Omanarvontunto lähtee alhaalta

Himasen raportin avainpointti on henkinen kestävyysvaje. – Vaikka kaikki raporttia morkkaavatkin, niin onhan Himasen esiinnostama asia tärkeä, se vaatii vain konkretisointia … otetaan nyt konkretisoinnin apuvälineeksi toinen tämänviikkoinen asia, se ruotsalaisuuden päivä. 

Näin vitalistina haluaisin todeta, että kestävyys ei varsinaisesti ole pysyvyyttä, se ei ole rakenteiden jäykkyyttä. Päinvastoin, kaikki on herakleitosmaisessa muutoksessa. Olisi tärkeää hyväksyä tämä ja hahmottaa asiat dynamiikkoina ja niiden attraktoreina: millaiseen dynaamiseen tasapainoon hitaat ilmiöt pitkällä tähtäimellä ajautuvat? Löytyykö tasapainoa lainkaan? 

Nimittäin jos riittäviä vastavoimia ei ole, lopulta mikään ei pysäytä prosessia. 

Ruotsalaistamisen tapaus on erityisen hätkähdyttävä: kun kaikki valtiomahdit mediaa myöten on ajan myötä saatu solutetuiksi, ja kun rahaa on pohjattomasti, on informaatioympäristö vääristynyt – göbbelsiläisen propagandan maailmassa ei voida enää luottaa relevansseja mallittavien mielen prosessien mielekkääseen toimintaan. Ihminen alkaa uskoa että niin on jos siltä näyttää. Jos riittävästi vakuutetaan että jokainen suomalainen on jonkinlainen ruotsalaisen halpaversio, sen lopulta uskoo. 

Mutta vaikkei valtiota kyetä pystyssä pitämäänkään ilman ruotsinkielisiä, jostakin olisi kuitenkin kerättävä itsekunnioitus (se Himasen ”dignity”). Omanarvontuntoa ei voi valuttaa ylhäältä päin, sitä ei voi jakaa soskun luukulta – elämänvoima pulppuaa alhaalta jos on pulputakseen. – Mitä meillä vielä on omaa, mistä löytyy suomalainen ylpeys? 

Tragedia on se, että kaksi kulttuuria ei kai voi elää tasapainoisesti samassa mielessä – monikulttuurisuus ei toimi yksilössä sen paremmin kuin yhteisössäkään. Tai ainakaan moniarvoisuus ei monikulttuurissa voi toteutua: yhteensopimattomat ”kulttuuriset kentät” romahtavat joutueessaan kytkeytymään toisiinsa. Esimerkiksi voisin vaikka ottaa sen, kun joku ruotsinkielinen kehui olevansa täysipainoinen suomalainen: ”kyllä minäkin juon Koskenkorvaa!”. – Minulla ainakin meni tuolloin korvat luimuun. 

Suomalaisuus on ruotsalaisuuden rinnalla aina alistetussa asemassa, heti joutuessaan rinnastetuksi ruotsalaisuuteen se on häpeän kulttuuri. Memeettiset aaltofunktiot romahtavat näkyväksi vertailuksi, kilpailuksi, jota suomalaisuus ei voita. – Mutta olisiko suomalaisuudelle löydettävissä jonkinlainen ekolokero, jossa morfiset kentät saisivat rauhassa romahtamatta velloa, uusia merkityksiä omalta pohjaltaan muodostaen?  

Ehkä oivalluksen voisi tarjota toteamus, jonka joskus kuulin erään suomenruotsalaisen sanovan: ”suomen kieli sopii luonnon kuvaamiseen, ruotsin kieli on päättelyn kieli”. Suomen kieli sopii kuulemma lauluihin ja tunteen ilmaisuun. – Ehkä tässä oli havaittavissa hieman ylemmyydentuntoa, mutta hyvä on, sopii se minulle, tämä riittää meille. 

Vitalisti Henri Bergson jaotteli hengentoiminnot järkeen ja intuitioon. Nyky-ymmärryksellä voitaisiin kiteyttää, että kun järki manipuloi rakenteita ja syntaksia, intuitio (ja vaisto) pyörittelee merkityksiä ja semantiikkaa. Nämä kaksi ovat keskenään yhteensopimattomia: kehittynyt yhteiskuntakin erotti aikanaan toisistaan valtion ja kirkon, luonto erotti toisistaan miehen ja naisen. Vain yhdessä nämä kaksi voivat nytkin muodostaa merkityksellisen kokonaisuuden: olkoot he sitten Dr. Jekyll, ollaan me suomalaiset Mr. Hyde. 

Ei ole niin että industrialismin jälkeen tulisi Himasen informationalismi, vaan fysikalismin jälkeen tulee vitalismi. Järkeen perustuva yhteiskunta jäykistyy irvistykseen kun ympärillä velloo hallitsematon Shivan tanssi – ja tämän todellisuuden havaitsemiseksi pitäisi uudelleen löytää suomalainen herkkyys. 

Ja sehän löytyy kun sille annetaan mahdollisuus. Onneksi intuition merkitystä on jo alettu ymmärtää. – Mentaalivitalismi-kirjaa odotellessa …