Kädenojennus alarmisteille

Väitänpä, että mielen maailma on dualistinen, ja terveessä maailmassa (maailmankuvassa) vastakkaiset lähestymistavat ovat tasapainossa. Yksinomaisen järjen maailmassa riippuvuussuhteiden verkosto puristetaan kuolleeksi irvikuvaksi, jossa ”totuudellisuuden” vaikutelma on seurausta sen pelkästä laajuudesta ja äärimmäisestä jäykkyydestä; mutta vasta jos tähän kytkeytyy vaisto ja intuitio, ja yleisemmin enformatiivinen relevanssi, maailma voi saada merkitykset. 

Tällä hetkellä järki on ylikorostunut. Järki toimii rakentamalla kategorioita ja niiden välille kytkentöjä; mutta kun sidos tosimaailman relevanssiin puuttuu, muodostuneet dogmaattiset rakennelmat ovat pelkkiä uskomusjärjestelmiä toisten joukossa. Ilmastotiede on tästä hyvä esimerkki: meteofysiikka on muuttunut metafysiikaksi, jossa teoretisointeihin, mallipohjaisiin simulointeihin ja ”valaistuneisiin guruihin” luotetaan enemmän kuin mittaustietoon, luonnon todelliseen käyttäytymiseen! 

Niin mutta jos 97,5% (tai mikä se tarkka luku olikaan) asiantuntijoista on samaa mieltä, eikö silloin konsensusnäkemyksen kyseenalaistaminen ole hullua? Onko minkäänlainen yhteisen ymmärryksen löytyminen ”alarmistien” ja ”denialistien” välillä mahdollista? – Avaimena on löytää ongelman synty.

Yksi kompleksisuustutkimuksen kiinnostava tutkimuskohde on parviäly (swarm intelligence). Kun toisistaan riippumattomat toimijat noudattavat hyvin yksinkertaisia lokaaleja toimintasääntöjä, systeemiseen kokonaisuuteen emergoituu ennalta-arvaamattomia globaaleja ”parviominaisuuksia”. – Niin mitenkö tämä liittyy ihmisiin joita ohjaa järki eikä vaisto? 

Ihminen on sittenkin läpikotaisin sosiaalinen olento, ja tämä leimaa erilaisia ihmisyhteisöjä, esimerkiksi juuri tutkijayhteisöä: tutkijat kaipaavat ryhmävahvistautumista. Vaikka yksilöt luulevat toimivansa itsenäisesti, he ovat kytköksissä toisiinsa näkymättömin ja tiedostamattomin keskinäisen hyväksynnän sidoksin, ja lopputuloksena on itseorganisoituminen ja koordinoituminen. On hauskaa (?) havaita, kuinka parven konsensushakuiset sosiaaliset säännöt, vaikka niiden luulisi pelkästään tasoittavan poikkeamia, saattavat johtaa hyvin yhtäkkisiin suunnanmuutoksiin. Ensin mennään hyvin pitkälle johonkin suuntaan, sitten toiseen – tieteessä huomataan, että enää ei ”tiede korjaa itseään”, vaan tietyssä vaiheessa paradigma vaihtuu tyystin. 

Ilmastotiede tuntuu nyt kulkevan johdonmukaisesti eteenpäin. Mutta kun alarmististen mallien sovitus uusiin mittaustuloksiin edellyttää aina vain enemmän selittelyjä, ehkä jossakin vaiheessa muistetaan vanha kunnon Okkam … joudutaan hyväksymään ”nollahypoteesi”, hiilidioksidikatastrofia ei tullutkaan. Jotakin uutta on sitten keksittävä, jokin otsoniaukko, jollakin tavalla olisi turvattava uusi rahoitus. Ja mitään vastuuta poikkoilusta ei kukaan tule ottamaan; melkein voisi tutkijaparvesta todeta, että ”katsokaa taivaan lintuja, ne kylvävät mutta eivät ne niitä”. 

”Suuren yleisön” käyttäytyminen on toinen ilmiö mikä tällaisesta sosiaalisesta parvikäyttäytymistaipumuksesta seuraa: ihmiset ovat muotien vietävänä, heillä on vain yksi asia kerrallaan mielessä. Tämä on emergentti, ohjaamaton ilmiö – mutta haaskalinnut seuraavat parvea, tarkoittaahan ihmisten liikehdintä aina myös rahan liikettä. Suomalaiset eivät ole onnistuneet (toiveista huolimatta) kääntämään ilmastohysteriaa liiketoiminnaksi, onhan Suomella bisneksen puolella omat tunnetut haasteensa. Mutta jos ymmärrämme parvivahvistautumisen dynaamiset mekanismit, voimme seuraavalla kerralla olla ajoissa paikalla – ehkä jopa mukana hysterian synnyssä, ohjaamassa sitä haluamaamme suuntaan? 

Kun nyt yhteisölliset ylilyönnit tuntuvat olevan vääjäämättömiä … millainen (ympäristö)hysteria tarjoaisi suomalaisille pysyvän kilpailuedun (ilman myötähäpeän tunnetta)? 

Todellinen, salakavala uhka ekosysteemille on kemikalisoituminen. Salakavaluus tulee siitä, että monilla kemikaaleilla on hormonaalisia ominaisuuksia: ne eivät tapa mutta ne häiritsevät yksilönkehitystä. On esimerkiksi todettu, että yhdyskuntien jätevesillä on estrogeenisia ominaisuuksia …

Ilmastonmuutoksen yhteydessä pelotellaan ”kynnysarvoilla”, joiden jälkeen luisutaan katastrofiin; nyt kun yksilönkehityksessä on kaksi sukuhormonien ohjaaamaa vaihtoehtoa, uros ja naaras, kynnysarvon saavuttaminen on todellinen tragedia, jota mikään takaisinkytkentä ei korjaa. Feministien paratiisi kestää tasan yhden sukupolven, sen jälkeen korkeampia elämänmuotoja ei enää ole. 

Tätä pitäisi toitottaa! EU:n kemikaaliviraston (hmmm, se on Suomessa) pitää aktivoitua. Suomalaisten täytyy kääntää ihmisten huomio ilmastonmuutoksesta kemikalisoitumisen tutkimiseen ja torjumiseen. Suomen kannattaa profiloitua tämän alueen erikoisosaajana; Suomen ennestään vahvaa kemiallisen alan klusteria voidaan näin edelleen edistää EU-rahalla. – EU:sta voidaan siis myös hyötyä, mutta se edellyttää proaktiivisuutta ja heräämistä ajoissa.

Satu Hassi, osoita joskus että olet Suomen ja suomalaisten puolella!