Tiedemiehet ovat kurjia filosofeja

Esko Valtaojan kirjat ovat mainioita. Mutta ollaan vaarallisella tiellä, jos elämänkatsomusta aletaan markkinoida kyseenalaisin keinoin, tieteen arvovallalla. – Ja vedotakseen tieteeseen, hän kyllä käyttää myös kovin kovin tunteisiinvetoavia keinoja

Kirjassaan ”Kotona maailmankaikkeudessa” Valtaoja sanoo olevansa tyytyväinen ihmisen rooliin maailmansa sivustakatsojana. Sellaisessa kodissa on kyllä kovin yksinäistä ja kylmää … entäpä ne kanssa-asujat, jotka tuntevat syvemmin, ja jotka kaipaavat elämäänsä merkityksiä?

Mielipidevaikuttajan täytyisi ottaa vastuuta. Kuka sanoo ettei tällainen nihilismi ja ymmärrys ihmisen merkityksettömyydestä ole se yhteinen selittäjä kaikkien järjettömien ampumatapauksien taustalla? – Anteeksi, olen kohtuuton … mutta tieteilijöillä, tällä nykyajan papistolla, perimmäisen tiedon haltijoilla – heillä vastuu vain ON suurempi kuin tavallisella tallaajalla.

 

Samoin kuin mentaaliset mallit ovat havainnan suodattimia, määräten sen mitä voi aistimuksissaan hahmottaa, ylemmällä tasolla maailmankatsomus asettaa reunaehdot sille, mitä voi ajatella ja millaisista palasista ymmärrys ja maailmantulkinta rakentuu. Usko on eräänlainen kognitiokoneiston käyttöjärjestelmä, ja jokaisella ihmisellä on sellainen. Kaikkia mielteitä ei voi palauttaa objektiivisiin aistihavaintoihin; on tärkeää tiedostaa oma uskonsa, oli se sitten vaikka tiedeuskoa.

Uskallanpa väittää, että Esko Valtaoja ei ole kaikkia saarnaamiaan asioita alusta lähtien pohtinut ja itse niitä päätellyt, vaan hänkin on uskonut fiksumpiensa sanomaa.

Kuitenkin tämä Esko Valtaojan erikoisala kosmologia on nykyisin melkoista metafysiikkaa, pahimmanlaatuista köykäistä filosofointia. Esimerkiksi nämä pimeä energia ja aine ovat täysin hypoteettisia oletuksia; ja multiversumeita ei määritelmällisesti voi tässä maailmankaikkeudessa havaita, joten määritelmällisesti se ei voi olla fysiikkaa. Kuten Syksy Räsänen Tiede-lehden blogissaan on todennut, hiukkasfysiijassa ja kosmologiassa on liikaa kunnianhimoisia tutkijoita; kaikki haluavat saada nimensä tieteen historiaan. Hypoteeseja pitää tehdä ja niitä pitää markkinoida. Ollaan tilanteessa, jota John Horgan kuvasi ironiseksi tieteeksi.

 

Kun liikaa lukee, alkaa uskoa lukemaansa. Periaate on vähän sama kuin Göbbelsin propagandassa: minkä auktoriteetit vakuuttavat todeksi, ja minkä kanssa mieli riittävästi askaroi, siihen aivot adaptoituvat, ja sellainen informaatio muuttuu lopulta henkilökohtaiseksi todellisuudeksi. Usein kirjaviisaus on kuitenkin pelkkää pintatietoa ilman relevanssia – ja joskus ei tietoa ensinkään.

Yhtä ohuttahan se osaaminen on myös monilla muilla ”ylivoimaisen ymmärryksen” aloilla: kun vaikkapa ministerin arvovallalla selitetään pyhien markkinavoimien toimintaa, pystyy kyllä toteamaan aidon lapsenuskon; mutta onko se jotenkin hyväksyttävämpää että tämän epistolan on hänelle syöttänyt joku finanssishamaani?

 

No laitetaan tähän se pakollinen enformaatioteoreettinen tulkintakin: siinä kehyksessä subjektiivinen maailma on tärkeämpi kuin objektiivinen maailma konsanaan, koska vain siellä voi olla ymmärrystä. Jos perinteinen tieteen raskas koneisto ei subjektiivisesta maailmasta uskalla mitään sanoa (tai jos se ei sitä osaa edes arvostaa) – sen pahempi tieteelle.

 

heikkihyotyniemi

Heikki, versio 2: Suvaitsevampi, viisaampi ... ainakin vähän vanhempi ja paljon reikäpäisempi. Niin on vaatteet kuin aatteetkin: sinisiä, ja löysiä.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu