Tarinat, maailman atomit
Kalevalanpäivän merkeissä on taas kyselty, että mitä se suomalainen kulttuuri on ja onko sitä. Ja että onko se nyt sitten oikeastaan ruotsalaisuutta vai monikulttuurisuutta. – No jos sie halluut oikein hyvän vastauksen niin täs siul on sellainen.
Muriel Rukeyser on sanonut, että maailmankaikkeus rakentuu tarinoista, eikä atomeista. Minä väitän, että tämä toteamus on konkreettisesti totta – koskien sitä subjektiivista maailmankuvaa, syvintä mielensisäistä maailmaa.
Monimutkaiset järjestelmät nimittäin mallitetaan (enformaatioteorian mukaan) vapausasteina eikä rajoitteina. Kun perinteiset mallitustavat keskittyvät invariansseihin, jonkinlaisiin Platonin järkähtämättömiin ideaaleihin, toimivammaksi lähestymistavaksi osoittautuu keskittyminen ”kovariansseihin”, keskinäisriippuvuuksien maailmassa jäljelle jääneisiin ”rajoittamattoman liikkeen” suuntiin. Sen sijaan että säilöttäisiin se jäniksen ”kuori” sinne vitriiniin, pyritään luonnehtimaan jänismäisyyttä, virtaavan elämänvoiman kanavaa ekolokerossaan.
Ja ihmisen maailmaa mallitettaessa, kulttuurin kehyksessä, ne rajoitteet ovat määritelmiä ja lakeja, joiden toivotaan olevan yhteiskunnassa rikkomattomia; vapausasteet sen sijaan ovat esimerkkejä elämästä, vaikkapa yksittäisten ihmisten selviämisstrategioita. Ne ovat kyseisissä olosuhteissa kertynyttä osaamista siitä, kuinka maailman asettamien rajoitteiden puristuksessa ja muiden kaltaisten kanssa säilytään hengissä, ollaan ja pärjätään. Ne voivat toisaalta olla myös mitä tahansa intersubjektiivisen tajunnan mahdollistavia ajattelun kiintopisteitä. – Niin, yleisesti ottaen kulttuuri on yhteisiä tarinoita, alkaen ruokaohjeista ja päätyen kertomuksiin suurmiesten sankaruudesta. Tällainen henkinen meemipooli on kehittynyt evoluutiossa niin kuin vastineensa biologinen geenipoolikin, ympäristössään vähitellen muokkautuen. Tällaisen meemivaraston alkusynty häipyy menneisyyden hämärään: vanhin osa tarinoista on myyttejä.
Kieli on elimellisesti sidoksissa kulttuuriin; on jopa sanottu, että kukin kieli määrittelee oman metafysiikkansa. Kussakin paikassa ihmiset ovat joutuneet omilla ehdoillaan selittämään eri asiat itselleen ja toisilleen, ja tällaiset selitykset ilmeisesti heijastavat selittäjän kokemuspiiriä; käsitteet ovat selityksistä syntyneitä tiivistyneitä tarinoita. Kiinnostava kysymys on se, että vaikka kielten sanat voivat vaihtua nopeastikin, vaihtuvatko niiden alla olevat tarinat? Onko esimerkiksi kulttuurien sukulaisuutta tutkittu tällä tavoin ”metafysikaalisesti”, tarinoiden kautta? – Näin niinkuin syrjähyppynä, otetaan esimerkiksi sanan voikukka käännökset eri kielissä:
- võilill (virossa suora vastaavuus)
- gyermekláncfu (unkarissa ”lapsenketjuheinä” viitannee seppeleeseen!)
- maskros (ruotsissa ”madonruusu”, tai ”matoinen ruusu”?)
- mælkebøtte (tanskassa ”lypsyämpäri” – nykäisy kerrallaan siitä irtoaa valkoista?)
- Löwenzahn (saksassa ”leijonanhammas” viitannee lehden muotoon)
- løvetann (norjassakin sama kuin saksassa)
- diente de león (espanjassa ym. sama kuin saksassa)
- paardenbloem (flaamissa ”hevoskukka” vaikka muuten kieli on niin lähellä saksaa?)
- pissenlit (ranskassa ”pissasänky” – aikas kielteinen mielikuva!)
- dandelion (englannissa sitten tällainen, höh?).
– Mitä se suomalainen kulttuuri sitten tällaisten vapausasteiden näkökulmasta katsottuna on?
Kun se yksi ohjelma väittää, että ”Suomi on ruotsalainen”, ja perusteluksi ottaa esimerkiksi Suoman lainsäädännön ruotsalaisperäisyyden, voidaan todeta, että tällöin kyseessä on juuri sellainen hengetön rajoiteajattelu, jonkinlainen ”vitriinisuomalaisuus”. Suomalaisuus on ruotsalaisuutta vain siinä määrin kuin formaali pintasivistys kuvaa syväkulttuuria, elävää kokonaisuutta. Meillä kuitenkin on Kalevalan ja Jussi Nätin edustama rikas tarinankerronnan perinne … ja tässä on yksi tuore esimerkki kerrassaan oudoista tarinoista.
Ruotsinkielisenä olisin hieman kateellinen kansanrunous- ja tarina-arkistoja vertaillessa … ja ovathan he. Melkein voisi väittää, että identiteettikriisi ja suomenmaalaisten huono itsetunto on aidosti suomenruotsalainen keksintö.
Tämä meneillään oleva ruotsalaistamisen aalto on taas uusi sellainen ”absoluuttisten faktojen tarina” jolle joskus vielä yhdessä nauretaan, ja jonka avulla suomalainen yhteisyys vain tiivistyy. Suomalaisuus on hyvä tarina, niitä parhaimpia; se ei vain ole mikään sankaritaru – ennemminkin kaikki siinä tarinassa ovat varsinaisia antisankareita! Kuka sen tarinan kokee omakseen on suomalainen. – Pelkään että suomenruotsalaiset oman elämänsä sankarit eivät koskaan tätä tule ymmärtämään, saati hyväksymään … mutta eivätkö he ole yhtään huolissaan mitä se salaviisas ukko siellä puistelee päätään ja myhäilee?
Kansakunnan kulttuuri näkyy sen tieteellisissa ja kultturellisissa saavutuksissa.
Se on kokonaisuus niistä kaikista kansalaisten piirteistä ja ymmärryksestä sekä osaamisesta joka on tuottanut yhteiskunnan jossa elämme.
Ilmoita asiaton viesti
Sikäli kuin eivät ole pelkkiä kuoria, jos ne liittyvät ihmisten kokemuksiin – tarinoita nekin.
Ilmoita asiaton viesti
Suomalaisuus niin kuin suomenkielikin syntyi metsästäjäkulttuurin aikoihin, vaikka kielestä on Acricolan ja aikojen kuluessa paljon hävinnyt, niin paljon siinä on vielä metsästäkulttuuria jäljelläkin.
Ruotsi ja ruotsinkielihän syntyivät maanviljelyksen ollessa jo vakiintunut, joten koko ruotsalaisuus on paljon nuorempaa ja sanoisinko keinotekoisempaa. Kielikin on helppo ja yksinkertainen kuin joku esperanto, koska se on rakennettu ikäänkuin leegopalikoista. Vanhasta saksasta ja tanskasta ja mitä siinä nyt muita olikaan.
Ilmoita asiaton viesti
Tätä en oikein ymmärrä.
Eri kulttuurit muodostavat omat systeeminsä koska systeemin koossapitävät siteet syntyvät yhteisen kielen avulla. Eli kulttuureissa on näin ollen erilainen joukko rajoituksia ja vapausasteita. Kulttuurien evolutionäärinen ja disruptiivinen luomisvoima määräytyy näiden riippuvuuksien luonteesta.
Mutta yhteensopivuus on muutakin kuin vain sen kommunikatiivinen osa, siis kieli. Se on välttämätön, mutta ei teknisesti korvaamaton. Oletetaan nyt että muutaman vuoden kuluttua googlet ja muut sellaiset koneistot hoitavat itse teknisen kääntämisen kielestä toiseen ja siinä mielessä käsitteet kuten pakkoruotsi siirtyvät historiaan.
Isompi huoli onkin silloin siinä, että onko kielen muodostaman rajapinnan takana yhteensopiva kulttuuri.. tai meemistö tai mikä se sitten onkaan.
Tällöin erilaisista vapausasteista ja rajoitteista syntyy mielenkiintoinen uusi verkko. Mikä on se voima, joka määrää onko yhteinen systeemi summa rajoitteista vai vapausasteista. Jos se on summa, tai unioni rajoitteista, voi olla aiheesta huolestunut.
Olisko optimistisempi ajatusmalli sellainen, että uusi yhdistetty systeemi olisikin unioni vapausasteista. Toisin sanoen rajoitteista jäisi voimaan vain ne rajoitteet, jotka ovat aidosti yhteisiä.
Jos yhteisiä rajoitteita ei ole yhtään, niin se tarkoittanee sitä, että ei ole yhteistä systeemiä. Mutta jos yhteisiä rajoitteita on kohtuullinen määrä, joka kuitenkin on vähemmän kuin kummassakaan osasysteemissä, niin voisi ajatella lisääntyvän vapauden lisäävän jotain arvokasta.
Voikukan syvimmän kulttuurisen viestin kääntäminen voi siis olla googlelle jonkin aikaa saavuttamaton haaste. Ruotsin madon ruusu viitaa sinällään tavoiteltavaan, mutta pilaantuneeseen kun taas suomen (ja viron) voikukka johonkin jolla on ainakin symbolista arvoa. (Olihan voi harvinainen herkku ennenvanhaan)
Ilman vieraiden, tai edes naapureiden kielen ja kulttuurin ymmärrystä ei ole mahdollista myöskään tavoittaa oleellisia rajoitteita ja vapausasteita, joita näihin sisältyy. Ja ilman sitä ymmärrystä ei ole helppoa poimia niitä tekijöitä, jotka auttavat meitä kaikkia elämään sovussa yhdessä mieluummin kuin epäsovussa erillään. Huonoin vaihtoehto tietenkin on elää pakotetussa epäsovussa yhdessä.
Pitääkö siis ymmärtää että kun puhut ruotsalaistamisen aallosta, niin se ei ole oikeastaan ollenkaan itse kieli vaan pikemminkin se, että tuodaan ruotsalaisen kulttuuriin rajoitukset lisäkuormana suomalaisen kulttuurin rajoituksiin. En oikein osaa olla huolissani siitä, että se osa suomalaisen kulttuurin memeetisistä rajoituksista, jotka eivät ole ruotsalaisen kulttuurin rajoituksia pikkuhiljaa putoisi pois myös meidän supisuomalaisten mielenliikkeitä kahlitsemasta.
Ja vielä tarkennukseksi, en pidä Kalevalaista maailmaa rajoittavana ensinkään, eli en siis tarkoita, että koska ruotsalaisilla ei ole Kalevalaa niin sitä ei meilläkään pitäisi olla.
Ilmoita asiaton viesti
Sinäpä olet kovasti pohtinut.
Kieli on olennainen ”vain” siellä syvätasolla, koska kielen sanat ovat jo itsessään (yllä esitetyn mukaisesti?) tiivistyneitä tarinoita, jotka siis käännöksessä menetetään. Erikieliset voivat edustaa samaa kulttuuria, jos he ovat riittävästi kanssakäymisessä: onko esimerkiksi se myyttinen talvisodan sankaruus kaikille yhteinen tarina?
Sekään ei oikein käy, että kulttuuri määritellään (rajoitteenomaisesti taas!) ”yhdisteeksi” useiden kulttuurien tarinoista: jos tarina ei ole yksilön mielessä elävä, se on kuollut.
Ilmoita asiaton viesti