Haistatus tiedemaailman pönöttäjille

Parin viikon takainen Enformaatioteoria-kirjan julkistustilaisuus oli kiintoisa kokemus … silläkin tavoin, että se ”törmäytti” erilaisia monimutkaisia systeemejä keskenään. Se oli kuin impulssikoe erilaisten ajattelujen maailmoihin. Jotkin näistä maailmoista kumahtivat ontosti. 

Osoittautuu, että virkein ajattelu ei nykyisin todellakaan enää löydy korkeakoulu- tai tiedemaailmasta. Aito ”elämänvoima”, hengen liekki tuntuu byrokratisoituneesta tieteestä karanneen. 

Tuo elämänvoiman ajatus on hyvä esimerkki siitä, kuinka paradigmat näyttävät jähmettyneen ”käsitekiinteyteen”, dogmaattiseen oikeassaolemiseen, jossa ajatusten toimivuus tai ”elävyys” ei enää olekaan se kaikkein tärkein asia. Elämänvoima on tieteessä kielletty termi – sellainen avainsana (vähän niin kuin se ”rassisti!”), joka heti herättää oikeauskoiset. Puheenvuoro-palstoillakin tieteen rakkikoirat alkoivat räksytyksen, kun jossakin yhteydessä tuota hyvin intuitiivista ja kuvausvoimaista elämänvoima-termiä käytin. Varmuudella näköjään tiedetään, millainen lähestymistapa on väärä – vaikka kukaan tieteen edustaja ei osaa elämää määritellä. Kukaan ei pelkää, että tiedemaailma aktiivisesti rajaa itsensä ulos kaikkein kiinnostavimmista kysymyksenasetteluista. 

Jämähtäminen ja ajautuminen sivuraiteelle on kaikkien uusiutumiskyvyttömien systeemien kohtalo. Antiteeseja tarvitaan sen palvotun ”itsensäkorjaavuuden” maailmassakin. 

Voidaan väittää, että monimutkaisen maailman hahmotus ihmisellä perustuu luontaisesti dialektiikkaan: ympäröivää kaaosta aletaan hahmottaa vastakohtapareina. Kun mentaalinen maailma vähitellen monipuolistuu, tällaisten vastakohtaparien määrittelemät elementaariset dikotomiat muokkautuvat ilmiöitä luonnehtiviksi piirteiksi: joko jokin ominaisuus on tai sitten sitä ei ole (tai sitten piirre on ”käänteisenä”, tai sitten vain ”jossakin määrin”). Ja samat periaatteet periytyvät jatkumona korkeimmillekin hahmotuksen tasoille – voidaan väittää, että assosiatiivinen ekspertiisi on hahmontunnistusta, havaintojen sovittamista korkeaulotteiseen piirrekantaan. Nämä piirteet ovat vapausasteita, joiden avulla tarkastelukohteen poikkeamat nominaalitilanteesta voidaan kompaktisti luonnehtia. Tällainen vapausastemalliin perustuva asiantuntijuus poikkeaa luonteeltaan suuresti aloittelijan pinnallisesta osaamisesta. 

Pinnallinen osaaminen on fakta- tai sääntömuotoista tietoa, rajoitteita muuttujien maailmassa, invariansseja, määritellen ”näkyvän pinnan”, hahmojen staattisen ulkonäön. Ikävä kyllä kaikissa monimutkaisissa systeemeissä tällainen pinta on vain alla vellovien voimien määräämä dynaaminen tasapaino. Ongelma on, että oppikirjoissa voi kuvata vain tällaisen ”vitriinisysteemin”, kuolleen kuoren – vaikka koko systeemin olemus ja ”elämä” on tämän kuoren ”lommahteluissa”, variaatioissa, sen tyypillisissä joustoissa systeemiä poikkeutettaessa. Ja nämä variaatiot tapahtuvat yllä esitettyjen vapausasteiden suunnassa – tällä kertaa kanavana ei elämän- vaan tajunnanvirtaukselle. 

Näyttää siltä, että akateemisten kirjaviisaiden osaaminen on sittenkin kovin jäykkää … he taitavat pudota osaamisalueensa ulkopuolelle, jos heidän malliaan ”lommautetaan”. Seppo Oikkosen kielikuvia mukaillen he ovat sulkeneet itsensä ”käsitekiinteyden kärpäslasia” vastaavaan formaalinehdottomaan wittgensteiniläiseen (?) ”totuushäkkiin”. 

On aika huimaavaa seurata eräänkin sähköinsinöörin taistelua tällaisessa tiedemaailmassa, jossa jostakin syystä kukaan tiedemies ei juuri uskalla ottaa kantaa ja asettaa omaa arvovaltaansa testiin. TkT Tuomo Suntola on kehittänyt (muun muassa) ns. dynaamisen universumin teorian, kilpailijan Einsteinin suhteellisuusteorialle! Hänen teoriassaan maailmankaikkeus laajenee koko ajan valon nopeudella neljännen ulottuvuuden suuntaan – ja yllättäen saadaan tutut Lorentzin muunnoskaavat ilman että esimerkiksi absoluuttisesta ajasta tarvitsee luopua! (En ole koskaan ymmärtänyt Kari Enqvistin ratkaisua kaksosparadoksiin: ”hypätään vain toiseen koordinaatistoon”!) Uudessa kirjassaan ”Tieteen lyhyt historia – vai pitkä tie luonnonfilosofian ja empirismin kohtaamiseen” Suntola uskaltaa taas lonksuttaa tieteen pyhäkköä mainitsemalla sanan metafysiikka. 

Luonnonfilosofiassa tiedekin voidaan nähdä vain yhtenä inhimillisen tiedonjanon synnyttämänä systeeminä. – Minulle riittää se, kun Tuomo asiantuntija-arviossaan sanoi kirjastani, että ”… julkaiseminen Luonnonfilosofian seuran julkaisuna olisi … kunniaksi Luonnonfilosofian seuralle”. 

Hyvää päivänjatkoa vain huipputieteilijöille ja kaikenalan johtaville tutkijoille.