Suhteeton reaktio olympialaisten avajaisiin – väärinymmärrys vai tietoista identiteettipolitiikkaa?

Nykyään on tuttua kuulla tarinoita siitä, kuinka mielipiteitä ja puheita muka sensuroidaan ja kuinka instituutiot taipuvat niin kutsutun ”woken” edessä. Erityisesti konservatiivien keskuudessa tällaiset tarinat ovat yleisiä. Esimerkkinä tällaisesta taipumisesta on pidetty sitä, kun vuonna 2021 Helsingin yliopisto pyysi anteeksi opiskelijatapahtumaa, jossa osallistujat olivat pukeutuneet Afrikan tähti -lautapelin hahmoiksi.

Tarina jatkuu usein siten, että vapaassa länsimaisessa yhteiskunnassa pitää sietää itsellekin epämieluisia ja pahalta tuntuvia asioita sananvapauden nimissä. Jos haluat antaa vivahteen intellektuellista otteesta, voit myös siteerata filosofi Voltairea, joka sanoi: ”En ehkä ole samaa mieltä kanssasi, mutta puolustan kuolemaani asti oikeuttasi sanoa mielipiteesi.”

Olipa kyse sitten tilanteista, joissa anteeksipyyntö oli paikallaan tai ei, on selvää, etteivät ”woken” tai ”dein” kriitikot itse toimi yhtään eri tavalla kuin kritiikkinsä kohde. Tarkastellaanpa tätä lähemmin hiljattain pidettyjen olympialaisten avajaisesityksen kautta.

Alkunäytös

Pariisissa järjestetyt olympialaiset aiheuttivat tänä vuonna merkittävän kohun ja paheksunnan aallon ympäri maailmaa. Erityisesti eräs esitys, jossa loukkaantuneiden mielestä imitoitiin ja tehtiin parodiaa Leonardo da Vincin kuuluisasta maalauksesta ja kristinuskon tarinasta ”viimeinen ehtoollinen”, aiheutti suurta paheksuntaa. Mieli pahoitettiin myös toisesta kohdasta, jossa Marie Antoinetten hahmolta oli leikattu pää irti. Tämä historiallinen viittaus Ranskan vallankumoukseen koettiin liian epämiellyttävänä eräiden katsojien mielestä.

Suoranaiselta häirinnältä ja tappouhkauksiltakaan ei luonnollisesti säästytty, mistä esimerkkinä tapahtumassa esiintyneen DJ Barbara Butchin kohtaama verkkohäirintä, solvaaminen ja uhkailu.

Someraivo ei jäänyt pelkästään niin kutsutun tavallisen kansan aiheeksi. Iranin uskonnollinen johtaja, ajatollah Khamenei kertoi loukkaantuneensa näytöksestä, koska Jeesus on pyhä hahmo myös islamin uskossa. Myös Turkin presidentti Tayyip Erdogan loukkaantui näytöksestä, samoin kuin italialaisen äärioikeistopuolueen johtaja Matteo Salvinikin. Näiden johtajien kritiikki lisäsi kansainvälistä jännitettä ja toi tapahtuman otsikoihin ympäri maailmaa. Myös suomalainen ministeri Ville Tavio ärhenteli Helsingin Sanomissa, kuvaten tapahtumaa ”friikkisirkukseksi”. Tavio loukkaantui muun muassa siitä, että hänen mielestään esityksessä pilkattiin viimeistä ehtoollista ja hänen mielestään esityksessä oli liikaa seksuaalivähemmistöjen edustajia.

Onkin mielenkiintoista, sillä Tavio itse on ollut muutama vuosi sitten eduskunnan lähetekeskustelun aktiivisena osapuolena lakimuutosaloitteessa, jossa sallittaisiin maahanmuuttajia koskeva solvaava puhe ja ainoastaan väkivalta tai siihen yllyttäminen olisi kiellettyä.

Voltairea mukaillen Ville Tavion olisi sananvapauden puolustajana pitänyt alleviivata pikemminkin olympialaisten järjestäjien oikeutta närkästyttää häntä viimeiseen asti.

Väärinkäsitys vai tietoista identiteettipolitiikkaa?

Mistä oli jälleen kyse?

Tarkastelemalla itse esitystä ja sen taustoja on selvää, että reaktiot ovat olleet suhteettoman voimakkaita. Tämä herättää kysymyksen siitä, miksi tällainen esitys voi herättää niin äärimmäisiä tunteita.

Voidaan ajatella, että taustalla on kaksi uskottavampaa selitystä kuin mittasuhteiltaan kohtuullinen reaktio ja loukkaantuminen. Ensimmäinen selitys on väärinkäsitys ja ymmärtämättömyys, kun taas toinen selitys liittyy konservatiivien tietoiseen identiteettipolitiikkaan.

Ranskassa on pitkät perinteet, jotka korostavat taiteen ja kulttuurin vapautta, ja tämän tyyppiset esitykset ovat olleet osa maan kulttuuria jo pitkään. Ranskalaiselle esitystyylille on ominaista provosoivuus ja vahva ilmaisu. Ranskassa on myös pitkä historia erilaisten auktoriteettien (ml. uskonnollisten) pilkkaamisesta, vaikka maa onkin viralliselta uskonnoltaan katolinen.

Jo tämän ymmärtäminen olisi voinut ehkäistä ainakin osan loukkaantumista.

Viittaus viimeiseen ehtoolliseen saattoi olla myös täysin väärinkäsitys. Itse näytelmän suunnittelija antoi hiljattain haastattelun, jossa hän selitti, että näytös ei hakenut inspiraatiotaan viimeisestä ehtoollisesta, vaan tarkoitus oli esittää kreikkalaista kuvausta ja tarinaa. Tämä näkökulma auttaa ymmärtämään, että esityksen tarkoitusperät saattoivat olla aivan toiset kuin mielensäpahoittajat ajattelivat.

Väärinkäsityshypoteesia tukee myös se, että olympialaisten oma X-tili twiittasi olympialaisten avajaispäivänä viittauksia kreikkalaisiin hahmoihin, kuten viinin jumala Dionysukseen.

Väärinkäsityksen lisäksi kyse voi olla tietoisesta konservatiivien identiteettipolitiikasta. Tätä tukee ylipäätään ajatus siitä, että olisi perin erikoista, että usein samat tahot, joiden mielestä mitään ei saa enää sanoa ja varsinkin maahanmuuttajista pitäisi voida vapaasti levittää rasistista propagandaa, ovat nyt sankoin joukoin paheksumassa sitä, että jotakin vuosisatoja vanhaa uskonnollista maalausta ja vielä vanhempaa tarinaa pilkattiin (eikä välttämättä edes pilkattu).

Tällaiseen konservatiiviseen identiteettipolitiikkaan liittyvä populismi on ideologiana ja toimintatapana höttöinen ja ontto, eikä se vaadi edes sen vertaa sisäistä johdonmukaisuutta kuin perinteiset ideologiat sisältävät. On siis aivan mahdollista, että yhtenä päivänä suututaan siitä, ettei Ylen jossakin ohjelmassa sanota enää n-sanaa (joka oikeasti loukkaa aika monia ihmisiä) ja seuraavana päivänä pahoitetaan mieli ranskalaisesta näytelmästä olympialaisten avajaisissa.

Loukkaantujien reaktio tuli lisäksi niin samanlaisena ympäri maailmaa, että se vaikuttaa enemmänkin identiteettipolitiikkaan ja kulttuurisotiin liittyvältä automaattiselta reaktiolta, joka aktivoituu välittömästi sen mukaan, mitä oma heimo on asiasta mieltä.

Kun koirapilliin puhalletaan, siihen on vastattava.

Epilogi

Tämän näytelmän (siis olympialaisten paheksunta) loppunäytös kulminoituu siihen, että olympialaiset päätyy pyytämään konservatiiveilta anteeksi aiheuttamaansa mielipahaa. Joka on siis todennäköisimmin perustunut joko väärinymmärtämiseen tai tietoiseen identiteettipoliittiseen taktikointiin.

Kuten kulttuurisotiin kuuluu, anteeksipyyntöjä käytetään toisinaan lähinnä tulipalojen sammuttelussa, huolimatta oliko anteeksipyynnölle todellisuudessa tarvetta. Tämä on enemmän organisaatioiden kriisiviestintää eikä siitäkään toisaalta tarvitse stressata määräänsä enempää. Organisaatiot ovat näissä tilanteissa usein puun ja kuoren välissä: jos et pyydä anteeksi, joku loukkaantuu. Jos pyydät anteeksi, silloinkin joku loukkaantuu.

On joka tapauksessa selvää, että populistisista konservatiiveista on viimeistään nyt tullut se sama hirviö, jota he kovaan ääneen kertovat vastustavansa. Todellisuudessahan vanhoillisten tahojen moraalipaniikkeja on ollut jo aikaisemmin (ks. esim. ”war on Christmas” -keskustelu sekä vaikkapa Frozen-elokuvien, Bud Light -olutmainoksen, Fazerin tai Valion aiheuttamat suhteettomat loukkaantumisaallot).