Kaikki on sanoja, kaikki on sana
Pääsiäispyhinä kävin soul/gospel-konsertissa. Siinä kuunnellessa tuli jotenkin tyhjä, kiusaantunutkin olo.
Kun suomalaisen gospel-kuoro toistaa syvän etelän rytmejä, kaikkien kuorolaisten siinä liikehtiessä ohjeiden mukaan, ja yleisönkin osallistuessa – se kun kuuluu asiaan – alkaa kylmä hiki virrata. Tämä on jotain helvetillistä simulaatiota. Kun matkitaan aitoja, alkuperäisiä, vaistomaisia tunteita, muuttuvatko ne silloin aidoiksi?
Eikös se ”soul” tarkoita sielua. – Vaan voiko olla mitään sieluttomampaa kuin suomalainen hyvinvoija laulamassa soulia englanniksi? Vai onko nätillä suomalaistytöllä mustan neekeriorjan sielu? – En vain voi kuvitella Elovena-tyttöä puuvillapellolle. Vaikka amerikkalainen kulttuuri olisikin kaikin puolin hienoa, miksi siitä tehdään niin absurdia. Ei se alkuperäinen soul-laulaja tiennyt tekevänsä ”kulttuuria”, ei hän tiennyt että joku haluaisi hänen vaikerrustaan kuunnella. Ennen soulissa kuului orjan sielu, nyt pelkkä orjasielu.
Tässä ollaan tekemisissä perimmäisten asioiden kanssa: sielussa kun on tunteen synty.
Nykymaailmassa kaikkein arvostetuin ominaisuus taitaa olla älykkyys, ja kaikkein katkerinta olisi kai huomata olevansa tässä suhteessa jotenkin alamittainen. Elämme hyvinvointiyhteiskunnassa, eikä siinä voi olla niin epäoikeudenmukaista rakennevikaa, että joiltakin olisi evätty oikeus onneen: meillehän on luvattu mahdollisuuksien tasa-arvo. Kaikilla pitää olla mahdollisuus kuulua sivistyneistöön. No, helpointa on päästä tällaiseen tavoitetilaan, sivistykselliseen tasa-arvoon, kun uudelleenmääritellään sivistys kirjaviisaudeksi, tai paremmin kai oikeastaan Wiki-viisaudeksi. – Ikävä kyllä tällöin aletaan elää jonkinlaisessa ”pysäytyskuvien todellisuudessa”: ei tarvitse oikeasti ymmärtää, riittää kun simuloi tosiasiasta toiseen. Asiaa on (kommenttiosion perusteella itsensätodistavasti!) käsitelty Seppo Oikkosen mainiossa blogissa ”Tavikset tahtoo tasa-arvon”.
Mutta tuota visiota voi edelleen syventää: nykymaailma ei ole pinnallinen vain pinnallisella tiedon tasolla – kokonaisvaltainen tajunta on ”ulkoistettu”, otettu haltuun, tiedon tasolla simuloitavaksi. Kuvailu tai määrittely on asia itse. Ei pelkästään tieto, vaan myös tunteet, ja koko elämä, on ”sitä mikä näkyy”; elävä ymmärrys, aito kokeminen ei ole olemassa koska sitä ei voi parilla lauseella määritellä. Koko aistimisen ja vaistoamisen spektri on kavennettu kiinteään vakiomuottiin. – Ja tämä trivialisointi käy läpi koko inhimillisen ymmärryksen skaalan: ylimmälläkin tasolla kun se nykyfilosofia on ”parhaimmillaan” pelkkää analyyttistä kielen ominaisuuksien ruodintaa.
Siis tasa-arvon nimissä kaikkien on voitava tuntea ja elää tasa-arvoisesti, siksi tunteet ja elämä on banalisoitava. Kaikilla on oikeus myös tuntea aitoja ja alkuperäisiä tunteita. Vaikka niitä toivottomuudessa elävän orjan tuntemuksia. – Melkoista ajattelun uuskolonialismia sekin!
Ihanteellisessa tasa-arvon yhteiskunnassa tieto on sana, tunne on sana, ja elämä on sana. Ja kulttuuri on tietenkin sana, vähän pidempi kuin nuo muut. ”Olen käynyt Phuketissa ja Afrikassakin, mitä vielä voi vaatia elämänkokemukseksi”? – Niin, miten me muuten voisimme nauttia monikulttuurista?
Mutta voi voi, maailma ei ole tasa-arvoinen. Joillekin vain ei ole edes annettu tilaisuutta tietää, miltä oikea kärsimys tuntuu.
Mikä sitten on syntynä tallaiselle buffet-ajattelulle, jossa kaikki osaaminen/ymmärtäminen on samalla vaivalla tarjolla ja poimittavissa, ja jonka jälkiruoka-buffetissa kaikki on vain ”pala kakkua”?
Voisi väittää, että nykykoulu johdattelee tällaiseen ajatteluun: kun osaat kirjan ulkoa, saat kympin – kaikki on riittävällä panostuksella (lukemisella) ”ymmärrettävissä”.
Mutta olisi hyvä oppia taistelemaan sielullisen epävarmuuden peikkojen kanssa riittävän varhain. Eikö koulu voisi olla tällaistenkin elämäntaitojen oppimista varten? – Tietenkin oikea ”ihmettelyn opettaminen” vaatisi opettajilta paljon …
Ilmoita asiaton viesti
Sanokaa jotakin, muuten minun pitää ruveta puhumaan itsekseni. – Vaikka Samuli Parosen sanoin voisin todeta esimerkiksi, että …
”Mietittyäni asiaa viisikymmentä vuotta voin nyt sanoa että maailma on sana”.
Ilmoita asiaton viesti
tai merkki
Ilmoita asiaton viesti
… Mutta ”merkki” viittaa semiotiikkaan, jolloin merkin oletetaan kantavan merkitystä … kun taas nyt ”sana” kantaa oikeat konnotaatiot, viitatessaan pelkkään sanaan sanojen joukossa, syntaktisen ketjun solmuun, ilman sen syvempää sisältöä kuin mitä se naapurisanoilta voi periä?
– Osaan oman hermeneutiikkani, ahdistavaan umpikujaan saakka!
Ilmoita asiaton viesti
No kumpi vaan niin kantavat maailmaa siis ihmisen maailmaa.
Ilmoita asiaton viesti
Jostain syystä en täysin yhdy tuohon ajatukseen,että pitäisi kärsiä kovasti niin ruumiillisesti kuin henkisesti ennen kuin voi ymmärtää tai omata syvää myötätuntoa toista elävää kohtaan.
Siinä on paljon perää,mutta en näkisi asiaa noin mustavalkoisena.
Ilmoita asiaton viesti
Tunteet ovat yleismaailmallisia, mutta itse kunkin pitää omakohtaisesti ”virittää vapausasteet” ääripäiden välillä; tunteiden ”sisältö” tulee omasta kokemuksesta, ja heijastaa aidoimmillaan omaa maailmaa, ”dynaamisen kaistan” ollessa sitten kapeampi tai leveämpi. – Kuuntele seuraava ajatuksella:
http://www.youtube.com/watch?v=rtIvmfYn7uo
Ilmoita asiaton viesti
… Avaanpa tuota Leinon runoa hieman (omasta näkökulmastani).
Siis perusiloja ja -suruja on kolme, virittäen kolme vapausastetta (jotka terveessä mielessä on jokaisen omalla kokemuksellaan saatava viritetyksi kohdalleen):
– Kevään riemu eli lapsenomainen elämänilo jota vastassa tieto kuolemasta.
– Kesän riemu eli rakkauden ilo, vastassa ovat tällöin sydämen surut.
– Syksyn tuntemukset: ilo onnistumisesta, pelko pärjäämisestä.
Pakko on kuitenkin puskea eteenpäin, tuntematonta kohti, ainoa taika on ”sankarin työ sekä tarmo”. On syytä ”laulaa” asioista jotka parhaiten tuntee, siitä tulee syvempää ja kestävämpää tekemistä. Ja kaikkein kestävintä tulee jos kykenee kiteyttämään yhteiset tunnot, oman kulttuurinsa, ”heimonsa hengen”.
Ilmoita asiaton viesti
Puhutteleva oli tämäkin Leinon runo
Minä
1.
Minä oli alussa.
Minä
kasvoi luona Kaikkivallan
ja kaikki oli se Minä.
Minä on maailman ajatus,
työn tulos tuhannen voiman,
alku, loppukin elämän.
Muut on muotoja: sisällys
ylin vaan on yhteisjärki.
2.
Itseys on ihanin mahti,
minkä sait sa syntymässä:
älä anna pois ikinä!
Väärin ne sanovat,
jotka itse-uhrista puhuvat:
minkä teet parasta,
voitat, minkä alhaista, alenet.
Pyhä on yksilön perintö.
Kaitse taiten kalleutta
tai jos tuhlannet, katoa
niinkuin tähti taivahalta:
sammu tyhjyyden tulena!
3.
Kaikki on sinussa: aika,
ijäisyys, elämä, luonto,
isänmaa ja ihmiskunta,
siemen suurimman, vähimmän.
Itse riiput itsestäsi,
muista, minkä tahdot verran,
tie on tehty, määrä pantu,
vuori noustava: vapaus.
Kulje kohti korkeinta
oman onnes kukkulata,
täytä, minkä tiedät, tahdot,
täytät tahtoa jumalan,
nousten nostat taivonkantta,
painunet, eloa painat,
tulet taakka itsellesi,
muille pilvi päivän tiessä.
Mennen maailmat syleile,
astu kautta aikakautten,
tao päälles taistopaita
raudasta rakkaimman halusi,
hopeasta haavehesi,
kuparista kuolon uhman,
kullasta sydänkuvien,
piistä synkän itsepinnan.
4.
Laki ollos itsellesi.
Mieti, mik’ on sulle hyvä,
tuumi, mik’ on sulle paha,
ruma sulle, kaunis sulle:
ole maailma omasi.
Iske itsesi kipunat
yltä, alta, kaikkialta,
enin taistosta elämän.
Ilmoita asiaton viesti
Hienoa että olet tuota mieltä … tää on niin paras, puhdasta vitalismia, elämänvoimaa, intuitiivista enformaatioteoriaa.
Tässä on ne kaikki periaatteet: pinta/sisältö, synty/emergenssi, voimat/vastavoimat, individualismi/yhteisö, rajoitteet/vapaudet, subjektiviisisuus/objektiivisuus; kaiken perustana tahto eteenpäin. Esitettyinä juuri niin kuin asiat pitää ilmaista: niin että ne lähtevät elämään mielessä.
Ilmoita asiaton viesti
Heh, tuo gospel-esimerkki synnyttää aika huvittavan mielikuvan.
Onko tässä siis kyse siitä, että esimerkiksi ihminen voi olla sisäisesti täysiin kieroon kasvanut, mutta silti täyttää ”kunnollisen” ihmisen ulkoiset tunnusmerkit? Että matkitaan ulkoisesti jotakin ja uskotaan, että sitten ymmärretään sisäisestikin?
Länsimainen ihminen voi tosiaan ”emuloida” souliin liittyviä ulkoisia tunnusmerkkejä, samoin kuin Ruotsista kielteisen turvapaikkapäätöksen saanut ja ruotsinlaivalla nyt Suomeen onneaan koettamaan tullut afrikkalainen voi hankkia itselleen länsimaisen ihmisen ulkoiset tunnusmerkit älypuhelimia ja merkkivaatteita myöten.
Ymmärtääkö afrikkalainen jos laulan hänelle lastenlaulun ”Tuu tuu tupakkarulla”? Laulu, jolla siis on aivan oma historiallinen merkityksensä, puhumattakaan siitä, että sitä lauletaan jo aivan pienille lapsille. Minusta jokin tällainen asia synnyttää tietyssä kulttuuripiirissä kasvaneelle aivan määrätyn tunteen, kuvan. Hän varmaan ymmärtäisi sen merkitystä yhtä paljon, kuin minä todella ymmärrän afrikkalaista sielunmaisemaa.
Ilmoita asiaton viesti
Ei voi olla totta! Sheldrakelainen ilmiö yhdisti kommenttimme?
Ilmoita asiaton viesti
Ilmeisesti. Jotakin oikeansuuntaista siis blogikirjoituksessa ja myös kommenteissa?
Ilmoita asiaton viesti
”… mutta silti täyttää ”kunnollisen” ihmisen ulkoiset tunnusmerkit”
Kyllä kai se on länsimaisen ihmisen ylpeys ja taakka ylipäänsäkin, että peitetään niiden kellarin susien ulvonta. Siksihän sitä sivistystä vuosikausia mielen pintaan kasataan, rakennetaan tavallaan naamiota. Vaikka ollaankin sitten vähemmän ihmisiä (mitä nyt välillä päästetään se eläin irti).
Roman Schatz on sanonut suunnilleen näin: ”En tiedä kumpi on säälittävämpää, sekö, että tehdään kuin suomalaiset ja ryypätään kaikki tolkku pois, vai sekö, että tehdään kuin saksalaiset niin että tolkun menettämisen pelossa ei koskaan uskalleta edes kunnolla ryypätä.”
Ilmoita asiaton viesti
””Vaan voiko olla mitään sieluttomampaa kuin suomalainen hyvinvoija laulamassa soulia englanniksi?””
Hyvä kysymys, ja yllättävän syvä. Tämä soittaa kelloja. — Miksi tuollaiset asiat kietoutuvat ja kutoutuvat niin elimellisesti yhteisöjen historiaan, siihen kohtalonyhteyteen joka tiettyjä ryhmiä on yhteisin kokemuksin yhdistänyt?
Musiikki on sielun suoraa kieltä, se voi ilmentää pohjimmaisia tuntoja, asioita jotka eivät vielä ole edes asioita, joilla ei vielä ole edes semantiikkaa.
Mitä tapahtuu mielessä jossa musiikki — tai mielissä joissa kokonainen musiikkityyli tai -laji — syntyy? Sen täytyy lähteä syvältä. Millaisia ”tekijöitä” meillä on sielumme pohjalla? — Juuri tuollaisia perustuntoja, rauhan kaipuu, kärsimys, uhrin ja syyllisyyden viriämiä.
Ihmisen syvimmät kytkennät toiseen ihmiseen ovat ”minuuden” pohja. Jos yksilöminuus puretaan, pohjalta löytyy yhteisö.
Vain aniharva ”valkoinen” pystyy toistamaan bluesin ja soulin perinnettä niin, että panee likoon persoonallisuuden syvimmät haavat.
En itse oikein koe että Vesa-Matti Loirin tuskainen makea narsismi nousisi miltään ”yhteisen kokemuksen” pohjalta — minä kuulen siinä vain omaan minään vangiksi jääneen narsismin sävyt. Tuolla äänensävyllä ei esimerkiksi pysty ilmaisemaan parisuhteeseen liittyvää tuskaa.
Esimerkiksi bluesin ja soulin toimivasta ”valkoisesta” versiosta esittäisin tätä seuraavaa. Blues on sitä että soitetaan tuska pois:
http://www.youtube.com/watch?v=3yd0QI5PY0A
Ilmoita asiaton viesti
Minun mielestäni Vesa-Matti Loiri on mahtava diiva, huippuälykäs kaiken nähnyt tunneihminen – niin, narsisti joka puristaa esimerkiksi Leinon runoihin päälle juuri semmoisen välttämättömän itsevarman purevuuden! – Eikö vaikkapa seuraava ”vitalismin ylistys” ole aika vaikuttava (näillä sanoin voisi vaikka nykytieteen inkvisitiolle sanoa ”eppur si muove”):
http://www.youtube.com/watch?v=gU8Zft9BRCg
Loiri näyttää, ettei suomalainen sentimentaalisuus ole vain luusereille vaan voittajille! – Niin, ihmettelen vähän näitä suomalaisia soul-jäljitelmiä – kun meillä on niin mahtavasti todella syviä säveleitä omasta takaa. Suomalainen ”kevyt” musiikki puree ainakin minuun.
Olemme muuten aika paljon kiitollisuudenvelassa Juice Leskiselle (ja muille, Epuille jne.): heidän ansiostaan syvällisiin asioihin pureutuvaa musiikkia on uskallettu myöhemminkin tehdä suomeksi häpeilemättä. Ihan naurattaa nämä ABBAt ja muut kehutut ruotsalaiset maailmaa valloittaneet laulajat: hehän tekevät pelkkää falskia anglo-amerikkalaista kulttuuria.
Ilmoita asiaton viesti
Tänne Tampereelle muutettuamme huomasin miten ainakin Hämeenpuiston — pitkä leveä puistokaistale joka nousee läpi koko kaupungin etelärannasta Näsilinnan kallioille — kesäisiin puistopenkkeihin kiinnitetty selkänojiin hopeanvärisiä laattoja, joihin on kaiverrettu paikallisten rokkareiden biisien säkeitä. Kaunis kunnianosoitus suomalaisen rockmusiikin edellävijyydelle.
Muuan insinööriystäväni paheksui kerran vanhimmalle tyttärelleni tämän ABBA-mieltymyksiä. Hänen omasta levyhyllyssään löytyi mm. Hootenanny Singers -levy. Kun huomautin että tekijät olivat samoja, hän meni ensin hämilleen. ”No sitten ne varmaan voivatkin laulaa ihan mitä haluavat”, oli hyväksynnän ilmaisumuoto. — Tällaisissa musiikkiyhteyksissä tapahtuu usein tuo Shafferin dramatisoima Salieri-efekti: kun Mozart ei osoittaudukaan omia odotuksia vahvistavaksi, jokin hyvin syvä sielun palanen hajoaa.
Luulen, että eräänä päivänä Loiri voi pettää sinut. En pelkää sitä.
Ilmoita asiaton viesti
”Luulen, että eräänä päivänä Loiri voi pettää sinut”
Ei se mitään, kyse ei ole yksilöistä; hän on avannut ”vapausasteen” jota ei meiltä pois oteta. – Olen varmaan sittenkin enemmän romantikko kuin realisti.
– Et taida juurikaan pitää ”käytännön vitalisteista”, niin kuin esimerkiksi näistä Loirista ja Esa Saarisesta :o)
Ilmoita asiaton viesti
No, käytännön narsismissa on se vika, ettei se ole vitalismia. Se on pelkkää käpertymistä — tätä minän sisäänkäpertymistä ei muuta se, että ympärille silloin muodostuu ihan erityisiä virtoja.
Pahimmillaan Loirin tuskainen makea narsismi on nimenomaan Leino-tulkinnoissa, koska Leino ei ollut ollenkaan narsisti. Jos luet esimerkiksi tuon Vellu Heinon siteeraaman runon, huomaat että ”minän” maailmassa on myös aito objektirakkaus — ja juuri se on jotain jota narsisti ei aidosti tunne.
Leino rakasti ja koki syviä masennuksia. Enin mitä narsisti kokee on narsistinen loukkaantuminen. Sellainen jonka esimerkiksi Stalin koki kuultuaan — ihailemansa, ystävänään pitämänsä, omaan minäidentiteettinsä sisällyttämänsä, omaksi ”narsistiseksi lähteekseen” omaksumansa — Hitlerin hyökänneen. Loukkaantuminen oli niin syvä että se vei viikoksi Stalinin puhekyvynkin.
Psyyken syvissä kerroksissa ne ”virtaukset” ovat hiuksenhienoja, ja ne on tehty eri aineista. Se on käytäntöä, mutta myös teoriaa. Ei minusta ole sanomaan että se-ja-se on narsisti, mutta ehkä voin kuvata kokemustani näitä käsitteitä käyttäen — siis että se-ja-se vaikuttaa minusta narsistiselta.
Ilmoita asiaton viesti
Miten vaan … mielestäni asia on vähän niin kuin sen Saarisen kanssa: yksi omanlaisensa friikki on piristävä, kun taas kopio (vaikka se Himanen) olisi jo rasittava.
http://www.youtube.com/watch?v=zr4LY3AaF3M
http://www.youtube.com/watch?NR=1&v=6eY23Wow2WQ
Ilmoita asiaton viesti
Olen itse elänyt, paikan päällä, nuo ajat jolloin tuo uhon estetiikka syntyi ja sai vähän myöhemmin taistolaislauluissa jalansijan.
Sydäntäsärkevän äänenvärinän ja grandiöösin paisuttelun yhdistelmä oli jotakin, jonka ansiosta, hmmmm, ehkä käytän tässä vähän yllättävää määritystä, jonka varassa wittgensteinilaista oivallusta kielen ja mielen tarvitsemasta perimmäisestä varmuudesta ei olisi koskaan voitu tehdä.
Sillä äänellä nimittäin estettiin ja peitettiin se epävarmuus, joka olisi pitänyt oikeasti kohdata jotta varmuudesta puhuminen mahdollistuisi.
Säädetyn kolmenkymmenen vuoden kulttuurivitkan jälkeen taistolaisestetiikka tuli uudelleen kaikkia puhuttelevassa popularisoituneessa muodossa Ultra Bra -yhtyeen ykköslistahiteissä.
Ilmoita asiaton viesti
… Anja pyysi lisäämään, että aivan sama tunne tulee esimerkiksi joissakin klassisen musiikin konserteissa: (suurin) osa sävelletystä musiikistahan on järkyttävää skeidaa, ilman minkäänlaista henkeä.
Vaan siellä vain on istuttava, haukotukset peitettävä, jälkikäteen sitten pohtien keskusteltava … muuten et voi kuulua sivistyneistöön. – Niin, absurdia sinänsä: sivistys on se kuori, naamio, kun sen pitäisi olla sen vastakohta, hengen elävä liekki …
Ilmoita asiaton viesti