Kaikki on sanoja, kaikki on sana

Pääsiäispyhinä kävin soul/gospel-konsertissa. Siinä kuunnellessa tuli jotenkin tyhjä, kiusaantunutkin olo. 

Kun suomalaisen gospel-kuoro toistaa syvän etelän rytmejä, kaikkien kuorolaisten siinä liikehtiessä ohjeiden mukaan, ja yleisönkin osallistuessa – se kun kuuluu asiaan – alkaa kylmä hiki virrata. Tämä on jotain helvetillistä simulaatiota. Kun matkitaan aitoja, alkuperäisiä, vaistomaisia tunteita, muuttuvatko ne silloin aidoiksi? 

Eikös se ”soul” tarkoita sielua. – Vaan voiko olla mitään sieluttomampaa kuin suomalainen hyvinvoija laulamassa soulia englanniksi? Vai onko nätillä suomalaistytöllä mustan neekeriorjan sielu? – En vain voi kuvitella Elovena-tyttöä puuvillapellolle. Vaikka amerikkalainen kulttuuri olisikin kaikin puolin hienoa, miksi siitä tehdään niin absurdia. Ei se alkuperäinen soul-laulaja tiennyt tekevänsä ”kulttuuria”, ei hän tiennyt että joku haluaisi hänen vaikerrustaan kuunnella. Ennen soulissa kuului orjan sielu, nyt pelkkä orjasielu. 

Tässä ollaan tekemisissä perimmäisten asioiden kanssa: sielussa kun on tunteen synty. 

Nykymaailmassa kaikkein arvostetuin ominaisuus taitaa olla älykkyys, ja kaikkein katkerinta olisi kai huomata olevansa tässä suhteessa jotenkin alamittainen. Elämme hyvinvointiyhteiskunnassa, eikä siinä voi olla niin epäoikeudenmukaista rakennevikaa, että joiltakin olisi evätty oikeus onneen: meillehän on luvattu mahdollisuuksien tasa-arvo. Kaikilla pitää olla mahdollisuus kuulua sivistyneistöön. No, helpointa on päästä tällaiseen tavoitetilaan, sivistykselliseen tasa-arvoon, kun uudelleenmääritellään sivistys kirjaviisaudeksi, tai paremmin kai oikeastaan Wiki-viisaudeksi. – Ikävä kyllä tällöin aletaan elää jonkinlaisessa ”pysäytyskuvien todellisuudessa”: ei tarvitse oikeasti ymmärtää, riittää kun simuloi tosiasiasta toiseen. Asiaa on (kommenttiosion perusteella itsensätodistavasti!) käsitelty Seppo Oikkosen mainiossa blogissa ”Tavikset tahtoo tasa-arvon”. 

Mutta tuota visiota voi edelleen syventää: nykymaailma ei ole pinnallinen vain pinnallisella tiedon tasolla – kokonaisvaltainen tajunta on ”ulkoistettu”, otettu haltuun, tiedon tasolla simuloitavaksi. Kuvailu tai määrittely on asia itse. Ei pelkästään tieto, vaan myös tunteet, ja koko elämä, on ”sitä mikä näkyy”; elävä ymmärrys, aito kokeminen ei ole olemassa koska sitä ei voi parilla lauseella määritellä. Koko aistimisen ja vaistoamisen spektri on kavennettu kiinteään vakiomuottiin. – Ja tämä trivialisointi käy läpi koko inhimillisen ymmärryksen skaalan: ylimmälläkin tasolla kun se nykyfilosofia on ”parhaimmillaan” pelkkää analyyttistä kielen ominaisuuksien ruodintaa. 

Siis tasa-arvon nimissä kaikkien on voitava tuntea ja elää tasa-arvoisesti, siksi tunteet ja elämä on banalisoitava. Kaikilla on oikeus myös tuntea aitoja ja alkuperäisiä tunteita. Vaikka niitä toivottomuudessa elävän orjan tuntemuksia. – Melkoista ajattelun uuskolonialismia sekin! 

Ihanteellisessa tasa-arvon yhteiskunnassa tieto on sana, tunne on sana, ja elämä on sana. Ja kulttuuri on tietenkin sana, vähän pidempi kuin nuo muut. ”Olen käynyt Phuketissa ja Afrikassakin, mitä vielä voi vaatia elämänkokemukseksi”? – Niin, miten me muuten voisimme nauttia monikulttuurista? 

Mutta voi voi, maailma ei ole tasa-arvoinen. Joillekin vain ei ole edes annettu tilaisuutta tietää, miltä oikea kärsimys tuntuu.