Älä kavahda rumuutta

”Vaalitaistelu on eskaloitumassa vaalisodaksi. Tapahtuu taas joukkomittainen taantuma. Viholliskuvat vahvistuvat ja nousevat pintaan …” 

Tuo on totta, tai ainakin niin relevanttia; mielialat kuumenevat, ja peli tuppaa menemään rumaksi. Mutta ei se ole vielä koko totuus (paheksun ettei asiaa voi kommentoida tuossa kyseisessä blogissa, vaan on pakko kirjoittaa oma avaus; ”morfiset kentät” kuitenkin voivat löytää tasapainon vain vuorovaikutuksessa, ”erimielet” voivat resonoida vasta keskustelussa). 

Mitä kaunista on rumuudessa? – Kokonaiskuvan saamiseksi auttaa, jos (aiemmin esitettyyn tapaan) ihminen nähdään kollektiivisena olentona, populaationa enemmän kuin yksilönä; poliittisen hallinnon on sitten tarkoitus olla kompressoitu esitys (malli) tällaisesta ihmisen yhteiskunnasta. Elävä yhteiskunta puolestaan on alhaalta ohjautuva: kaikki merkitys ja lisäarvo periytyy ympäristöstä, yksittäisten ihmisten toimiessa ”antureina” todellisuuteen … 

Ymmärtääksemme monimutkaista järjestelmää (nyt yhteiskuntaa) voimme taas käyttää hyväksi tuttua ”aaltofunktioanalogiaa”. 

Tarkasteltaessa aaltokenttää, yksi perustavanlaatuisista haasteista on mittaus. Jotta mittauskohteesta saataisiin olennaista tietoa, ”mittarin” täytyy kytkeytyä kohteeseen riittävän tiukasti. Ongelma tällöin on se, että kytkeytyminen ”romahduttaa” kentät, pakottaen ääretönulotteisen todellisuuden ottamaan jonkin reaalisen hahmon; tämä todellisuuden projektio on yksi lukemattomista vaihtoehdoista. Voidaan toivoa että mittaus kuitenkin heijastelee vaihtoehtoisten realisaatioiden todennäköisyysjakaumaa. 

Sovellettaessa tätä yhteiskuntaan, voidaan sanoa että vaalit on eräänlainen tilan mittaus, ja ”kenttien romahtaminen” tarkoittaa juuri tuollaista joukkomittaista taantumaa, regressiota alemmalle tasolle. Todellisuus kaiken sivistyksellisen sokeroinnin alla on raadollinen. Parempi tällainen rumuuden paljastuminen kuitenkin on kuin vieraantuminen; jos vaalit eivät ollenkaan saisi ihmisiä kiinnostumaan, jos kytkeytyminen ei lainkaan onnistuisi, se olisi merkki reaalimaailman ja poliittisen ylätason kasvamisesta tyystin erilleen. Ilman todellisuuskosketusta relativistiset rakennelmat höttööntyvät – mutta vaalit parhaimmillaan mahdollistavat yhteiskunnallisen regeneroitumisen. 

”Ajatusmaailmojen romahtaminen”, abstraktin projisoituminen konkreettiseksi, tarkoittaa käytännössä vapausasteiden tulemista näkyviksi. Näitä vapausasteita luonnehtivat prototyypilliset ääripäät: esimerkiksi ennen oli perusjakona kommunismi ja kapitalismi, nyt ehkä ennemminkin globalisaationhalaus ja impivaaralaisuus. 

Yhteiskunnallinenkin systeemi on monikerroksinen ja fraktaalinen, ja joka tasolla todellisuuskosketus pitää aika ajoin virkistää. Vaalien sykliä syvemmältä kouraiseva regeneroituminen, todellinen katharsis, voi tulla suuremman yhteiskunnallisen mullistuksen muodossa. Äärimmäistä puhdistautumista ja väliaikaista putoamista raakaan todellisuuskosketukseen ja perusarvoihin merkitsee sota. – Niin, sotakin voidaan tulkita näytteenotoksi: mahdollisten tulevaisuuksien todennäköisyysjakaumasta sodan jälkeen realisoituu pelkästään voittajien todellisuustulkinta. 

Historiaa ei voi jäädyttää haluamakseen. Uskallus katsoa rumuuteen helpottaa sopeutumista.