Suomi ensin, eikös

Euroopan Unionin hajottavia voimia kritisoidaan. — Hajottavia voimia? — Tämähän on täydellinen väärinymmärrys Euroopan todellisesta arvosta, arvoista, ainutlaatuisuudesta. Myös valtiosysteemien välillä on nimittäin eroja … ja Euroopan rooli on tässä joukossa kai edustaa monimuotoisuutta, traagis-koomista ristiriitaa, kirjavuuden turhuutta … kauneutta.

Maailman henki ilmenee eri tavoin: Yhdysvallat on darwinistis-optimoiva yhden kärjen "järjen voittajakulttuuri", Kiina dialektis-vitaalinen, taolais-konfutselainen dualismi, mutta Eurooppa parhaimmillaan on leijonais-suomalainen, systeemis-emergentti moninaisuuden tilkkutäkki, jonka "robustisuuden kustannuskriteeriä" muutoksen maailmassa on vaikea määrittää.

Vitsikään ei kantanut, hakkarais-junckerilainen haistatus, kapakasta äänestyskoppiin saakka … ilkeily ei kai ole kovin suomalaista, pelkän kiusanteon henki. — Antaa Vihreän katastrofin Euroopassa kasvaa Kokoomus-systeemiseksi, ja räjähtää … keskitytään pintakohinan sijaan merkityksiin … kun ei suurta mullistusta tullutkaan, rakennetaan alhaalta päin, lähimittakaavassa, pieniä signaaleita kumuloiden.

 

Jotakin on nimittäin ilmassa. Olimme pari viikkoa sitten siellä "vihapuheväittelyssä" Jyväskylän yliopistolla (todiste kohdassa 2:10!), ja siellä oli valtava ryysis … tavatonta innostusta, dynamiikkaa, tässä betonoidussa maailmassa, jossa perustuslakiin sidotun jäykkyyden vuoksi lakejakaan ei enää saada neljän vuoden aikana säädetyksi.

Ehkä kiinnostavin havainto oli, että pöhinän sai aikaan radikaalin äärikonservatiivinen Jussi Halla-aho leimallisen äärikonservatiivisilla Kirkkopäivillä väitellessään huumorista. Kuin "dialektiikkapumppu" ei jyskyttäisikään enää vasemmisto-oikeisto -akselilla, tai liberaali-konservatiivi -akselilla, vaan jossakin sen hahmottoman "alt-right" -sumun sisällä?

Jotakin inkarnoitunutta havaintoaineistoakin on, liberaali-demokraattien kadotettua otteensa muuttuvaan todellisuuteen, Trumpin jyrätessä. Järjen ihmiset eivät niin tajua … "uomia", virtauksen suuntaa. — Selityksiä voidaan varmaankin taas jälkikäteen lukea historiankirjoista, mutta voitaisiinko asioita edes yrittää ennakoida … mallittaa ja jopa ohjailla?

 

Mallin rakentaminen perustuu koettuun menneeseen: sen odotetaan joiltakin avainpiirteiltään toistuvan tulevaisuudessa, kaiken kohinan ja muuttumisen alla oletetaan olevan jotakin muuttumatonta. Klassinen "mallitusperiaate" on Hegelin jo aikanaan näkemä kansallisuusajattelun kehys, joka antaa vitaalisen kestävän kasvun suunnan. — Mitä nyt tässä ajassa on erityistä, normaalikaavasta poikkeavaa, persoonallista?

Suomen tapauksessa persoonansa panee peliin, ajan suuntaa näyttää, tämä Halla-aho. Hän oli ollut koulukiusattu, ja joutui kehittämään kylmän tarkkailijan luonteen; myös hänen "poliittinen syntynsä" oli ironiassa ja satiirissa, jota hän harjoitti blogissaan. Toisin kuin Ruotsidemokraatit, hän ei annakaan kontrollihakuisten rasismisyytösten vaikuttaa toimintaansa. 

Niinpä hän uskaltaa sanoa totuuden: myös ehdottomia kiintopisteitä tulee olla, _politiikan täytyy olla kovaa että ihmisten maailma voisi säilyä pehmeänä. Valtio ei voi olla empaattinen, ei voi ajatella yksittäisiä ihmisiä — ei tunteella vaan järjellä. Tällainen politiikanteko on uutta Suomessa … ilmankos hän on koettu niin suureksi uhaksi ikihymyilevien poliitikkojen parissa.

Tällainen systeeminäkökulma, "metsän näkeminen puilta", tai oikeastaan oikeiden puiden valitseminen, yksilöllisten kohinoiden eliminoiminen ja vapausasteen näkeminen, on välttämätöntä esimerkiksi jotta voisi pärjätä nykymedian kanssa: kaikki ei ole suhteellista, joitakin viestejä on suodatettava voimakkaasti: muuten heikkojen signaalien sisältämät "merkittävät erot" peittyvät … ja ajaudutaan kohti kaaosta, signaalien sekasortoa.

Kyseessä ei ole mikään "lineaarinen suodatus", vaan epälineaarinen rakenteistaminen, signaalien valikoiminen, joka joskus myöhemmin voidaan luokitella valtioviisaudeksi. — Joskus on tyydyttävä vaimentamiseen, suhteuttamiseen — niin kuin nyt tämän ilmastonmuutoshysterian tapauksessa: itsehän en malttaisi olla kertomatta kaikkea, "koko totuutta" … nykyilmapiirissä tällä "tiededenialismilla" ajautuisi epätoivoiseen taisteluun marginaalissa. Viisaampaa vain toppuutella!

Mutta joistakin asioista on vaiettava tyystin. Kuin Antiikissa, joillekin sopii stoalainen huolehtiminen, toisille epikurolainen nautiskelu … näiden sekoittaminen ei paranna kummankaan onnea: jonkun on vain huolehdittava eläinten tappaminen teurastamossa, vihollisten tuhoaminen sodassa … näkymättömissä. — Ja huolehtijoille hyväksynnän kerjääminen nautiskelijoilta on toivotonta, epäloogisuudessaan jopa yhteiskunnallinen kategoriavirhe.

Kyse "unohtamisen teoriassa" on kuin matemaattisessa harvakoodauksessa: joitakin suuntia ei poliittisessa todellisuudessa ole, ennen kuin ne ylittävät "äänikynnyksen" … tämän laadullisen harppauksen jälkeen "maailman rakennuspalikat" ovatkin pysyvästi tyystin toisenlaiset. Esimerkiksi käy vaikka ruotsin kielen asema … ennen kuin aika on kypsä, "nuivalla kielimanifestillä" elämöinti näyttää olevan aivan tarpeetonta vastakkainasettelujen ylläpitämistä, rintamalinjojen piirtämistä.

On paradoksaalista, että vain kovuus ja tuho mahdollistaa "autuaan rauhan" — niin kuin muslimit ovat sen jo ymmärtäneet. Luonnonratkaisu väestönkasvulle ja uskonnollisille ristriidoille on kuvattu sekä Raamatussa että Koraanissa … kunhan länsimaiset paremmintietäjät medioineen pysyvät poissa "neuvotteluista". Demokratian ainutlaatuisuutta pitäisi muidenkin oppia ihmettelemään ja ihastelemaan … jos ei hyvällä niin toistuvalla pahalla, oman kokemuksen kautta.

Mutta asioiden peittäminen (hyvässä ja pahassa!) edellyttää "kansanjohtajuutta", alatason riittävän luottamuksen saavuttamista. Muutoin mallittavat mielet alkavat harjoittaa erojen erottelua, nykyisessä tasa-arvon korostuksessa "traumatisoitumisen ja pöyristymisen kulttuuria". Jostakin monimuotoisuutta on saatava jatkuvasti luoduksi … kansanjohtaminen, elämän energian ohjaaminen onkin kuin "vitaalitaidetta", uusien merkitysten määrittämistä, yhteiskunnallista performanssia?

Niin, tässä signaalien kaaoksessa voi taitava toimija ehkä hyödyntää perhosefektiä. Yhteiskunta on ehkä niin herkässä tilassa, että suurtakin systeemiä sopivasti ja oikea-aikaisesti töytäisemällä siinä voi käynnistää dynaamisen ketjureaktion … pientäkin voimaa käyttämällä sen omaa hitautta voi hyödyntää, kuin judossa. — Tätä varten edellä hahmotellun järjestelmän pysyvän rakenteen identifioinnin lisäksi myös sen hetkellinen tila on estimoitava.

 

***

 

Nyt, kun ne epäuskottavat hallitusneuvottelut lienevät sittenkin onnistuneet, unelmat ja ilmiöhöttö on toteutumassa, kun tosiaan "hommat etenee hienosti ja raameja on katseltu", kun se Antti Rinteen ikuinen vain lapsiin vetoava hymyily (niin kuvittelin) ei hyydykään … kaikki myydään, siemenperunat jaetaan, kiistat peitetään rahamarinadiin … rakenteiden uusimisen sijaan niiden peitoksi levitetään maakuntahimmeli. Paheneva pakkoruotsitus. — Surreaalinen realiteettipakoinen painajainen

Sallittakoon minullekin päiväunelmointi, vaipuminen toiveajattelun puolelle.

Niin, edellisiin malleihin liittyen … toivonkin että systeemi huolehtii, viisaammat ajattelevat puolestamme. Että maailma, tulevaisuus, ei ole ihan näin kaoottinen, eikä "ulosmittaushallitus" toteudu. Että kulisseissa asiat ovat jo hoidossa … että seuraava hallitustunnustelija on jo rakentamassa meille vastuullista todellisuutta. Että meille ei vain ole kerrottu kaikkea.

Ehkä joku mastermind on katsonut, että paniikkimielialan synnyttäminen on ollut välttämätöntä. Kun nyt vastuulliset ihmiset on kypsytelty, vaihtoehto on näytetty, ehkä järkeä, tilanteenhallintaa osataan jo arvostaa … uusia ehdotuksia? Ehkä ollaan valmiita astumaan epämukavuusaleelle, pohtimaan vieraammaltakin kuulostavia ratkaisuja … pelottaviakin. Ei tarvitse hermostua.

Seuraava hallitustunnustelija on nimittäin Jussi Halla-aho, käytännössä yhtä suurella mandaatilla kuin Antti Rinnekin. Hänellä on kuitenkin edessään se tunnetuksi tullut este: arvopohja. Poliitikot kauhun kohdattuaan, pelätessään paljastavansa tyhmyytensä, muut puoluejohtajat ovat takertuneet symboleihin, näihin liian suuriin sanoihin.

Arvot. Nehän liittyvät moraalifilosofiaan, pohjimmiltaan vakaumukseen ja uskontoon. Ne ovat jotakin mistä pidetään kiinni, järjenvastaisestikin, ilman kompromisseja. On irvokasta, että "sovittelija" Petteri Orpo ja "neuvottelija" Antti Rinne hokevat arvopohjaa kuin papukaijat … jolle arvot oikeasti merkitsevät, ei markkinoi niitä.

Ne eivät nimittäin ole mitään kauppatavaraa: arvoja ei saa sekoittaa hintoihin. Niin kuin ne Kokoomuksen perinteiset koti, uskonto, isänmaa: <a href="https:// ei myydä — ei mineraalivarantoja, metsiä, vesiä; ei sähköverkkoja, ei tietoverkkoja, ei tuottavaa omaisuutta. Olemme osa ketjua, "hetken työ tuhatvuosihin vaikuttaa", morfisten resonanssien on annettava kehittyä … maailma on jätettävä parempana jälkipolville (tämän Jussi totesi jossakin haastattelussa).

Suu säkkiä myöten, tulevaisuudelta ei pidä lainata! — Tällaiset arvot ovat juuri niitä edellä kaivattuja kiintopisteitä. Muuten kaikesta tulee relativistista, pohja alkaa liikkua, kaikkea voidaan ohjata … todellisuutta, totuuttakin: voittajat sanelevat historian, ja talousteorian! Arvoksi otettu raha on kuin se kolkosti naurava "Marxin aave" Euroopan yllä.

Avainkysymykset mentaalikartalla suunnistettaessa siis ovat missä ollaan ja minne mennään. Ja kuka maksaa.

Menestyshistorioitsija Yuval Hararin mukaan ihmisen ylivertaisuus, "morfinen koordinoituvuus", perustuu kykyyn uskoa tarinoihin, kykyyn harpata mukaan sosiaalisiin konstruktioihin, pohjimmiltaan pelkkiin perustelemattomiin myytteihin. — Esimerkiksi tuo talouskin on tarina, menestystarina: nyky-yhteiskunnan taloususkonnossa yleisesti hyväksytty — käsittämätön! — perusdogmihan on se, että liikeyritysten ainoa tarkoitus on tuottaa omistajilleen rahaa.

Ettei kuitenkaan harpattaisi päistikkaa seuraavaan äärilaitaan, taas uuden talousgurun luoman muoti-ilmiön perään: pelkkä uusi tarina ei riitä, meemeillä on dynamiikkansa. Tarinat ovat dynaamisia entiteetteja, niillä on hitautta, kollektiivisen mielen aiheuttamaa muutosvastarintaa … esimerkiksi se Hararin haaveilema "globaalinationalismi" on pelkkää toiveajattelua, jonkinlainen yhteiskuntien yhdensuuntaistuminen on tarinana toistaiseksi pelkkä satu.

Yhteiskunnilla on nimittäin valtava hitaus, niiden evolutiivisessa kehityksessä on vaiheensa … ylös tai alas, ja taantuminen on todennäköisempää. Jos tarina ei perustu kollektiiviselle altruismille, valtiota ei voi "demokratisoida". Ja valmiit kansallisvaltiotkin voivat hajautua takaisin pelkiksi heimoyhteiskunniksi: itsekkyys on nimittäin tarttuva ajatus, varsinainen luottamuksen tappava tautimeemi … miksi minä kun ei muutkaan.

Maailmanhengen aallonharja tullee vielä pitkään jämähtämään kansallisvaltion tasolle, ja kansallinen itsekkyys on sallittavaa, kokonaisuuden kannalta jopa suotavaa, kaaoksen karkottamista. — Toiseen suuntaan toimii GCM-sopimus: sehän on rajoittamaton rajat auki -sopimus (vaikka kaikki eivät sitä näköjään ymmärrä). Kaikkien aikakausien aikojen yli on silti selvittävä, pragmaattisesti, kuitenkin yksin … ja näinä aikoina vain lokaalit pyrinnöt johtavat fraktaalisen monimuotoisuuden miiluun, universaaliin haurauden rikkauteen, systeemiseen kauneuteen.

 

Nyt on aika palata näiden mentaaliseikkailujen jälkeen, ajan pyörteestä, takaisin koskettamaan todellisuuden takaumaa. Olin nimittäin tuona samana päivänä myös nokakkain Halla-ahon kanssa. Käytin minulle tarjoutuneet viisi sekuntiani valokeilassa seuraavasti, toivoen omaa "perhosefektiäni" …. siirtyen ikuisesta reaktiivisesta puolustuksesta yllättävään proaktiiviseen hyökkäykseen, hyödyntämään sitä Jyväskylän seminaarin innostusta, elävää henkeä: 

    "Kun sinusta tulee seuraava hallitustunnustelija, tarjoa pääministerin paikka Sari Essayahille."

Jussi antoi ymmärtää, että ajatus oli ainakin hänelle itselleen uusi. — Siinäpä tulisivat agnostikon arvot kerralla selviksi, "ihmisvihamielisen populistin" perimmäinen paha … tavalla, jolle Kokoomuksen nykyisillä "kauppakamarinulikoilla" ei entisten aikojen sivistysporvarien edessä löytyisi vastalausetta. Päästäisiin sinne kabinetteihin, "Mörkö löisi sisään".

Hallituspohja siis olisi nykyisen punaviherviritelmän peilikuva: PS, Kokoomus, Keskusta, ja Kristilliset. Jossa arvopohjan määräisi Krisut ja suunnan Persut … korruptioon, sidosryhmiinsä hukkuneille "apupuolueille" olisi tarjolla lähinnä se vaaraton — mutta ah aina niin houkutteleva — Audin takapenkki. — Halla-aho itsehän henkilökohtaisesta näkyvyydestä näyttää lähinnä kiusaantuvan, asioiden liike on tärkeämpää.

Uskonnolliset pysyvät arvot ja vitaalinen muutoksen suunta olisi näin siis pakattuna yhteen synnyssään, kuin siemeneksi, valmiina itämään. — Tämä muistuttaa jotakin menneisyydestä … laajemmassa näkökulmassa voidaankin nähdä edellinen laaja sykli. Rooman valtakunnan alkuaikoina heikot kasvusignaalit olivat kuin kuiskaus … demokratian sittemmin taantuessa keisaripalvonnaksi, ja, romahduksen jo uhatessa, päälleliimatuksi kristinuskopaikkaukseksi … maahanmuuton tuolloinkin vain viimeistellessä romahduksen.

Länsimaista kulttuuria stabiloiva menestysresepti kaikkien repivien sotien jälkeen on ollut suunnan selkeys: rauniokasasta alkaen aina on riittänyt konkreettista uudelleenrakennettavaa! Pitkä rauhan aika on nyt kuitenkin kadottanut suunnan ja selkeyden. Olemme kriittisessä vaiheessa: nyt kun "työntävät" voimat ovat poissa, jatkuvaa kivun tai nälän painetta tai (Helvetin) pelkoja ei ole, täytyy muiden pakottama työntö tällä kertaa korvata itsensä generoimalla vedolla.

Motivoinnin ongelma ei tainnut entisinä raamatullisina aikoina olla suurikaan ongelma, mutta tänään se on. Tulevaisuuden visiot Isossa Kirjassa ovat aika ankeat: ikuisen harpunsoiton säestämänä ollaan ikuisessa dialektiikattomassa harmoniassa jossa leijonat ovat menettäneet "leijonanluontonsa", laiduntaen yhdessä lampaiden (ruotsalaisten?) kanssa, ilman toivoa kehityksestä (ja haastavammista vastustajista) …

Eksistentialismin mukaan ihminen on yksin, "tuomittuna vapauteen", tekemään omat päätöksensä … se on liian suuri vastuutus: käytännössä vaihtoehtoina ovat sivulliseksi heittäytyminen, jonkinlainen "silleenjättäminen", kytkeytymisestä kieltäytyminen, tai sitten angsti, huoli kaikesta mikä voisi olla paremmin, vastuu ja katumus siitä minkä olisi voinut valita toisin

Mutta laajemmassa katsannossa, elämä alkaa pursuta merkitystä: me, nyt olemme ainutlaatuisella näköalapaikalla Euroopan kohtaloissa, aikakausien murroksessa, kulminaatiopisteessä … olemme temppelin harjalla. Näkymä on yhdensuuntaistunut alhaalta ylös, mielen tasolta kansalliselle, ja edelleen Eurooppaan. Heräävä kansallismielisyys on kuin Rooman idean uusrenessanssi … kun ihmiset vain havahtuvat … ehkä tuho ei olekaan väistämätön?
 
Niin, hyvässä vai pahassa? — Länsimainen kulttuuri on meille määritelmällisesti hyvä.

Systeemiteoreettinen opetus: neokyberneettinen "optimaalioppiminen" on sitä, että voittaja hehkuu, kukoistaa ja leviää, kun taas häviäjä rutistuu — mitään "elvytystä" ei julmassa maailmassa ole. Voittajakulttuurin ei pidä hävetä vaan olla peittelemättömän ylpeä, monimuotoistua ja kaunistua. Anteeksipyytelevä "anorektikkokulttuuri" riutuisi ruumiilliseen ja henkiseen heikkouteeen — "Vipusen kronikan" eurooppalainen luku ei saa olla sairaskertomus … ja sen pitää olla vielä kesken.

 

heikkihyotyniemi

Heikki, versio 2: Suvaitsevampi, viisaampi ... ainakin vähän vanhempi ja paljon reikäpäisempi. -- Niinpä on vaatteet kuin aatteetkin: sinisiä, ja löysiä. Jo ennen sitä menneisyyden Sinistä tulevaisuutta.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu