitoryppääseen.  Esimerkiksi kiinalaisessa perinnehoidossa (TCM) on tunnistettu seuraavia riskejä.

• eräiden rohtojen sisältämät ainesosat, jotka ovat yhteydessä mm. maksan ja munuaisten vaurioittumiseen. Osa näistä sisältää suuria määriä lyijyä ja elohopeaa.
• kuppauksesta johtuvat vauriot, kuten mustelmat.
• akupunktiosta johtuvat haitat, kuten infektiot ja keuhko- ja hermovauriot.

Homeopatiaan ja luontaishoitoihin liitettyjä haittoja ovat olleet esimerkiksi:

• tulehdukset.
• kontaminaatiot.
• laittomien materiaalien käyttö.
• paksusuolen ”kasteluhoitojen” aiheuttamat haitat vedellä, kahvilla ja muilla aineilla – esim. infektiot, itkeminen ja läpisyöpyminen.
• rokotevastainen ohjaus- ja neuvonta.

Uskonnollisiin yhteisöihin pohjautuvista uskomushoidoista tunnetuin on varmasti homoseksuaalien eheytyshoito, joka on vastoin lääketieteellisiä suosituksia.

Esimerkkejä voidaan löytää lukuisia, joten kaikkien luettelointi tässä on mahdotonta.

Miksi ministerin ehdotus on hölmö

Ministeri siis ehdotti, että selvityshenkilön pitäisi suhtautua neutraalisti sekä uskomushoitoihin että lääketieteeseen.

Ehdotus on aivan älytön. Miksi selvityshenkilön pitäisi suhtautua neutraalisti lääketieteeseen? Entä miksi sen pitäisi suhtautua neutraalisti uskomushoitoihin?

Neutraalisti suhtautuminen kumpaankin tarkoittaa sitä, että ei pidä toista parempana kuin toista. Selvityshenkilön tulisi siis ministerin logiikalla olla sitä mieltä, että lääketieteellä ei ole mitään etuja, joita se voisi tarjota suhteessa vaikkapa ”hoitoihin”, jotka kehoittavat juomaan hopeavettä.

Miltä kuulostaisi seuraavaa ehdotus:

”poikien ympärileikkauksen sääntelyn tarvetta kartoittavan selvityshenkilön tulee nauttia laajaa luottamusta eräissä uskonnollisissa yhteisöissä”

Tiedämme, millainen myrsky tällaisesta nousisi nimenomaan ministeri Juuson puolueesta. Eikä toki syyttä nousisikaan, se ei ole pointti. Logiikka tekee kuperkeikan, kun puolueelle tarjoutuu mahdollisuus kisutella huuhaahoitoihin uskovaa väestönosaa, joka ei ole mitenkään pieni.

Selvityshenkilön tehtävä on johtaa kriittisesti prosessia, jossa käydään läpi lainsäädännön porsaanreikiä ja kipukohtia. Väistämättä tässä prosessissa tulee ottaa myös kantaa siihen, mikä on näytön taso toisaalta lääketieteellisissä hoidoissa ja toisaalta sen ulkopuolisissa uskomushoidoissa. Tätä ainakin sivutaan.

Tarvitsemme nimenomaan henkilön, joka suhtautuu kriittisesti uskomushoitoihin eikä lähde lainkaan mukaan uskomushoitobisneksen harhaanjohtavaan argumentointiin siitä, mitä on ”oikea” näyttö terveydenhoidossa. Tätä on jo nähty esimerkiksi väitteiden kautta, joiden mukaan uskomushoitojen vaikutuksia on vaikea määrällisesti mitata. Kyllä pitää pystyä mittaamaan.

Samoin uskomushoitojen parissa sorrutaan muihinkin argumentaatiovirheisiin. Esimerkiksi sitä, että osa terveydenhuollon toimenpiteistä ei myöskään perustu vankimpaan tutkimusnäyttöön yritetään käyttää omien höpönlöpöhoitojensa vaikuttavuuden perusteluna.

Todellisuudessa se, että terveydenhuoltokaan ei ole täydellinen ei ole syy tehdä siitä vielä epätäydellisempää tuomalla uusia hoitoja, jotka eivät perustu näyttöön.

Siinä missä lääketieteellä on taustallaan tiede instituutiona, johon sisältyy jo itsessään kriittinen näytön arviointi ja debatointi, puuttuu tällainen täysin uskomushoidoista. Tässä en halua myöskään yli-ihannoida tiedettä ja väittää että se on täydellistä. Mutta se on paras mekanismi tuottaa tietoa, joka meillä tällä hetkellä on.

Jos olet eri mieltä, niin seuraavan kerran kun tulet sairaaksi, älä mene missään nimessä työterveyshuoltoon tai terveyskeskukseen hoitosi tarpeen arviointiin. Kysy mielummin neuvoa vaikka paikalliselta kalevalaiselta jäsenkorjaajalta. Jos sinulla todetaan syöpä, älä missään nimessä ilmaannu hoitoyksikköön terveydenhuollossa. Hakeudu mielummin vaikkapa reikihoitajalle tai homeopaatille.

Jos kumpaankin pitää suhtautua neutraalisti, niin silloin ei liene väliä kumman luona asioi.

Ikävä kyllä maailmassa on ihmisiä, jotka ovat jälkimmäiseen ratkaisuun päätyneetkin. Osa vanhemmista on myös päätynyt tekemään tällaisia ratkaisuja lastensa puolesta, jotka eivät pysty itse valvomaan omia etujaan.

Selvityshenkilön ei siis missään nimessä pidä olla henkilö, joka kannattaa uskomushoitoja tai suhtautuu niihin samoin kuin lääketieteeseen. Sen ei myöskään pidä ainakaan kovin mielellään olla vaikkapa ministerin ehdottama juristi. Miksi?

Muistan erään keskustelun kollegani kanssa, joka on toiselta ammatiltaan juristi. Keskustelimme eri tieteenalojen menetelmäopinnoista. Oikeustieteellisen koulutuksen käyneet henkilöt eivät välttämättä opiskele minkäänlaisia empiirisiä tutkimusmenetelmiä.

Oikeustieteet erosivat empiirisistä tieteistä omaksi saarekkeekseen 1900-luvulla, kuten oikeustieteen tutkija Kaius Ervasti on todennut. Oikeustieteisiin jäi vallitsevaksi tavaksi tehdä tutkimusta mm. lainsäädännön systematisointi, joka tarkoittaa käytännössä yhteneväisten piirteiden hakemista voimassa olevasta lainsäädännöstä. Näistä piirteistä sitten kehitetään yleisempiä oikeudellisia periaatteita ja oppeja.

Hiukan yksinkertaistaen oikeustieteissä sivuun jäi se, millaisia todellisia vaikutuksia lainsäädännöllä on yhteiskuntaan ja ihmisten elämään.

Asiaan on tullut toki parannusta aikojen saatossa, mutta menetelmäaihe aiheuttaa edelleen keskustelua oikeustieteen parissa.

Selvityshenkilön pitää olla henkilö, jolla on ymmärrystä empiirisistä tutkimusmenetelmistä ja myöskin ymmärrys siitä, että ne ovat ainoa keino hankkia tietoa todellisesta maailmasta. Tällainen henkilö tarvitaan ihan vaikka vain selvityshenkilön oman ja modernin yhteiskunnan uskottavuuden ylläpitämiseksi.

On tietenkin totta, että on roppakaupalla juristeja, jotka pystyisivät hoitamaan selvityshenkilön homman kotiin kunnialla. Kenties jopa suurin osa pystyisi. Sen sijaan on turha ottaa ylimääräisiä riskejä. Kun ministerin tehtäviä hoitaa henkilö, jonka mielestä selvityshenkilön tulee pitää lääketiedettä ja uskomushoitoja samalla tasolla, tulee nyt kiinnittää tällaisiin asioihin jatkossa erityistä huomiota.

Ikävä juttu, että näin tarvitsee tehdä.

Lopullinen tuomio

Ministerin ehdotus on sekä hölmö että potentiaalisesti vaarallinen. Suomalaisten usko tieteeseen on barometrien mukaan lisääntynyt. On aivan tarpeetonta yrittää sotkea tätä myönteistä kehitystä tuottamalla ministeriötasolta signaalia, että höpönlöpö on vakavasti otettava asia.

Lisäksi on selvää, miksi uskomushoitobisnes vastustaa kovin puoskarilakia ja pitää ministerin ehdotusta selvityshenkilöstä kannatettavana. Objektiivisesti tehty selvitys tuottaisi erittäin todennäköisesti tietoa uskomushoitojen haittavaikutuksista ja näytön puutteista. Näistä sitten keskusteltaisiin mediassa, jolloin väestön käsitys aiheesta saattaisi lisääntyä. Tätä asetelmaa ko. teollisuus haluaa tietenkin viimeiseen asti ehkäistä.

Sääntelyn selvittämisen tarve on jatkunut jo pitkään ja se jatkuu edelleen. Jos jo lainsäädännön muutostarpeiden selvitys tukeutuen moderniin lääketieteeseen ja tieteen periaatteisiin tuottaa ministerille tällaisia vaikeuksia, on eittämättä merkittäviä haasteita tiedossa myös jatkossa.

On myös asetettava epäilyksenalaiseksi sosiaali- ja terveysministerin kyky valvoa suomalaisten kansanterveydellisiä etuja. On toki epäselvää, tekeekö ministeri tämän tahallaan vai hölmöyttään. Välinpitämättömyys ei ole kortti, jolla vapaudutaan vankilasta.