Mitä yhteistä on Suomella ja Yhdysvalloilla?

Yhdysvaltojen vuoden 2020 presidentinvaalit on pikkuhiljaa taputeltu, ja vaikka jälkipyykkiä pestäneen pitkään, niin nyt energiaa voi suunnata esimerkiksi kotimaan asioihin.

Suuri osa maailmaa seurasi kahden ukon kansanvaltaista mittelö – sekä erityisesti sen jälkeistä ääntenlaskentaa – puhtaana televisioviihteenä. Jenkit osaavat televisioida urheilua, eikä vaalien dramaattinen esittäminen ole poikkeus. Tunnarit soivat päässä vielä pitkään.

Onko suomalaisella kuitenkaan mitään järkevää syytä toisen maan vaalien seuraamiseen? Donald Trump oli narri, mutta onko sillä merkitystä suomalaisille?  Miten suomalaisten elämä muuttui Trumpin presidenttiyden aikana, ja muuttuuko se Bidenin presidenttiyden aikana? Ajaako Bernie Sanders tai Alexandria Ocasio-Cortez kaikkien niiden suomalaisten asemaa, joiden Instagramissa he esiintyvät? Toteutammeko me vain viettiämme päteä jenkkiasioista ja taivastella suurvaltapolitiikkaa?

Huolimatta monista eroavaisuuksista Yhdysvaltojen ja Suomen välillä on myös samankaltaisuuksia, ainakin jos hakemalla hakee. Historialliset yhtäläisyydet saattavat houkutella suomalaisia uutiskanavien äärelle jenkkivaalien aikana. Maat ovat toisiinsa nähden hyvin erilaisia, mutta yhteistä pintaa löytyy erityisesti näistä näkökulmista:

 

Itsenäisyyspyrkimykset

Sekä Suomi että Yhdysvallat ovat käyneet läpi sorron sävyttämän irtautumisen monarkiasta.  Molempien historiaan kuuluu kyykytyksen yhteydessä syntyvä kansallistunteen herääminen ja maantieteellinen rajanveto vanhan ja uuden maan välillä.

Brittihallinto poltti kassaansa kovalla sotimisella 1700-luvun puolivälissä, ja yksi tapa hupenevan kassan kartuttamiseen oli Amerikan siirtokuntien rankka verottaminen. Siirtomaaisännät roudasivat siirtokunnista raaka-aineita kotimaahan, eivätkä siirtokunnat päässeet kunnolla teollistumaan.

Muutaman siirtokunnille raskaan verotus- ja tullipäätöksen myötä siirtokuntien ihmiset kypsyivät lopullisesti  siirtomaaisäntiin. Veronkantajia kieritettiin tervassa ja höyhenissä. Siirtokuntien ja Iso-Britannian konflikti äityi sodaksi huhtikuussa vuonna 1775. Sodan aikana vuonna 1776 kolmentoista Iso-Britannian siirtomaan muodostama kongressi julistautui itsenäiseksi.

Vuonna 1917 Suomessa kypsyi ajatus itsenäisyydestä. Valtalaki saman vuoden heinäkuussa siirsi Venäjän keisarivallan Suomen senaatin käsiin, jo marraskuussa Suomen korkeinta valtaa piti eduskunta, itsenäisyysjulistus laadittiin nopeasti ja joulukuussa vuonna 2020 ei ole linnanjuhlia.

Suomi on joutunut sietämään isäntämaana Venäjää ja Ruotsia. Itsenäisyyspyrkimyksen suurimpia ajureita oli kuitenkin ensimmäinen maailmansota sekä Venäjän valtatyhjiö Nikolai II:n vallan päättymisen yhteydessä. Suomen itsenäisyys oli tässä mielessä uskalias peliliike hetkellä, jolloin koko maailma oli enemmän ja vähemmän sekaisin. Amerikassa kytevä kiukku roihahti, kun Iso-Britannia lähetti esivaltaa pitämään huolen siitä, että verot maksetaan myös kaukaisissa siirtomaissa.

Siirtokuntien ja Lontoon välillä oli paljon vettä, ja vallankumous johti Pohjois-Amerikassa itsenäisyyteen, vaikka kyse oli aluksi vain itsemääräämisoikeuden saamisesta. Sodan alkuvaiheessa siirtokunnat neuvottelivat oikeuksistaan osana kuningaskuntaa. Suomessa puolestaan oli ehtinyt nauttia autonomisesta hallinnosta pitkään ennen itsenäistymistä.

Thomas Painen pamfletti Common Sense vuoden 1776 keväältä oli Amerikan siirtokunnille tavallaan kuin P.E. Svinhufvudin kotiinpaluujuhla Suomelle vuoden 1917 keväällä: vapaasta ja itsenäisestä maasta tuli julkinen, tavoiteltava asia.

Suomi itsenäistyi Yhdysvaltoja myöhemmin, mutta se tukeutui samoihin ideaaleihin; ihmisoikeuksiin, vapauteen ja itsemääräämisoikeuteen. Erityisesti vapauden käsitteessä on yhteistä tarttumapintaa, tavallaan. Suomessa vapaus tarkoitti pitkälti vapautta Venäjän vallasta. Suomen kansa ottaa itsenäisyysjulistuksessa ”kohtalon omiin käsiin”.

Itsenäisyysjulistusten suurimpia eroja on kansakunnan positio maailmankartalla. Yhdysvaltojen itsenäisyysjulistus viittaa suurimmaksi osaksi oman maan arvoihin sekä vallan oikeutukseen, Suomi puolestaan jättää filosofoinnin muille ja toteaa käytännönläheisesti, että kansan on ”astuttava muiden maailman kansojen rinnalle itsenäisenä kansakuntana”. Rinnastus muiden maiden suhteisiin jatkuu pitkin julistusta. Yksin ei pärjätä.

Pyrkimykset johtivat itsenäisyyteen. Molemmat maat irrottautuivat tahoillaan Briteistä ja Venäjästä. Yhdysvaltojen itsenäistymisessä sekä ennen kaikkea järjestäytymisessä oli mukana annos valistusaikaa ja nuorta idealismia. Itsenäistymispyrkimyksen lopputulos on toinen Suomea ja Yhdysvaltoja yhdistävä tekijä.

 

Tasavalta

Sekä Suomi että Yhdysvallat ovat olleet koko itsenäisyytensä ajan tasavaltoja. Molemmissa maissa poliittinen valta on ollut ja on edelleen kansan valitsemilla edustajilla.

Suomen tapauksessa tasavaltalaisuus oli hilkulla. Valtiojärjestelmäksi meinasi muodostua perustuslaillinen monarkia. Kaikeksi onneksi näin ei käynyt.

Jenkkien itsenäisyysjulistuksen sanat all men are created equal sekä muut modernit käsitykset ihmisyydestä ja vallanjaosta muodostivat ajan myötä Yhdysvalloista yhden ensimmäisistä moderneista demokratioista, vaikka lähtöasetelma oli miehinen ja elitistinen.

Hallintorakenne, kuten bill of right sekä kahden kamarin kongressi on paljon velkaa Iso-Britannian hallinnon perinteille. Valta perusteltiin kuitenkin toisin; jumalalta valtansa saanut kuningas ei määrää, vaan luonnonoikeudet ja valistuneiden miesten suuret kelat toimivat vallan oikeutuksena. Kongressi nimettiin yhdysvaltalaisille uskonnolliseksi tekstiksi verrattavaan perustuslakiin ja se kokoontui ensimmäisen kerran vuonna 1789, useita vuosia itsenäisyysjulistuksen jälkeen.

Suomi ehti muovata hallintoaan sekä virkamieskoneistoa autonomian aikana useita vuosikymmeniä. Hallinto oli jatkuvassa Venäjän rasitustestissä. Virkamiehistö ei saanut olla suoraan senaatin päätösvallan alla, sillä senaatti vastaa Venäjän keisarille. Virkamiehistöllä suojattiin Suomen hallinto Venäjän keisarilta.

Hallinnollinen perinne ja itsenäisyyden koittaessa käytettävät hallinnolliset rakenteet olivat Suomessa suhteellisen selkeät maan itsenäistyessä. Yhdysvallat aloitti tässä mielessä puhtaalta pöydältä, vaikka parlamentin kahden kamarin malli on anglosaksinen.

Lopputulos on molempien maiden tapauksessa vahvan tasavaltalainen. Molemmat ottavat perustuslain vakavasti, mutta hyvin eri tavoin. Jenkeissä perustuslaki muistuttaa uskonnollista tekstiä. Harha-askeleita on ollut muitakin, parlamentarismin äärellä on ehditty kriiseillä monta kertaa, mutta itsenäisen maan lähtöasetelma tasavaltana on Suomea ja Yhdysvaltoja yhdistävä piirre.

Hallintoon liittyi molempien tapauksessa ongelmia. Yhdysvaltojen siirtokunnat riitelivät asemastaan. Orjuutta ei kielletty, mutta läheltä liippasi. Käsittelemättömät ongelmat sekä erityisesti orjuuteen liittyvät riidanaiheet ovat eräs syy kolmannelle Suomen ja Yhdysvaltojen historiaa yhdistävälle tekijälle.

 

Sisällissota

Sosialismi ja muut ideologiset virtaukset, teollistuminen, säätyvallan muuttuminen, sorto, nälkä. Sakealla keitoksella on monia aineksia. Suomen itsenäistyessä porvariston ja työväen ristiriidoissa ei ollut enää kyse yksittäisistä ongelmista, vaan koko maan tulevaisuudesta. Valtatyhjiön täyttö omilla aseellisilla joukoilla johti sisällissotaan tammikuussa vuonna 1918.

Vuosikymmeniä ennen Suomen sisällissotaa Yhdysvaltojen osavaltiot riitelivät vapautta ajavien pohjoisten osavaltioiden ja orjuutta puolustavien etelävaltioiden välillä. Jännitteet johtivat vuonna 1861 alkaneeseen neljän vuoden konfliktiin, jota pidetään maailman ensimmäisenä modernina sotana sähkeineen, konetuliaseineen ja sukellusveneineen.

Vaikka Yhdysvallat on lennättänyt joukkoja ympäri maailmaa tappelemaan eri asioista, niin Amerikan sisällissota on edelleen maan historian verisin aseellinen konflikti. Uhriluku huitelee 700,000 hujakoilla, ja siviilit päälle.

Suomen sisällissota maksoi useita tuhansia ihmishenkiä konfliktin aikana, mutta raskain osuus tapahtui sodan jälkeen. Lähes 12,000 punaisten joukoissa palvellutta ihmistä kuoli vankileireillä. Aiheen käsittely tekee edelleen tiukkaa.

Yhdysvalloissa trauma näkyy vanhassa sisällissotarajassa pohjoisen ja etelän välillä. Sama raja on edelleen vahva, sisällissodan henki kummittelee edelleen Yhdysvalloissa. Amerikan konfederaation eli etelävaltioiden liittouman lippu ”etelän risti” sekä upseereiden muistolle pystytetyt patsaat herättävät edelleen suuria tunteita. Myös populaarikulttuuriin eksynyt rebel flag symboloi monelle amerikkalaiselle orjuutta, toisille tervettä kapinahenkisyyttä.

Suomessa on nykyään pystyssä satoja sisällissodassa kaatuneiden muistomerkkejä, jotka saavat olla suhteellisen rauhassa, toisin kuin vielä sata vuotta sitten.

Suomessa osataan puhua sosialismista suhteellisen terveesti. Verrattuna Yhdysvaltoihin olemme aiheesta käytävässä keskustelussa noin sata vuotta edellä, kiitos sekä sisällissotatrauman että itänaapurin kanssa painimisen. Sisällissota osoitti heti Suomen itsenäistymisen aikana, että aseellinen konflikti eri aatteiden välillä on mahdollinen.

Yhdysvaltojen traumankäsittely ei liity ainoastaan patsaiden kaatamiseen tai lippuihin. Maan järjestelmällinen rasismi ei ole syntynyt tyhjästä. Black Lives Matter- liike ei ole syntynyt tyhjästä. Ne   osa samaa historiallista eriarvoisuuden jatkumoa, jonka kanssa Yhdysvallat ei ole vieläkään sujut.

Suomi on verrattain käsitellyt sisällissotaansa Yhdysvaltoja tehokkaammin, tai sitten meillä on ollut traumaattisempaa käsiteltävää.

 

Sotaidentiteetti

Suomi ja Yhdysvallat tukevat suuren osan kansallisesti identiteetistä sotiin.

Istuin vuosia sitten ystäväni kanssa kapakassa Manhattanin eteläkärjessä. Baarissa istuivat samalla tiskillä sekä World Trade Centerin rakennustyömaiden duunareita että Wall Streetin pankkiireita. Jutun taso oli iloista ja värikästä.

Kaksi WTC-kompleksin duunaria istui viereemme vetämään tuopit ennen lähtöä kotiin joen toiselle puolelle New Jerseyyn. He kysyivät pian, että mistä maasta olemme. Kertoessamme olevamme Suomesta nämä kaksi Jerseyn raksamiestä kertoivat meille into piukeana Suomen sotahistoriaa toisen maailmansodan ajalta, Mannerheimia ja Larry Thornea myöten.

Erot on tehtävä heti selväksi. Yhdysvallat on lähettänyt joukkojaan eri syin ympäri maailmaa tappelemaan, Suomi puolestaan puolusti ja vähän hyökkäsikin Neuvostoliittoa vastaan toisen maailmansodan aikana. Suomen hengissä olevat sotaveteraanit ovat joko Väinö Linnan mainitsemia ”25-syntyneitä” tai rauhanturvaajia, Yhdysvalloilla puolestaan on viimeisimmän väestölaskennan mukaan 17,4 miljoonaa sotaveteraania, vanhoja ja nuoria, monet heistä on erittäin huonovointisia.

Yhdysvalloille ei voi antaa puhtaita papereita veteraanihuollosta. Aiheen käsittely jää usein korulauseiksi, eivätkä maata puolustaneet saa välttämättä tarvitsemaansa apua. Veteraaneihin kohdistuu toisaalta ihailua ja kunnioitusta, jonka vuoksi Donald Trumpin avoin halveksunta edesmennyttä veteraania, senaattori John McCainia kohtaan nosti monilla amerikkalaisilla hien pintaan.

Veteraanit ovat rakentaneet osan viime vuosisadan kansallisesta identiteetistä sekä Suomessa että Yhdysvalloissa. Sodat kiinnostavat, sotakirjallisuus uppoaa, kuten herrasmiehet New Jerseystä antoivat ymmärtää. Suomessa tankataan sellainen määrä toiseen maailmansotaan liittyvää tekstiä, että moni meikäläinen voisi luultavasti valistaa heitä Pearl Harbourista. Aseiden määrän perusteella sekä suomalaiset että yhdysvaltalaiset ovat asehulluja.

Suomalaisten hyvä puoli on se, että me olemme ymmärtäneet suurelta osin lopettaa sotiminen. Yhdysvaltojen ongelma puolestaan tuntuu olevan se, etteivät he osaa lopettaa sotimista. Jossain on oltava konflikti, jonnekin on saatava uppoamaan George W. Bushin sanoin ”demokratian siemen”. Bushin lauseessa kohtaavat maan demokraattinen perinne sekä maan modernin historian innokas sotiminen erityisesti kaukana maan omista rajoista.

Yhdysvallat ovat toisaalta ottaneet roolin maailmanpoliisina, Euroopan unioni on puolestaan rakentunut toisen maailmansodan jälkeisen rauhan ja kaupankäynnin ympärille. Eurooppalaiset tietävät, miltä tuntuu sotia omalla maalla.

 

Kansalliset symbolit

Suomella ja Yhdysvalloilla on kansallinen identiteetti, mutta niin on muillakin. Kansallisvaltioilla on kansallisia symboleita, kuten lippuja, kieliä ja kansallislauluja. Suomi ja Yhdysvallat eivät ole tässä mielessä poikkeus. Kaikki neljä aikaisempaa kohtaa ovat kansallisia symboleita,  niin hyvässä kuin pahassa. Päälle kansanlauluja molemmista maista, J.V. Snellmania, Davy Crockettia ja Vänrikki Stoolin tarinoita, niin saamme summaksi kaksi toisistaan poikkeavaa kansallista identiteettiä.

Yhdysvaltojen suurin ero lienee sekä osavaltioidentiteetissä että maahanmuuton historiassa. EU:n kehityskulku ylikansalliseksi toimijaksi muistuttaa 1800- luvun Yhdysvalloista, jolloin osavaltion identiteetti oli liittovaltiota suurempi. Siinä tilassa oli helpompi alkaa sotimaan muita osavaltioita vastaan.

Moni Yhdysvaltojen asukkaista on saapunut liittovaltioon muualta. Kansallisessa identiteetissä saattaa olla vielä mukana rippeitä vanhasta maasta. Monet jenkit saattavat mieltää itsensä irlantilaisiksi, vaikka esi-isän saapumisesta Ellis Islandin rajatarkastukseen New Yorkiin olisi kulunut useita sukupolvea.

***

Eli onko Yhdysvaltojen vaalien seuraamisessa ollut mitään järkeä, vai menikö ruutuaika harakoille? Jokainen saa itse määrittää itselleen terveet rajat puhelimen käytölle ja sosiaalisen median seuraamiselle. Liika on liikaa.

Suomella ja Yhdysvalloilla on kuitenkin juuri sen verran yhtäläisyyksiä ja yhtymäkohtia, että maata voi mahdollisesti tarkkailla ja vertailla niiden kautta. Kuinka monta samankaltaista vertailukohtaa keksimme esimerkiksi modernin Ruotsin kanssa?

Maat eivät ole samanlaisia, ei edes läheltä, mutta yhteisten piirteiden kautta on helpompi ymmärtää toisen maan kulttuuria, ja ehkä itseään. Tasavaltoja on useita, kuten on myös kansallisia symboleita, sisällissotia ja muita ongelmia. Tasavaltalaisuuden ja demokratian historian kannalta vaalit oli mielenkiintoista seurattavaa: demokratian halveksunta kohtasi vaikean postiäänestyksen ja uutislähetykset, jotka kiskoivat kahden vuorokauden ajan uutisia tyhjästä.

Voimme ainakin hetken ajan yrittää ymmärtää muiden maiden ja ihmisten ongelmia tutkimalla myös omaa historiaamme. Ehkä se auttaa löytämään yhteistä pinta-alaa. Ehkä se helpottaa omien ongelmien käsittelyä. Muista maista sekä niiden vaaleista on syytä olla kiinnostunut. Niistä voi oppia.

heikkiherlin

Minussa kohtaavat newyorkilainen elokuvatuottajan koulutus valtiotieteiden ylioppilaaseen paljasjalkaisen stadilaisen kehossa, joka viihtyy yllättävän paljon myös Töölön ulkopuolella. Kiinnostusteni spektrissä väreilevät monet aiheet aina viestinnästä teknologiaan, valtiotieteisiin sekä media- ja viihdeteollisuuteen. Olen kirjoittanut isästäni Niklas Herlinistä kirjan nimeltä Tuollapäin on highway (2020). Omistan Uutta Suomea julkaisevaa Alma Mediaa sijoitusyhtiö Mariatorpin kautta.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu