Tarinat, maailman atomit

Kalevalanpäivän merkeissä on taas kyselty, että mitä se suomalainen kulttuuri on ja onko sitä. Ja että onko se nyt sitten oikeastaan ruotsalaisuutta vai monikulttuurisuutta. – No jos sie halluut oikein hyvän vastauksen niin täs siul on sellainen

 

Muriel Rukeyser on sanonut, että maailmankaikkeus rakentuu tarinoista, eikä atomeista. Minä väitän, että tämä toteamus on konkreettisesti totta – koskien sitä subjektiivista maailmankuvaa, syvintä mielensisäistä maailmaa.

Monimutkaiset järjestelmät nimittäin mallitetaan (enformaatioteorian mukaan) vapausasteina eikä rajoitteina. Kun perinteiset mallitustavat keskittyvät invariansseihin, jonkinlaisiin Platonin järkähtämättömiin ideaaleihin, toimivammaksi lähestymistavaksi osoittautuu keskittyminen ”kovariansseihin”, keskinäisriippuvuuksien maailmassa jäljelle jääneisiin ”rajoittamattoman liikkeen” suuntiin. Sen sijaan että säilöttäisiin se jäniksen ”kuori” sinne vitriiniin, pyritään luonnehtimaan jänismäisyyttä, virtaavan elämänvoiman kanavaa ekolokerossaan

Ja ihmisen maailmaa mallitettaessa, kulttuurin kehyksessä, ne rajoitteet ovat määritelmiä ja lakeja, joiden toivotaan olevan yhteiskunnassa rikkomattomia; vapausasteet sen sijaan ovat esimerkkejä elämästä, vaikkapa yksittäisten ihmisten selviämisstrategioita. Ne ovat kyseisissä olosuhteissa kertynyttä osaamista siitä, kuinka maailman asettamien rajoitteiden puristuksessa ja muiden kaltaisten kanssa säilytään hengissä, ollaan ja pärjätään. Ne voivat toisaalta olla myös mitä tahansa intersubjektiivisen tajunnan mahdollistavia ajattelun kiintopisteitä. – Niin, yleisesti ottaen kulttuuri on yhteisiä tarinoita, alkaen ruokaohjeista ja päätyen kertomuksiin suurmiesten sankaruudesta. Tällainen henkinen meemipooli on kehittynyt evoluutiossa niin kuin vastineensa biologinen geenipoolikin, ympäristössään vähitellen muokkautuen. Tällaisen meemivaraston alkusynty häipyy menneisyyden hämärään: vanhin osa tarinoista on myyttejä

 

Kieli on elimellisesti sidoksissa kulttuuriin; on jopa sanottu, että kukin kieli määrittelee oman metafysiikkansa. Kussakin paikassa ihmiset ovat joutuneet omilla ehdoillaan selittämään eri asiat itselleen ja toisilleen, ja tällaiset selitykset ilmeisesti heijastavat selittäjän kokemuspiiriä; käsitteet ovat selityksistä syntyneitä tiivistyneitä tarinoita. Kiinnostava kysymys on se, että vaikka kielten sanat voivat vaihtua nopeastikin, vaihtuvatko niiden alla olevat tarinat? Onko esimerkiksi kulttuurien sukulaisuutta tutkittu tällä tavoin ”metafysikaalisesti”, tarinoiden kautta? – Näin niinkuin syrjähyppynä, otetaan esimerkiksi sanan voikukka käännökset eri kielissä:

  • võilill (virossa suora vastaavuus)
  • gyermekláncfu (unkarissa ”lapsenketjuheinä” viitannee seppeleeseen!)
  • maskros (ruotsissa ”madonruusu”, tai ”matoinen ruusu”?)
  • mælkebøtte (tanskassa ”lypsyämpäri” – nykäisy kerrallaan siitä irtoaa valkoista?) 
  • Löwenzahn (saksassa ”leijonanhammas” viitannee lehden muotoon)
  • løvetann (norjassakin sama kuin saksassa)
  • diente de león (espanjassa ym. sama kuin saksassa)
  • paardenbloem (flaamissa ”hevoskukka” vaikka muuten kieli on niin lähellä saksaa?)
  • pissenlit (ranskassa ”pissasänky” – aikas kielteinen mielikuva!)
  • dandelion (englannissa sitten tällainen, höh?).

 

– Mitä se suomalainen kulttuuri sitten tällaisten vapausasteiden näkökulmasta katsottuna on? 

Kun se yksi ohjelma väittää, että ”Suomi on ruotsalainen”, ja perusteluksi ottaa esimerkiksi Suoman lainsäädännön ruotsalaisperäisyyden, voidaan todeta, että tällöin kyseessä on juuri sellainen hengetön rajoiteajattelu, jonkinlainen ”vitriinisuomalaisuus”. Suomalaisuus on ruotsalaisuutta vain siinä määrin kuin formaali pintasivistys kuvaa syväkulttuuria, elävää kokonaisuutta. Meillä kuitenkin on Kalevalan ja Jussi Nätin edustama rikas tarinankerronnan perinne … ja tässä on yksi tuore esimerkki kerrassaan oudoista tarinoista

Ruotsinkielisenä olisin hieman kateellinen kansanrunous- ja tarina-arkistoja vertaillessa … ja ovathan he. Melkein voisi väittää, että identiteettikriisi ja suomenmaalaisten huono itsetunto on aidosti suomenruotsalainen keksintö

Tämä meneillään oleva ruotsalaistamisen aalto on taas uusi sellainen ”absoluuttisten faktojen tarina” jolle joskus vielä yhdessä nauretaan, ja jonka avulla suomalainen yhteisyys vain tiivistyy. Suomalaisuus on hyvä tarina, niitä parhaimpia; se ei vain ole mikään sankaritaru – ennemminkin kaikki siinä tarinassa ovat varsinaisia antisankareita! Kuka sen tarinan kokee omakseen on suomalainen. – Pelkään että suomenruotsalaiset oman elämänsä sankarit eivät koskaan tätä tule ymmärtämään, saati hyväksymään … mutta eivätkö he ole yhtään huolissaan mitä se salaviisas ukko siellä puistelee päätään ja myhäilee?

heikkihyotyniemi

Heikki, versio 2: Suvaitsevampi, viisaampi ... ainakin vähän vanhempi ja paljon reikäpäisempi. -- Niinpä on vaatteet kuin aatteetkin: sinisiä, ja löysiä. Jo ennen sitä menneisyyden Sinistä tulevaisuutta.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu