Protektionismi, köyhyysnostalgia ja työvoimapula taloudellisena visiona

Keskustelu Wolt-kuskien oikeuksista ja työolosuhteista on herättänyt paljon mielipiteitä. Vastakkainasettelu on luonnollisesti seuraava: toisaalta pohdittiin, olisivatko työntekijöiden asiat vielä huonommalla tolalla, jos heillä ei olisi näitä töitä. Toisaalta taas katsottiin, että tällainen ajattelutapa herättää ikäviä kaikuja historiasta, sillä samankaltaisilla argumenteilla on aikaisemmin perusteltu nykyään moraalittomina pidettyjä tapoja kohdella ihmisiä työvoimana.

Keskusteluun otti kantaa myös Jussi Halla-aho, joka väitti, ettei Suomi tarvitse Wolt-kuskeja, vaan vapautta heidän aiheuttamistaan lieveilmiöistä, kääntäen keskustelun taas kohti maahanmuuttoa. Tämä on vain yksi esimerkki perussuomalaisten talousajattelusta, joka usein poikkeaa monista perinteisistä näkemyksistä. Tarkastellaan tätä ajattelua muutaman esimerkin kautta tarkemmin, nojautuen pääosin ekonomisti Heikki Pursiaisen kirjoituksiin. Tarjolla on kolmea sorttia vähintään hölmöä ajattelua 1) protektionismia, 2) köyhyysnostalgiaa ja 3) työvoiman saatavuuden heikentämistä.

Halla-ahon protektionismi

Perussuomalaisten sijoittuminen vahvasti oikeistoon herättää mielenkiintoa, kun ottaa huomioon toisinaan voimakkaatkin kannanotot protektionistisen talouspolitiikan puolesta. Historiallisesti ottaen vapaakaupan edistäminen tai edes julkisten menojen ja velan välttäminen ei ole toki aikaisemminkaan automaattisesti yhdistynyt oikeistopolitiikkaan.

Pursiainen totesikin, että Halla-ahon talousnäkemykset muistuttavat pikemminkin antikapitalististen nuorten keskusteluja leirinuotiolla. Halla-aho on esimerkiksi kritisoinut pääomien vapaata liikkuvuutta, vaikka juuri kansainvälisen talousjärjestelmään kiinnittyminen mahdollistaa suomalaisille yrityksille ja kotitalouksille edullisemman rahoituksen. Ilman globaalia rahoitusta suomalaiset olisivat taloudellisesti huonommassa asemassa. Samoin institutionaaliset sijoittajat ovat hyötyneet globaalista talousjärjestelmästä mm. riskienhallintamahdollisuuksien laajetessa. Toisin kuin Halla-aho antaa ymmärtää, globalisaatio tässäkin näkökulmassa on nimenomaan lisännyt Suomen valtion ja yhteiskunnan toimintamahdollisuuksia eikä rajannut niitä.

Halla-ahon suhtautuminen vapaakauppaan on myös ollut ristiriitaista ekologisista ja taloudellisista näkökulmista. Hän on toistanut sitkeää myyttiä kotimaisen tuotannon automaattisesta ekologisuudesta, vaikka todellisuudessa ekologisinta on tuottaa tuotteet siellä, missä ne kuluttavat vähiten resursseja. Esimerkiksi ruoan tuotannossa suurin osa päästöistä syntyy tuotantovaiheessa, ei kuljetuksessa.

Tämä toki ei ole vain Halla-ahon ongelma, kuten taannoin tehty Faktabaarin selvitys osoitti. Ihmisillä on jonkinlainen käsittämätön taipumus ajatella, että asioiden kuljetus on ekologisesti aina jotenkin olennaista.

Halla-ahon näkemykset vapaakaupasta ovat myös epäselviä, sillä hän näkee sen roolin taloudessa rajallisena, korostaen tuonnin roolia kotimaista tuotantoa täydentävänä elementtinä. Pursiainen kuitenkin toteaa, että tämä käsitys on täysin irrallaan todellisuudesta, sillä Suomi ei voi ylläpitää nykyistä elintasoaan tuottamalla suurimman osan tarvitsemistaan hyödykkeistä itse. Todellisuudessa kotimainen tuotanto täydentää joiltain osin tuontia, ei päinvastoin.

Protektionismia kannatetaan toisinaan myös poliittisessa vasemmistossa. Tähän lienee vaikuttanut ainakin viime vuosina omalta osaltaan taloustietelijä Ha-Joon Changin populäärikirjallisuus (Kicking away the ladder, Bad Samaritans, 23 tosiasiaa kapitalismista, Taloustiede: käyttäjän opas). Argumentti kulkee tiivistetysti siis siten, että koska historiallisesti nykyiset kehittyneet yhteiskunnat harjoittivat protektionismia ja saavuttivat väitetysti sillä hyötyjä, sama mahdollisuus pitää antaa nyt kehittyville valtioille eikä sitoa niitä vapaakaupan kahleisiin. Osa on tulkinnut, että Changin resepti toimisi myös niille kehittyneille valtioille nykyään.

Historia voi auttaa ymmärtämään nykyisyyttä, mutta ei yksin auta kertomaan, miten tulevaisuudessa kannattaisi toimia.

Keskisarjan köyhyysnostalgia

Toinen vähintään erikoinen talousajattelija perussuomalaisten piirissä on historioitsija Teemu Keskisarja. Keskisarja ehdottaa, että vanhustenhoito palautettaisiin perheiden vastuulle. Historioitsijana Keskisarja ajattelee, että kyllähän se nyt ennenkin onnistui.  Todellisuudessa ehdotus on monilta osin äärimmäisen haitallinen.

Kuten Pursiainen ottaa esiin, ennen ei ollut nyt, ja nyt ei ole ennen. Aikaisemmin vanhuus kesti lyhyemmän ajan, ja nuorta väestöä oli enemmän. Tästä johtuen hoivataakka ei jakautunut voimakkaasti yksittäisille ihmisille. Tämän lisäksi työmarkkinat ja tasa-arvo ovat muuttuneet, ja naisetkin haluavat luoda uraa. Keskisarjan visiossa merkittävä osa työvoiman resursseista kohdentuisi erikoistumisen sijaan hoivatyöhön, mikä tarkoittaisi taloudellista itsemurhaa. Julkinen hoivajärjestelmäkään ei ole ilmainen ja halpa, mutta siinä voidaan sentään hyödyntää mittakaavaetuja.

Pursiainen kuvaakin Keskisarjan ajattelua köyhyysnostalgiaksi. Se ei ole minkäänlainen visio Suomelle vuonna 2023.

Työperäisen maahanmuuton suitsiminen

Olipa kerran maahanmuuttokriittinen populisti, jota harmitti, kun osa maahanmuuttajista ei käyttäytynyt hänen haluamallaan tavalla ja saattoi jopa tehdä rikoksen.

Populisti alkoi levittämään ideologiaansa, korostaen, että hänellä ei ole mitään työtä tekeviä maahanmuuttajia vastaan, kunhan he noudattavat yhteisiä sääntöjä.

Kun populisti sitten pääsi valtaan, työn tekeminenkään ei enää riittänyt kriteeriksi kunnolliselle maahanmuuttajalle. Hänen mielestään olisi parempi, ettei ulkomaalaisia tulisi niihin töihinkään.

Tämä kuvastaa perussuomalaisten maahanmuuttokäsityksen muutosta työperäisen maahanmuuton osalta. Puolue on saanut läpi tavoitteitaan muun muassa kiristämällä työn perässä muuttavien maahanmuuttajien tulorajoja.

Tämä herätti luonnollisesti yhdessä, jos toisessa hämmennystä: eikö Suomeen pitänyt saada tulla töihin?

Puolue on perustellut muutosta sillä, että matalapalkka-aloille tulevat maahanmuuttajat rasittavat julkista taloutta enemmän kuin heidän työpanoksensa tuottaa hyötyä.

Tässä yhteydessä puolue ei tunnusta väestötieteellisiä tosiasioita. Suomessa ei ole eikä tule olemaan riittävästi työvoimaa hoitamaan kaikkia töitä. Lisäksi uusien työpaikkojen syntyminen on jo nyt pitkälti maahanmuuton varassa.  Tilastotietelijä Pekka Myrskylä toteaa asian jopa vielä rujommin: 2000-luvulla työpaikkojen kehitys on ollut pelkästään maahanmuuttajien ja heidän jälkeläistensä varassa.

Suomi tarvitsee niitä töitä, joita tällä hetkellä tehdään huonommin palkatuilla aloilla. Kyse ei ole valinnasta, tekeekö työt kantasuomalainen vai maahanmuuttaja, vaan viimeistään tulevaisuudessa siitä, tehdäänkö niitä töitä ollenkaan. Vaikka matalapalkkaisten maahanmuuttajien vaikutus julkiseen talouteen olisi huonompi kuin koulutettujen, nämä työt täytyy siltä tehdä. Busseja täytyy ajaa, ihmisiä hoivata, ravintola-alan ja palveluiden pyöriä. Jo nyt useat palvelusektorit ovat ilmaisseet huolensa työvoimapulan vuoksi, jota tulorajojen kiristys kiistatta pahentaa.

Tästä ei voi tehdä juuri kuin sen johtopäätöksen, että ulkomaalaisten torppaaminen on puolueelle niin tärkeä asia, että siitä johtuvat negatiiviset vaikutukset yhteiskunnan toimintaan on heille aivan yhdentekevä asia. Onkin hämmentävää, miten pitkälle puolue on valmis menemään yhteiskunnan kurjistamisessa, kunhan ei tarvitse nähdä ulkomaalaisia.

Lopullinen tuomio

Suomi tarvitsee vision tulevaisuuteen, mutta nyt sitä ei ole tarjolla ainakaan näiltä. Tarjolla ei ole poispääsyä ongelmista eikä realistista tiekarttaa. Sen sijaan tarjolla saattaa olla pahimmassa tapauksessa protektionismia, köyhyysnostalgiaa ja työvoimapulan pahentamista entisestään.

Niille, joita kiinnostaa laajemmin perussuomalaisten talouspolitiikan heikkoudet, suosittelen tätä Heikki Pursiaisen mainiota ketjua.