Hyvä me
Sieluni silmin voin nähdä monenkin huokaisevan helpotuksesta: Onneksi Suomi ei voittanut jääkiekossa, kuka sitä hillumista olisi kestänyt katsoa. Sivistymättömiä ovat, varsinaisia perussuomalaisia.
Kuitenkin ne, jotka ovat ylpeitä yksilöllisyydestään ja sivistyneisyydestään, voisivat tunnustaa, että ihminen on perusluonteeltaan sosiaalinen. Edes ajattelun työkalua, kieltä, ei ole jos sitä ei ole oppinut muilta ihmisiltä. Ja voidaan väittää, että syvimmät tunteet ovat yhteisiä. Jopa uskonnolliset kokemukset ovat yhteisöllisiä: kyseessä on tunne olemisesta osa suurempaa kokonaisuutta, systeemiä.
Pelottavatko primitiivireaktiot? – Mutta tämmöinen se ihminen on. Ei ihmisyys pelkisty pelkkään ajatteluun. Tärkeintä elävässä on henki, ja sen synty lähtee sisältä. Elämänvoima on harvinaista ja lähtökohtaisesti ihailun arvoista.
Minkä kokoinen voi suunnilleen olla se ”oma systeemi”? – Pelkäänpä, että millään markkinoinnilla ei suomalaisia saisi innostumaan jonkin EU:n tekemisistä. Suomalaisuus sen sijaan on luontainen, pakottamaton, toimiva kokonaisuus.
Mistä muusta suomalainen voisi olla näinä häpeän ja alennuksen aikoina olla rehellisesti ylpeä?
Toisiin tässä joudutaan vertaamaan: kyllä, voidaan tosiaan kysyä missä kisassa Suomi voittaisi Ruotsin. Ja tällainen nurkkakuntaisuus, se se vasta on universaalia: mikäpä muu ärsyttää ruotsalaisia yhtä paljon kuin häviäminen Suomelle! Sen todempaa kytkeytymistä naapuriin ei voi muuten saavuttaakaan. Yksinkertaiset ilot ovat ne aidoimmat.
Täytyisi oppia olemaan ylpeä omalaatuisuudesta. Kaikki suopotkupallot, eukonkannot ja duudsonit ovat nekin esimerkkejä alkuvoimasta – ja luulenpa, että ruotsalaiset ovat niistäkin meille vähän kateellisia.
Tai ainakin minä saan kuvitella niin.
Olen ymmärtänyt, että silloin tietää kuuluvansa johonkin joukkoon, kun ei koe tarpeelliseksi pitää siitä erityisemmin meteliä, ehkä jopa ajattelee, ettei edes halua kuulua. Eli erilaiset rituaalit olisivat pohjimmiltaan epävarmuutta. Vahvistuksen hakemista.
Henkilökohtaisesti en ole koskaan kokenut suurta tarvetta kuulua mihinkään. Luonnollisinta on ollut olla tarkkailija. Ihmiset ja heidän tarinansa – kaikkine puutteineen ja aukkoineenkin – ovat mielenkiintoisia.
Ei siinä, vaikken jääkiekosta perustakaan, MM-kisoja tulee jännättyä. Voisi kai sitä ironiaksikin sanoa, että toistuvasti siellä näyttäisi olevan Suomen väreissä jäällä joukko puurtajia. Syöttelijöitä, karvaajia ja likaisen työn tekijöitä. Muttei kuitenkaan vuorenvarmoja maalintekijöitä. Siinä on jotain hyvin tuttua ja tunnistettavaa.
Venäjällä taas on usein miltei päinvastainen joukkue. Näkyvillä on maalintekijöitä ja taiteilijoita. Suurin haaste on saada heidät puurtamaan ja pelaamaan joukkueena. Kun se onnistuu, kenellekään ei jää jossiteltavaa.
Mutta tarvitaanko ylpeyttä? Eikö se ole yhtälailla pinnallista valhetta kuin häpeä? Kyvyn ymmärrykseen ja syyllisyyteen ollessa niitä todella määrittäviä tekijöitä. Ei sillä, ettenkö itse syyllistyisi kumpaankin ensiksimainittuun ja olisi useinkin vailla kumpaakaan jälkimäistä. Ihan vaan yleisesti ajatellen.
Omalaatuisuudesta olen samaa mieltä. Kai se on vähän niin, että kun ammentaa surutta siitä lähteestä, josta itse on lähtöisin ja joka itselle on ehkä tavallista ja tylsää, sattuukin luomaan samalla jotakin, mikä jonkun toisen silmissä on hämmästyttävää ja ihmeellistä. Arvokasta riippumatta siitä, kuka ja kuinka moni sitä ehtii ylpeilemään tai häpeämään.
Ilmoita asiaton viesti
Kaikilla taitaa olla omat vastauksensa. – Tärkeintä että on joskus pysähtynyt miettimään!
Ilmoita asiaton viesti
Nykyinen leijonajoukkue muuten pystyy venymään tarpeen tullen aivan eri malliin kuin aiempina aikoina. Voisikohan näitä soveltaa muillakin elämänalueilla?
”Keskitytään omaan pelaamiseen”
”Vältetään turhia virheitä omassa päässä”!
Ilmoita asiaton viesti