Kunnianpalautusta pioneerille
Pekka Himasen tragedia on se, että hän pääsi kansakunnan kaapin päälle liian varhain – ylistetyksi opettajaksi ja guruksi siinä vaiheessa kun olisi olisi vielä pitänyt ihmetellä ja etsiä. Kun on päässyt ylös, pinnalle, ei enää voi keskittyä yksityiskohtiin, ytimiin, syntyihin, kun ei epävarmuuden kohtaamista aikanaan ehtinyt oppia. Sieltä alhaalta, hienoisista oivalluksen hetkistä se tosiymmärrys emergoituu. Pitäisi pysähtyä … ei saisi koko ajan mennä liian lujaa.
Ryöpytyksen yhteydessä lokaa on saanut niskaansa myös Himeroksen oppi-isä, professori Esa Saarinen. Tämä ei mielestäni ole oikeudenmukaista: kun Himanen saarnaa ulkokohtaista ”tiknitiä”, Saarinen elää sitä oikeasti.
Taisi olla onnekas käänne, kun Saarinen aikanaan joutui tulemaan Teknilliselle korkeakoululle – holismi tuli reduktionismin linnakkeeseen! Ehkä erona yliopistoympäristöön on se, että TKK:n opiskelijat ovat joutuneet perehtymään yksityiskohtiin, ymmärtämään asioita juurta jaksain; synteesiin kun ei riitä pelkkä analyysi. Kun tällaisen pohjan päälle rakennetaan kukoistusta, voivat tulokset olla aivan mahtavia. – Tunnen muutaman.
Kyllä Suomeen yksi Esa Saarinen mahtuu. Hän on itse luonut vapautensa, ”yksin uhmannut yötä”, pilkastakin välittämättä. Mielestäni hän aidosti laajentaa sitä ”kärpäslasia” (Seppo Oikkosen mielessä) jonka puitteistuksessa filosofisia kysymyksiä on ollut hyväksyttyä pohtia. Hän on saanut aikaan säpinää, niin yhteiskunnassa (objektiiviseti) kuin oppilaidensa mielissäkin (subjektiivisesti) … tuoretta enformaation virtausta siis!
Kävin läpi Esa Saarisen luentosarjaa. – Täytyy sanoa että olen aina yhtä vaikuttunut: sellainen luottamus yleisöön, herkkävaistoisuus ja rohkeus, ja sellainen vastakaiku … hän osaa ainakin itse soveltaa sitä mistä puhuu, heittäytyminen tuntuu toimivan. Luennot ovat varsinaisia morfisten resonanssien demonstraatioita. Hän on kuulemma helppoheikki – mutta entä jos hyvät asiat sillä tyylillä menevät läpi paremmin kuin olemalla vaikeaheikki?
Saarinen on kerännyt suuren määrän kokemusta siitä, kuinka (enformaatioteorian termein) systeemiin kytkeydytään ja kuinka systeemiset ilmiöt saadaan yksilöiden joukossa emergoitumaan. Millaiset vuorovaikutukset saavat yhteisössä aikaan ”positiivisen kierteen”, ja miten yksilö voi samalla ”kukoistaa” omien vapauksiensa suunnassa? Hän uskaltaa antaa eksplikoitumattomille, vaistonvaraisille heikoille signaaleille niiden ansaitseman arvon ”systeemiälyn” ytimessä.
Uskon, että vielä joskus tällaisellekin tutkimustyölle annetaan kaiken kultaava tieteen sädekehä. – Voisi suorastaan sanoa, että se mitä hän tekee, on soveltavaa enformaatioteoriaa – tai olkoon sitten enformaatioteoria vaikka ”teoreettista kukoistustiedettä”!
Kiitos tienraivauksesta! :o)
Esa Saarinen ei ehkä ole saavuttanut maailmanluokan ajattelijan mainetta, mutta innostava luennoitsija hän on ..
E.Saarisen eduksi voi luikea myös kiinnostuneisuuden; niin filosofiaan kuin myös opiskelijoihin.
Muistan hyvin nämä innostuneet keskustelut fabianian kahviossa vuonna 1988; hän viihtyi opiskelijoiden seurassa ilmeisen mielellään.
Ilmoita asiaton viesti
Niin, tällaiset ovat aliarvostettuja asioita ”professorien pätevyyttä” arvioitaessa.
Ilmoita asiaton viesti
Kaiken uhallakin muistutan mitalin toisesta puolesta: filosofina Saarinen on pinnallinen ja kehno. En oikein usko että pelkkä innostus riittää itsessään olemaan ”hyvä asia”. Luin Sartre-kirjan, ja se on todellakin jonkinlaista jatkuvaa kuohuttamista ja kuohaa — mutta onko siitä sitten iloa, kun mitään syvyyssuuntaisia kytkentöjä mihinkään yleisinhimilliseen ei löydy. — Kaiken tuollaisen vastakohta voisi olla Wittgenstein, jonka ”kielipelit” eivät esimerkiksi oikeuta relativismia, kuten Saarinen muodikkaasti tulkitsee, jne.
Epäilemättä hän on ”innostava”, ja olen itsekin tavannut suositella nuorille filosofiasta kiinnostuneille ”Länsimaisen filosofian historiaa huipulta huipulle”, koska nuoret nimenomaan ovat kiinnostuneita enemmän henkilöistä kuin asioista. Mutta sen ikävaiheen kyllä pitäisi mennä ohi. Jos joku vielä nelikymppisenä ajattelee yhtä pinnallisesti kuin kaksikymppiset, kyllä silloin on jokin vialla. Kokemusten kerrostumista ei ole tapahtunut, eikä psyykeen mitään syvyysulottuvuutta muodostunut.
Ja mitä hän sitten on nuorten parissa saanut aikaan? Tulokset? Heidi Liehu ja Pekka Himanen ovat kumpikin Saarisen oppilaita. Kukoistusta?
Ilmoita asiaton viesti
Minä haluan aktiivisesti nähdä kaikessa virtausta :o)
Kun jokin (sinänsä arvostettava) teoria on aina loppujen lopuksi sitä hermeneutiikkaa, ehkä laajentaen tautologioiden kokonaisuutta, se olennainen pakenee aina … se on se ”elämä”. Tajunnan virtaus voi toteutua vain subjektiivisessa mielessä. Uskomattomia asioita voidaan saada aikaan innostuksen, jonkinlaisen flow’n tilassa.
Minä tunnen jonkun huippulahjakkaan teekkarin joka on Saarisen oppilas … en tiedä kuinka sinulle kukoistusta kuvaisin. Otanpa toisenlaisen esimerkin: tunnen myös jonkun mahtavan matemaatikon. Kun hän kertoo ajattelustaan, siinä ei voi muuta kuin ihailla vierestä luonnonprosessien rikkautta ja monimuotoisuutta, elämää aivan erilaisessa matemaattisten struktuurien määrittämässä maailmassa! Ja ei voi muuta kuin toivoa, ettei tulisi kytkeytyneeksi liikaa siihen prosessiin – ettei lumous särkyisi, ”aaltofunktio romahtaisi”.
Saarisen oppilaiden menestys? – Ehkä ainoa tapa pelastaa maailma on yksi subjektiivinen maailma kerrallaan.
Ilmoita asiaton viesti
Hyvin mielenkiintoinen kokemus, varsinkin tuo miten kuvailet ”vierestä ihailemisena” ja pelkona ”aaltofunktion romahtamisesta”. Luulen, että samaa aivoissamme vallitsevaa tietoisuuden työnjakoa on tavoiteltu monissa tiedonfilosofian opillistuksissa, vaikkapa ”silleen jättämisen” ideassa, tai ”toiseuden kokemuksessa”.
”Narkissos-esseissä” oli jossain vaiheessa kohtia, joista on poistettu joka toinen lause. Huomasin kirjoittaessani, että teksti toimii paremmin, kun tiettyjen lauseiden jälkeen on pakko täyttää ajattelemalla tietty ”väli” ennen kuin seuraava lause muuttuu mielekkääksi ja mahdolliseksi jäsentää. Yritin samaa myös toisin päin — siellä on kohtia joissa sama asia sanotaan neljä kertaa peräkkäin lauseilla jotka jokainen muodostavat saman ajatushahmon.
Jostain syystä uskon myös sisältöihin. Ei ole minusta samantekevää esimerkiksi tulkitaanko ”kielipielit” falskisti relativismin legitimaatioksi vai ymmärretäänkö ne syvällisemmin.
Ilmoita asiaton viesti
Kielipelit ja muut kommunikaation konventiot – ehkä ne ovat välttämättömiä ”kantoaallon” ylläpitämiseksi … jotta ehkä niitä morfisia resonansseja voisi edes yrittää tavoittaa?
– Tarkennan vielä tuota ”vierestä ihailemista”: kyse on siitä, että kykenee näkemään maailman kauneuden, mutta toisaalta ymmärtää, ettei omilla taidoilla ole siihen maailmaan pääsyä; yrityskin vain rikkoisi herkät harmoniat. Se on vähän niin kuin Salierilla Mozartia katsoessaan (sen elokuvan mukaan)! – Mutta miksi vaikkapa siitä Mozartin musiikista ei voisi nauttia vaikka ei itse osaakaan säveltää?
Ja vielä tuosta innostuksesta, ”elämän liekistä”. Asiaa ei saisi rutistaa staattisiin ajattelukaavoihin; se on vähän sama kuin kiukaan pesää sytyttäessä. Sen yksinäisen ensimmäisen liekin tehtävä on saada muut syttymään – ja ennen kuin arvaaatkaan, parhaassa tapauksessa, liekit tarttuvat ja roihuavat niin että mikään ei enää ole mahdotonta!
Ilmoita asiaton viesti
Saariselle filosofia on – kuten sanoitkin – yhtälailla henkilöhistoriaa. Minä en pidä Saarisen elämänsaavutusta filosofian tutkimustyönä, mutta filosofian kiinnostavuuteen hänellä on ollut kyllä panostusta.
Olen lukenut huonoja so. perusteettomia liirumlaarum filosofioita kyllikseni, mm. Sartrea ja Airaksista.
Myötämielisyyteni Saarista kohtaan johtunee osittain siitä, että hän on mollattuna filosofina saanut kärsiä siitä, mistä hänen jälkikasvuaan; Liehua ja Himasta nyt kehutaan.
Ilmoita asiaton viesti
… Kuulin mainion luonnehdinnan Saarisen koulukunnasta: ”filosofia on ajattelun liikettä”. – Tämä hyvin kuvaa tavoitteiden ja menetelmien eroa erilaisissa filosofisissa lähestymistavoissa: nyt ei edes pyritä muodostamaan kiinteitä oppirakennelmia, vaan tavoitteena on rajoitteiden sijaan vapaus. Kyllä, minä näen tässä periaatteessa ”räjähdysvoimaa”.
Ilmoita asiaton viesti
Oivallusten salamaniskut tarvitsevat valaistakseen kuitenkin pimeytensä.
Taisi olla ensimmäinen ja yksi harvoja sosiologian teoksia, vuonna 1962 julkaistu Yrjö Littusen ”Sosiaalinen sidonnaisuus”, jossa jo määriteltiin sidonnaisuus ei vain positiivisena arvoyhteytenä, vaan yhtälailla tietystä arvosta irtisanoutumisena.
Räjähdys edellyttää materiaa. Se ei ole vain liikettä.
Ilmoita asiaton viesti
Inhoan bumtsibum-tyylistä tyhjyyden keveyttä … kyllä suomalaisuus parhaimmillaan ON syvähenkistä (Eino Kailan mielessä). Synkkyydessä vähäkin valo ilahduttaa, ja pienetkin välähdykset näkyvät!
Pelkkä pirskahteleva räiskyvyys: sellaista (suomeruotsalaisuutta? anteeksi) saa helpoimmin aikaiseksi heittämällä ”kakkaa tuulettimeen”.
Ilmoita asiaton viesti
No, Eino Kailalla esiintyy myös käsite ”sosiaalinen sidonnaisuus”. Hänen kirjansa, varsinkin ”Persoonallisuus”, olivat niitä jotka minut aikanaan innostuttivat psykologiasta. Ja sillä tiellä ollaan vieläkin, vaikkakin Kaila nyt näyttää silmissäni aikalailla vulgaarilta, positivismissaan.
Esa Saarista taas tuulettimeen pantuna lentää suoraan Elisabeth Rehnin syliin.
Ilmoita asiaton viesti
Kerrassaan erinomaista tämä ”holismi kohtaa nippelit” – ajattelu. Minulla on ollut takavuosina ilo ja kunnia kuunnella teidän molempien ajattelua ja niiden toisiaan täydentävä kohtaaminen on juuri se juttu.
Akateemisessa maailmassa lienee ongelmana, että niin usein toiset tutkijat halutaan nähdä kilpailijoina mieluummin kuin partnereina. Tämä johtaa niin helposti siihen, että kokonaisuuksien ymmärtäminen jää hyvin vähälle. Asioita pyritään tietoisesti selittämään vain yhdellä varjokuvalla..jos nyt uskaltaisin käyttää tällaista metaforaa.
Minusta on lopulta yhdentekevää onko joku henkilö tai mielipide täsmälleen jonkun koulukunnan liturgian mukainen tai ei. Keskeistä on pikemminkin se, miten nämä eri näkökulmat voivat kontribuoita kokonaisen systeemin, viime kädessä universumien, mutta pienemmässä määrin (ja riittävän itsenäisen osasysteemin) vaikkapa tämän maapallon dynamiikan ymmärtämiseen.
Kiitos Heikki tästä nostosta.
Ilmoita asiaton viesti
Kiitos sanoistasi. – Muuten vielä tuosta yllä mainitusta Salieri-elokuvasta: tarkemmin muistellen siinä olikin se pointti, että Salieri oli katkera Jumalalle siitä, että tämä oli antanut Salierille riittävästi lahjoja näkemään Mozartin taituruus, mutta ei kuitenkaan niin paljon, että olisi voinut olla taituri itse. – Ja tällaista riittämättömyyden tunnetta ja siitä aiheutuvaa kateutta ja katkettuutta on tiedemaailmassa kyllä paljon.
Ilmoita asiaton viesti