Tekeekö lasten suljettu hoito autuaaksi?

Nuorisorikollisuuskeskustelu on viime aikoina käynyt tavallista voimakkaampana. Kirjoitin viimeksi siitä näkökulmasta, miten nuorison tekemät varkaudet, pahoinpitelyt ja vahingontekorikokset ovat kehittyneet, kun asiaa tarkastellaan pidemmällä aikavälillä.

Asiaan otti hetki sitten kantaa myös lapsiasiavaltuutettu Elina Pekkarinen. Valtuutettu on tunnettu keskustelija, tutkija ja vaikuttaja, joka on jo pitkään tehnyt arvokasta työtä lasten oikeuksien puolustamiseksi.

Pekkarisen mukaan hän on ”havahtunut” tietoihin ”kadulta”, viitaten erityisesti alle 15-vuotiaiden tekemien (epäiltyjen) rikosten kehittymisestä. Hän kertoo muuttaneensa mielensä ja peräänkuuluttaa nyt ”suljetumpien” lastensuojelulaitosten perustamista.

Käydään tässä läpi keskeisiä asioita, jotka ainakin itseäni mm. lastensuojelun ja erityisesti sen laitoshoidon tutkijana jäivät vaivaamaan Pekkarisen kannanotossa.

Kaikki lastensuojelulaitokset voidaan lukita

Pekkarinen tuo ilmi sinänsä ymmärrettävän tarpeen saada ”suljetumpaa hoitoa” lapsille, jotta laitoksesta ei pääsisi karkaamaan. Myös poliisi toistuvasti antaa ymmärtää, että tällaista tarvitaan. Lasten karkaamisten estäminen laitoksista on äärimmäisen tärkeä asia, koska osa hatkaavista lapsista laitoshoidossa on merkittävässä riskissä joko joutua rikosten uhreiksi tai jatkaa rikoskierrettään.

Tässä kohdassa maallikolle voi syntyä käsitys siitä, että tavallisten lastenkotien ovia ei voida koskaan lukita. Tämä on sinänsä mielenkiintoista, sillä siitä on vain pari vuotta, kun lapsiasiavaltuutettu Pekkarinen kirjoitti yhdessä STM:n Susanna Hoikkalan kanssa mielipidekirjoituksen, jossa he toivat esiin, että lastenkodin ovet voidaan tarvittaessa lukita.

”On syytä ymmärtää, että lastensuojelulaitoksissa voidaan käyttää samoja rajoituksia kuin ennenkin. Itselle tai muille vaaraksi olevalle, karkailevalle lapselle voidaan asettaa liikkumisvapauden rajoitus, minkä jälkeen ulko-ovi voidaan lukita ja hänen liikkumistaan valvoa.”

Käsitykseni mukaan tämän taustalla oli jo tuolloin vellova keskustelu siitä, miksi ovia ei laiteta lastenkodeissa lukkoon.

Väärinkäsityksen taustalla on ilmeisesti jo paljon aikaisemmin keskustelua aiheuttanut Valviran ohje, jonka mukaan lapsia ei saa toistuvasti pitää lastenkodeissa lukittuna. Tästä ilmeisesti sitten aikojen saatossa muotoutui versio, jossa näin ei saisi tehdä juuri lainkaan tai ollenkaan.

Asian on myös vahvistanut Valvira, joka lastensuojelulain lakiuudistusten yhteydessä nosti erikseen esiin hyvänä puolena lukitsemisen mahdollisuuden korostamisen lain taustatöissä. Valviran mukaan asiasta oli tullut sinne toistuvasti yhteydenottoja.

Tavallisen laitoshoidon lisäksi lastensuojelun laitoshoitona järjestetään erityistä huolenpitoa (EHO), jossa esimerkiksi lapsen liikkumista voidaan rajoittaa huomattavasti joustavammin tekemättä asiasta muutoksenhakukelpoista hallintopäätöstä. Näissä yksiköissä ainakin väitetysti annetaan ”intensiivisempää” sijaishuoltoa. Terveydenhuollossa on lisäksi yksiköitä erityisen vaativille nuorille (EVA).

Lastenkodin ovi voidaan siis lukita, mikäli yksikössä olevalle lapselle on asetettu lastensuojelulain mukainen liikkumisvapauden rajoitus. Samalla pitää taata niille lapsille, joiden liikkumista ei ole tarpeen rajata, asianmukainen poistuminen yksiköstä. Se on totta, että ovien lukitseminen ei voi olla pitkäkestoinen ratkaisu.

On eri asia, miten lastenkodit tätä mahdollisuutta näiden lasten kanssa hyödyntävät, erityisesti kun kentällä on ilmeisesti vieläkin epätietoisuutta, saako ovia lukita.

Lisäksi ovien lukitseminen ei riitä, vaan lasten valvontaan pitää myös kohdentaa riittävästi henkilöstöresursseja. On epäselvää, missä määrin nykyinen hyvin pirstaloitunut ja markkinoistunut lastensuojelun laitoshoidon palvelujärjestelmä suostuu näin tekemään, ainakaan korottamatta hintoja jo entuudestaan talousvaikeuksissa painivien hyvinvointialueiden laitospalveluiden tilaajille.

Lisäksi on tärkeää pohtia, mikä on lastensuojelun sosiaalityöntekijöiden juridisen osaamisen taso esimerkiksi rajoitustoimenpiteiden tekemisen suhteen, joka on laillisuusvalvojien, kuten eduskunnan oikeusasiamiehen lastensuojelun kanteluiden vakiaiheita.

Tässä kohden mielestäni Pekkarinen olisi voinut valita sanansa hieman tarkemmin, jottei lukijoille jäisi käsitys siitä, että lastenkotien ovia ei voisi lainkaan lukita.

Suljetumpi hoito – mikä on seuraava askel?

Pidän erikoisena Pekkarisen vaatimusta suljetusta hoidosta, vedoten tutkijataustaansa. Tämä antaa ymmärtää, että meillä olisi jonkinlaista erityisen runsasta tutkimustietoa siitä, että suljettu hoito auttaa näitä lapsia. Valitettavasti tämä ei pidä paikkaansa.

Lastensuojelun ja sosiaalihuollon vaikuttavuusnäyttö on käytännössä olematon. Lastensuojelun ja laitoshoidon tutkijakenttä on sijaan peräänkuuluttanut jo pitkään sitä, että emme oikeastaan tiedä juuri mitään mitä näissä laitoksissa tapahtuu. Ylipäätään tutkijana on vaikea sanoa ”suljetun hoidon” puolesta tai vastaan mitään, jos sen tarkoitus on auttaa lasta. Emme voi tehdä tällaisia väitteitä edes tavallisen laitoshoidon/sijaishuollon kontekstissa ainakaan Suomessa, kuten tutkija sosiaalihuollon tutkija Antti Kääriälä totesi muuta vuosi sitten. Kansainvälisessä laitoshoidon tutkimuksessa on toki myös nähty laitoshoidon hyötyjä, mutta ainakin Suomessa menemme asian suhteen niin sanotusti laput silmillä. Tiedossa ei ole ollut viime vuosiin asti edes lastensuojelulaitosten tarkkoja lukumääriä. Kun tällaista perustietoakin puuttuu, on siitä valovuosien matka tilanteeseen, jossa tiedämme tarpeeksi valistuneesti, mitä niissä puuhaillaan. Koulukoteja on Suomessa toki jo pitkään tarkasteltu tarkemmin, mutta esimerkiksi erilaiset koulukotietnografiat eivät tarjoa yleistettävää tietoa siitä, auttaako hoito lapsia.

Tästä syystä ainakin akateemisessa mielessä suljetun hoidon lisääminen toteuttaisi lähinnä näiden lasten pitämistä säilössä, jossa he eivät pääse tekemään hallaa toisille ja muulle yhteiskunnalle.  Tämäkin on jostain näkökulmasta perusteltu syy, erityisesti nykyisessä autoritäärisyyteen pyrkivässä ilmapiirissä, jossa haetaan helppoja ratkaisuja. Toki voidaan ajatella, että jos säilössä pitämisellä pidetään lapsi edes hengissä, on sekin erävoitto. Kansainvälisessä tarkastelussa Suomea ”suljetummat” lastensuojelulaitokset eivät ole sinsänsä mitenkään harvinaisia.

Joka tapauksessa nopeita ja helppoja ratkaisuja ei ole siihen, että nämä lapset saataisiin lopettamaan kyseinen käytös. Mielestäni Pekkarinen tekee ääripäissä vellovalle keskustelulle karhunpalveluksen antamalla ymmärtää, että suljettu hoito olisi niin selkeä ratkaisu ongelmaan kuin hän antaa ymmärtää.

Olisi rehellistä myöntää se, että lapsia halutaan lähinnä pitää säilössä. Tämäkin on demokratiassa aivan sallittu tavoite, jos tämä halutaan nähdä tarkoituksenmukaiseksi.

Arvostan suunnattomasti lapsiasiavaltuutettu Pekkarista, mutta mielestäni tässä hän ei täysin toimi tutkijan roolin mukaisesti, vaikka vetoaa siihen. Lisäksi hän hänen haastattelunsa lastensuojelulaitosten lukitsemiskäytänteistä saattaa antaa lukijoille harhaanjohtavan käsityksen asiasta, vaikka Pekkarinen sinänsä peräänkuulutti tavallista laitoshoitoa ”suljetumpaa” hoitoa.

Tilanteessa nähdään myös se, mikä on sosiaalihuollon tutkimuksen ja kehittämisen painopisteiden tulos vuosikymmenten ajan. Kun akateemista väkeä sen enempää kuin kehittäjiäkään ei ole kiinnostanut tutkia juuri lainkaan palvelujen laatua tai tuloksellisuutta, olemme lähes tilanteessa, jossa vakavilla rikoksilla oireileviin lapsiin pyritään vaikuttamaan pitkälti uskomuksin ja heppoisen tiedon avulla.

Heikki Ranta

Kirjoitusten aiheet laidasta laitaan, joskin painotus erityisesti vanhoillisten tahojen moraalipaniikkien käsittelyssä.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu