Siperia ei opettanut

Terveiset blogistanilaisille! Olen täällä taas, olen olemassa. – Kiitän palstan vallanpitäjiä kunnianpalautuksesta – mutta kumartelemaan en rupea. 

Yhtenä marraskuisena päivänä huomasin mustan virtuaaliauton pysähtyvän sähköpostilaatikkoni eteen. Se oli menoa, jouduin jonkinlaiseen sisäiseen karkoitukseen: en voinut enää kirjoittaa blogikirjoituksia, enkä voinut kommentoida, en edes voinut jättää minkäänlaisia hyvästejä. Virtuaalisesti minua ei enää ollut: kuvanikin katosivat kaikkialta aitoon neuvostotyyliin. 

Onko tämä nyt todellisuudessa iso juttu, ehkä ei. Mutta virtuaalimaailmassa se oli elämän ja kuoleman kysymys. 

Entisaikaan verkossa (kielikeskustelun maailmassa) toimittiin pseudonyymien ja salanimien turvin, ja niitä vaihdettiin tarpeen mukaan; viestien substanssi oli niiden sisällössä, tai sitten ei. Viestiketjuja katoili, se oli pelin henki, mutta tuomiot eivät olleet henkilökohtaisia häpeärangaistuksia. 

Kuitenkin Puheenvuoro-palstalla on vaadittu kirjoittajia esiin, omalla nimellä ja kuvalla. Hyväksyin omalta osaltani tällaisen vaatimuksen: olkoon tämä sitten minun maailmani, minun ainutkertainen tapani olla olemassa virtuaalimaailmassa. Näillä ehdoin sain täällä tuttuja … ja ystäviäkin.  

Senkin ymmärrän, että absoluuttisen vallan haltijat sokaistuvat aina. Sille kyllä naureskellaan, kun diktatuurimaissa lyödään kymmeniä hole-in-oneja yhden golfkierroksen aikana – mutta tässä virtuaalimaassa isät aurinkoiset ovat läväyttäneet kymmeniä blogikirjoituksia, ja joka kerralla suoraan karuselliin! 

Mutta toimivatko Puheenvuoro-palstalla ”oikeusvaltion” periaatteet?  

Minä en saanut silloin minkäänlaista oikeudenkäyntiä, en minkäänlaisia varoituksia ennen tuomion täytäntöönpanoa, enkä edes tietoa tuomion pituudesta. – Edes nyt jälkikäteen haluan tuoda oman tapaukseni lautamiesten harkittavaksi. 

Tuolloin marraskuulla Amos Andersonin taidemuseon laajennushanke oli tapetilla. Eräs blogisti ihmetteli siihen malliin, että vieläkin se näyttää kulttuurin edistäminen ja sivistyksen ylläpito jäävän tässä maassa ruotsinkielisten harteille. Vastasin siihen (suunnilleen) seuraavasti: 

Kun toisilla on rahaa niin ettei paskalle taivu … niin suomenkielisten tehtäväksi jää kai sitten järjestää ne modernistiset paskanheittoperformanssit.

Eikös paskanheitto ole jo suomalaista kulttuurihistoriaa, Kalevala-elokuvan ohjaajan Jari Halosen hengessä? Oikeasti, opiksi ja ojennukseksi, haluaisin tietää mikä tuossa kommentissa oli pahinta – tuo p*ska-sanako? Vaiko ne nyky-yhteiskunnan yleiset syyt?  

PS. Lämpimät terveiset Kaija Kelhulle, hän kaipasi minua  :o)