Inkiväärikanelilogiikka ja koiranhäntätupsukkalogiikka
Aiemmin näillä palkisilla on esitetty, että ajattelurakennelmien umpikujista pakeneminen edellyttää karteesisuudesta luopumista. Pikkuisen kärjistäen (!), voidaan sanoa, että tämä karteesisuus on miesajattelua, miehen logiikkaa, selkeää ajattelua: on loogisia rakenteita, on johdonmukaisia syitä ja seurauksia, on erillisiä tapahtumia ja niiden tarkkailijoita.
Olisiko naisen logiikka sitten ratkaisu vaikeuksiin? – Ei, ongelma on syvällisempi; logiikka ja järki johtaa elävässä systeemissä lopulta aina romahdukseen, oli se logiikka sitten vaikka vain väärinkäytettyä logiikkaa (niin, sitä nopeammin romahdus tulee).
Putkiaivojen ja tippaleivän ikuinen taistelu voidaan pelkistää kahteen nimeen, Kartesiukseen ja Kristiinaan. Kartesius (Desacrtes) aikanaan kiteytti ajattelun ja olemisen ytimen selkeäksi perusprinsiipiksi ”ajattelen, siis olen”. No, kuningatar Kristiina tuolloin kutsui Kartesiuksen Ruotsiin ja tappoi hänet kylmyyteen. – Erävoitto Kristiinalle!
Nykymaailmassa sitten esimerkiksi Kristiina-instituutti parhaansa mukaan pyrkii hälventämään ajattelun niin kevyeksi hötöksi, ettei missään enää ole järkeä: ”ajattelen, siis olen ambivalentti tai jotain”. Ja taas, karteesisuuden tilalle omaksuttu kristiinaisuus tappaa mieslogiikan henkiseen hypotermiaan (kuten vaikkapa Leenu, Liinu ja Tiinu demenstruoivat).
En uskonut koskaan sanovani näin mutta – eläköön naistutkimus!
Naistutkijat ovat esitaistelijoita epätoivoisen tuntuisessa taistelussa tieteen omahyväistä järkähtämättömyyttä vastaan. Nämä Jeanne d’Arcit kantavat häpeän väitöskirjoissaan, yrittäessään tunkeutua naisten asein miesten logiikan vankimpaan linnakkeeseen. Tippaleipäajattelua ei nyt vain voi saada menemään putkeen.
Silti tällaisessa tutkimusotteessa on ehkä kyseessä kuitenkin enemmän pyrkimys tieteen uudistamiseen kuin sen tuhoamiseen. Absoluuttisten totuuksien etsimisen sijaan (niitä kun ei ihmistieteissä ole) tuodaan röyhkeän tietoistettu relativismi, jossa kaikki perustuu konnotaatioihin ja käsitteiden suhdeverkostoihin; ainoat ajattelun kiintopisteet ovat dynaamisia tasapainoja. Objektiivisuus tällaisessa tutkimuksessa (Max Weberin mukaisesti) ei pohjaudu tutkijoiden yksimielisyyteen vaan heidän teorioidensa rehtiin kamppailuun meemiavaruuden hurmeisilla kentillä (anteeksi Max!). Verifikaatiota tai falsifikaatiota ei voida tavoittaa; tutkimuksen kriteerinä on ennemminkin relevanttisuus tai relevanssin puute.
Kaikki systeemiset, ”elävät” tutkimuskohteet ovat monimuuttujaisia ja -kytkentäisiä, tippaleipämäisiä, ja putkeen projisoidut tulkinnat kadottavat niiden perusluonteen. Esimerkiksi naistutkimuksen diskurssianalyysissa asiaa on lähestytty jonkinlaista sanasoppaa väsymättömästi hämmentämällä: asioita eri tavoin koskettavien käsitteiden sidokset on irrotettava (dekonstruoitava?) ja sekoituksen on annettava keittyä uudella tapaa kokoon, uudenlaisiksi rakenteiksi. Skalaarinen ”järki” uppoaa kuplivaan kohinaan, ja jäljelle jäävät vain kokonaisuuden pyörteet, dynaamiset attraktorit, ylemmän tason ”käsitteiden käsitteet” ja niiden vapausasteet. – Ehkä, toivottavasti.
Ja ehkä, toivottavasti, tällaisen käsitekeiton kypsentämiseen on vielä joskus tarjolla työkaluja. Kun tietokoneiden kapasiteetit edelleen kehittyvät, kokonaisia subjektiivisia maailmoja kaikkine käsitteidenvälisine kytkentöineen voidaan emuloida. Erilaisten ihmisten erilaiset maailmankuvat (terminologiat, käsitteistykset ja näiden painotukset) saadaan ehkä läpinäkyviksi ja yhteismitallisiksi, jolloin niiden välisiä ”paineitakin” voidaan tarkastella miesten logiikalla. Jolloin se muuttuukin tieteeksi.
Tällaisissa uudenlaisissa tieteen maailmoissa olisi mahdollisuus rajattomaan ”kehittämiseen” ja sopan (ja asioiden) hämmentämiseen ilman pelkoa että koskaan mitään ydinohjuksia saataisiin kehitetyksi :o)
Mainio näkemys. Itse miestippaleipänä sympatiseeraan näkemystäsi, vaikka myönnän kyllä irvistelleeni näille esimerkeille varmaan yhtä paljon kuin Laasanenkin.
Tieteellinen tutkimushan on totista puuhaa ja on hyvä, että vielä totisemmat naistutkijat ovat tuoneet siihen ironian, ellei peräti vitsailun. Kylläkin tahtomattaan.
Luulen että trendi alkoi kun ns. taiteenmaisterit ja sen jälkeen taiteen tohtorit ilmaantuivat. Taiteen ja naisellisuuden tieteellistäminen on aikamme huvittavimpia ilmiöitä. Itseasiassa ilmiö on totaalisen absurdi, niin absurdi että totisemmat lajitoverimme eivät voi näköjään tavoittaa sen absurdiutta ja siksi siitä puhutaan samoin kriteerein kuin eksakteistakin tieteistä.
Ilmoita asiaton viesti
”Taiteen ja naisellisuuden tieteellistäminen on aikamme huvittavimpia ilmiöitä”
Sanos muuta … ”ne rikkovat sen itse”.
Ja muuallakin kuin tieteessä: kun ”naisellisuus” antaisi oikeuden poiketa järkiajattelusta ja yksiviivaisesta optimoinnista, ei nykynaisille anneta muuta menestyksen reittiä kuin pärjääminen miesten ehdoilla, miehisessä kilpailussa (ja nämä pelisäännöt määritellään esimerkiksi naistenlehdissä). – Yhteiskunnallisena kokeiluna tämä on vastuutonta, koska lasten täytyisi ensin päästä kasvamaan ”monimuuttujaisuuteen”.
Ilmoita asiaton viesti
Ne muutama naistutkimuksen teosta, joita olen tavannut, ovat olleet mielestäni upeita tekeleitä – niiltä osin kuin niistä olen mitään ymmärtänyt. Niistä välittyy maailma, joka on täysin muokattavissa ja manipuloitavissa.
Sanoit, että logiikka ja järki johtavat aina romahdukseen. Mielestäni se, että mikä tahansa voi olla mitä tahansa johtaa myös romahdukseen siinä kohtaa kun tulee jokin, mitä kutsumme todellisuudeksi ja jyrää yli.
Mutta mitä väliä romahduksella? Pelko ja kärsimys ovat subjektiivisia kokemuksia. Miesaivot sanovat ”Ei kannata”, naisaivot ”En halua”. Yli-ihmisen aivot sanovat: ”Ne jalostavat ja kasvattavat!”.
Ilmoita asiaton viesti
Logiikka ja järki johtaa romahdukseen, koska ne jäykistävät rakenteet – jonka jälkeen mallit eivät enää voi vastata ympäristön uusiin haasteisiin joustavasti.
Uudenlaisen tieteen haasteena olisi juuri paeta rajoitteita, ymmärtämään vapauksia ja niitä vapauksien suuntia, joista uudet ”häiriöt” tulevat ja mihin kaikkiin suuntiin elävän evoluutio saattaa lähteä emergoitumaan?
Ilmoita asiaton viesti
Olisko niin, että logiikka ja järki ovat vaarallisia vain kun ne tuottavat joka kerta saman tuloksen… olosuhteiden ja reuna-arvojen muuttumisesta huolimatta. Minusta logiikka ja järki sekä koko ajan muuttuvien olosuhteiden huomioon ottaminen ei tuota jäykkyyttä vaan ennustettavuutta…
Jos logiikka ja järkeily perustuu vain hyvin vanhaan ”mittausdataan” (kuten voi olla jos esim. ”tieteellisyys” on vain aikaisempien julkaisujen pohjalta tehtyjä uusia päätelmiä, ilman uuden, reaalimaailmasta ”mitatun” tiedon huomioon ottamista) niin silloin varmastikin jonkinlainen itse-synkronoituminen on mahdollista.. jopa todennäköistä.
Jos kaikki vanhat rajoitteet unohdetaan ja nojataan vain havaintoihin suoraan, niin varmaankin jotain emergoituu, mutta ajan kanssa se tarkoittaa vain uuden rakenteen muodostumista, joka korvaa edellisen… jos logiikka sallitaan.
Hauskaksi tämä menee, jos ei huomioida sen paremmin havaintoja kuin käytetä logiikkaakaan…
Millainen rakenne (siis input data ja dynaaminen logiikka) pitäisi systeemin herkkänä muutoksille mutta tunnistaisi uusien hahmojen muodostumisen optimaalisesti… Olisko se kuitenkin se tietellinen, rehellinen ja avoin tieteellinen malli….
Ilmoita asiaton viesti
Jäykkyys seuraakin vasta systeemin asymptoottisessa tasapainossa, kun tieto (malli joka tuottaa niitä ennusteita) on täysin hyödynnetty säätäjänä, joka pumppaa variaation parempiin suihin niin ettei mitään mallin ennustamia muutoksia kyseisissä muuttujissa enää ole. Vapausasteet ikään kuin ”käpristyvät kokoon” kun niiden suunnissa ei data enää varioi. – Ja mallihan kehittyy niin kauan kun datassa on informaatiota, eli niin kauan kun siihen perustuva säätö ei ole ”täydellinen”.
Kaikki olennainen (systeemin koko maailma) on mittauksissa, datassa. Ongelmana on datan korkeaulotteisuus: vasta suuri datajoukko yhdessä paljastaa ”heikot signaalit”, yhteisenformaation, ja tällöinkin kohinan seasta alkaa näkyä mallia vasta pitkällä tarkkailuajalla. – No, tähänkinhän on menetelmänsä, no problem; mutta paljon olennaisempaa on, ettei aidosti uutta dataa ”nähdä” ennen kuin näkökulma (systeemisemioosi) laaajenee jonkin innovaation ansiosta (uudet mittaukset maailmasta).
Miksi ei voida olla tyytyväisiä, jäädä jollekin kehitysasteelle? – Syynä on entropiaperiaate: niin kauan kuin parempia säätöjä on kehitettävissä, ja siis variaatiota tehokkaammin pumpattavissa ympäristöstä, niin kauan voidaan edetä yhä lähemmäs termodynaamista lämpökuolemaa.
Ilmoita asiaton viesti