Kuinka peliä pelataan
Asioita voidaan hahmottaa rajoitteina tai vapauksina. Se tavallinen tapa on määritellä toiminnan säännöt ja reunaehdot, lait, joiden puitteissa on sitten pärjättävä. Se toinen vaihtoehto onkin vaikeampi kuvata – koska vapaus määritelmällisesti pakenee kaikkia määrittelyjä (eli rajoitteita).
Rajoitteet ovat konkreettisia, näkyviä ja eksplikoituvia, kun taas vapaudet ovat sitä ”jotain muuta”. Monimutkaisten järjestelmien kyseessä ollen rajoitteet määrittävät sen staattisen hahmon ja vapaudet hahmon mahdollistaman dynaamisen funktion – tai voitaisiin jopa puhua rakenteesta ja sen mahdollistamasta elämästä. Ihmisen ymmärryksen osalta kyse on deklaratiivisesta eli sääntöpohjaisesta (tai kielellisestä) ja toisaalta assosiatiivisesta ”asiantuntijuudesta”.
Ihmisten toiminnan maailmassa voitaisiin puhua toisaalta pelisäännöistä ja niistä emergoituvista pelistrategioista. – Liittyykö poliittinen peli tähän jotenkin?
Valtio-oppi on suuri määrä teoriaa, ja lakikirja tämän pohjalta kirjoitettuja toiminnan rajoitteita. Voidaan tietenkin mennä tarkasti lakien ja vakiintuneiden sääntöjen mukaan, niin kuin aloittelijat toimivat peliä pelatessaan. – Niin, sinähän voit mennä valittamaan vaikkapa oikeuskanslerille … ja aivan sääntöjen mukaan pelikaverit voivat kohta sanoa sinulle että ”hävisit!”. Varsinkin kun pelisääntöjen tulkinta on delegoitu niille vastapelaajille.
Suomen vakiintuneessa poliittisessaa kentässä tietyt ”vakiopelaajat” ovat onnistuneet soluttamaan ne kaikki kolme valtiomahtia, jolloin normaali pelin kulku on kovin ennalta-arvattava. – Mistä olisi löydettävissä tässä rajoitteiden sitomassa ympäristössä se vapaus, toimiva voittostrategia?
Vastaus selviää palaamalla juurille, demokraattisen järjestelmän syntyyn. Tavoitteenahan oli alun perin juuri löytää niitä vapauksia, elämänvoiman uomia, yhteiskunnallisen kehityksen tehostamiseksi. Tämän toteuttamiseksi pyrittiin kanavoimaan ihmisten innostusta ja elämänkokemusta mahdollisimman laajasti yhteisten asioiden hoitoon.
Näin se toimii edelleen. Yhteiskunnallista elämänvoimaa voidaan hakea sieltä alhaalta, kansasta. Olkoon ihmisten mielipiteiden kuunteleminen sitten vaikka populismia, kuitenkin se on edelleenkin demokratian pelisääntöjen mukaista. Vaikka isoja herroja pelottaakin se että tällöin ohitetaan heidän huolella suunnittelemansa pelikaavio. – Vakiintuneet vaikuttamisen kanavat voidaan ohittaa kahlitsemattoman lehdistön tai sosiaalisen median kautta.
Ihmisten oikeudentunto on ollut se ainoa asia, joka on poliittisia kabineteissa sovittuja pelikuvioita viime vuosina saanut järkkymään, saaden aikaan vastustamattomia vyöryjä. Anneli Jäättenmäki ja Ilkka Kanerva olisivat säilyttäneet paikkansa elleivät he olisi valehdelleet.
Nyt Stefan Wallin on valehdellut. Hän väitti varuskuntien lakkautuspäätöksiä Puolustusvoimain edustajien itse tekemiksi puhtaasti puolustuspoliittisin perustein, vaikka Dragsvikin säästämisessä Wallinilla oli sormensa pelissä ja syy oli puhtaasti kielipoliittinen. – Ei muuta kuin vyöry liikkeelle.
PS. Sivistyneempien edessä nöyristely ei aiheuta muuta kuin syvempää halveksuntaa.
Politiikan tarkoitus on heijastaa todellisuutta – onnistunut ”kytkeytyminen” heijastuu kansansuosiona. RKP on unohtanut että poliittiseen pelin tarkoitus on elämänvoiman kanavointi, heillä kun on aina sama äänestäjäkunta ja hallituspaikka.
Perussuomalaisten pitäisi ymmärtää että heidän vahvuutensa on pinnan alla vellovan vapaudenkaipuun / elämänvoiman uomana, jähmettyneisyyden vaihtoehtona. Heidän ei pitäisi hirttäytyä annettuihin rajoitteisiin ja kategorisointeihin (esimerkiksi alistuminen ”rasisti”-leimakirveen kohteeksi). – Eikä pitäisi itkeä kun isot pojat kiusaa … joka on peliin lähtenyt, kestäköön sen pelin.
Ilmoita asiaton viesti
Nyt kun asiat ovat päivän mittaan vyöryneet, voidaan todeta että … nyt ovat RKP:läiset pudonneet ”avauskirjastostaan”, he ovat omillaan – ja kuten ilmenee, tätä peliä he eivät enää hallitse. – Wallin luulee, että toden kertomalla saa asian painetuksi parissa päivässä unohduksiin (mikä olisi esimerkiksi Kanervan tapauksessa toiminut) … ongelmana vain nyt on se, että hän on sitonut asiaan esimerkiksi Kataisen arvovallan (joka puudeli tietenkin heti alkoi Wallinin takuumieheksi lausunnoillaan). – Voipi olla, että kabineteissa aletaan miettiä, olisiko ”ihmisuhrien” aika …
EDIT. Nyt se alkoi.
http://www.iltalehti.fi/uutiset/2012031615334952_u…
Ilmoita asiaton viesti
Pelin käsite on käyttökelpoinen, mutta tiedonfilosofisessa mielessä vaarallinen. Esimerkiksi Wittgensteinin myöhäisfilosofiaan sisältyvä kielipelin käsite on yksi niitä eniten väärinymmärrettyjä ideoita.
Sen nojalla jokainen aatteellinen kuppikunta on voinut oikeuttaa omat ”totuutensa” osana aatteeseen olennaisesti kuuluvaa kielipeliä. Falski relativismi on saanut legitimaationsa ja kukoistanut kaikenlaisten filosofisten esasaaristen toimesta.
Projektio ja malli ovat samaistuneet. Sanoisin että taloudessa ns. peliteoreetikot ovat syyllistyneet tähän. Talous on helppo nähdä pelaamisena eduista. Se että esimerkiksi ”edun” käsite on äärimmäisen sekava — kokemuksellinen ja tiedollinen, subjektiivinen ja objektiivinen, psykologinen ja sosiologinen — ei tartu mukaan malliin, pelisääntöihin.
Toinen juttu on se, että pyörteinen pinta tarjoaa vaihtoehtoja, ja on jonkinlaista vapautta vain valita tarjolla olevista vaihtoehdoista. Se mikä ”alhaalta” emergoi kokonaan uusia ajatusmuotoja, on luovuutta, ei vain vapautta. Luovuuden ongelmana on sitten se ettei sitä millään hyväksytä pinnan tasolla. Se torjutaan, torjutaan, torjutaan ja torjutaan.
Lopulta jokin pieni jalansija löytyy — jokin pyörre, ensin pieni ja paikallinen — ja joskus pitkän kulttuurivitkan, pitkän ajan kuluttua, jokin uusi varsinaisesti murtautuu esiin. Näinolleen mielikuva pinnasta ”vapauden” purkauskenttänä on ehkä hieman turhan toivorikas.
Ilmoita asiaton viesti
”Peli” on konnotaatioiltaan aikas toimiva termi, kun se viittaa vähän sellaiseen leikilliseen kamppailuun, vuorovaikutukseen ihmisten välillä … joka vuorovaikutus määrittää ”kytkeytymisen” ja pelaajien intersubjektiivisen yhteisen todellisuuden. Ja esimerkiksi niissä kielipeleissä, kieli sinänsä (ja muut jutustelun konventiot) määrittelee säännöt, rajoitteet, joiden ”välistä” jotenkin emergoituu se yhteisyyden tunne ja ne (päänsisäiset) morfiset kentät – eli ne TÄRKEÄT jutut, jonkinlaisten ennalta-arvaamattomien vapauksien suunnassa.
Nuo asiat mitä sanot … tottapa totta. Peliteoria on niin sen karteesisen subjektin vankina – kun ei edes altruismin perustavanlaatuista ideaa kyetä siellä perustelemaan. Voitto on vain oma voitto. – Niin, neokybernetiikassa lähtökohtana on koko ajan se koko systeemin (yhteisön) etu … toinen asia neokybernetiikassa on se, että ”semantiikka” emergoituu pohjalta, jonkinlaisena relevanssina; ehkä jopa memeettisissä ympäristöissä on vielä joskus nahdollisuus päästä konsilienssiin, jossa eriävät terminologiat yms. konvergoivat?
Tuosta luovuuden roolista … sitä ei voi liikaa korostaa. Itse puhun sen SYNNYN tärkeydestä; täytyy ilmestyä jokin vapauden siemen sinne rajoitteiden painekattilaan. Tätä laadullista harppausta ei voi formalisoida, sitä täytyy aina vain ihastella. Mutta se on silti vain se synty, jotain ei-materiaalista, jota täytyy kehittää eteenpäin että se koko mittaansa emergoituisi (neokybernetiikka muuten tarkastelee vain niitä tasapainoja kauan transienttien jälkeen, olettaen, että vapaus, jonka suuntaan on painetta, lopulta joskus pääsee toteutumaan). – Niin, luovuutta ei hyväksytä ei, se kun on jotakin kehysten ulkopuolista, mahdollinen vaara vakiintuneille rakenteille … systeemit tuntuvat ymmärtävän itsesuojelun tärkeyden intuitiivisesti!
– Mielestäni on hyvinkin olemassa ekolokero YHDELLE esasaariselle … ongelma on se, että niitä klooneja on nykyisin niin paljon. Sellaisia, jotka eivät ole kyenneet löytämään OMIA vapausasteitaan.
Ilmoita asiaton viesti