Sysäys 3: Emergenteistä ominaisuuksista

Matematiikka ajattelun työkaluna on siinä mielessä näppärä, että matematiikan formaalilla koneistolla pyöriteltyjen tulosten tulkinta saattaa johtaa aivan uusiin oivalluksiin.

Matematiikan koneisto mahdollistaa esimerkiksi äärettömyyden käsitteen tehokkaan hyödyntämisen: signaalien konvergoituminen dynaamiseen tasapainoon saattaa muodostaa päältä katsoen näennäisesti vakaita rakenteita, hahmoja, joille voidaan sitten antaa tulkintoja. Filosofisesti asiaa ajatellen tällaisia dynaamisia attraktoreja voidaan Leibnizin hengessä nimittää monadeiksi. Aiemmin mainitut kyberneettisen mallin vapausasteet ovat monadeja: pysähtyneessä maailmassa ne katoaisivat.

Maailma kuitenkin muuttuu koko ajan, ja neokybernetiikka mallittaa näitä variaatioita, hakien alla olevaa pysyvämpää monadirakennetta. Resurssien vaihtelu luo maailmaan struktuurin, koska havaittujen käyttäytymisten yhteisvaihtelut tekevät mahdolliseksi nähdä abstraktien arvojen alla olevan riippuvuussuhderakenteen; tätä rakennetta neokyberneettinen koneisto hyödyntää.

Teoretisointi sikseen. Riittää todeta, että mallin pääkomponenttipohjaisuus mahdollistaa järjestelmän monimuotoisuuden eli diversiteetin (monadit virittävät erilliset ”ekologiset lokerot”), ja sen harvakoodautuneisuus mahdollistaa eräänlaisen monadien välisen työnjaon. Einsteinin ihmettely, että käsittämättömin asia maailmassa on että se on käsitettävissä ei koske pelkkää fysiikkaa vaan kompleksisia järjestelmiä yleensä; neokyberneettisessä kehyksessä tämä voidaan selittää sillä, että kun eri ilmiöt koodautuvat erillisiin monadeihin, järjestelmä on paremmin dekomposoitavissa.

Järjestelmän toimijat – yhteiskunnasta puhuttaessa ihmiset – eivät tiedä tekevänsä hienoa matematiikkaa pyrkiessään kohti tavoitteitaan. Matemaattiset hahmot näkyvät tilastollisesti vasta järjestelmän kokonaisuuden tasolla; ominaisuudet ovat emergenttejä, ne eivät ole havaittavissa (eikä niistä ole edes mielekästä puhua) alemmalla yksittäisen toimijan tasolla.

Esimerkiksi puoluekenttä on puolueiden kannattajien maailmankuvien kyberneettinen malli. Optimitilanteessa puoluekentässä vallitsee siis diversiteetti: ei ole järkevää että kaikki yrittävät olla yleispuolueita, yrittäen miellyttää jokaista äänestäjää. Jos kaikki edustavat vain vapausasteiden keskiarvoa, ajaudutaan kohti vaihtoehdottomuutta, jolloin poliittinen järjestelmä ei kuvaa todellisuutta parhaalla mahdollisella tavalla. Tämä vieraannuttaa ihmiset: järjestelmä ei näytä tarjoavan yhtymäkohtia omaan elämään.

Ehkä yksikin poliittinen häirikkö joka uskaltaa tarjota vaihtoehtoja riittää pakottamaan muutkin terävöittämään kantojaan ja saa näin seisovat vedet liikkeelle?

Yksi ongelma nykyisessä äänestyskäytännössä joka johtaa yllä esitettyyn puoluekentän banalisoitumiseen on se, että ”näytteenotto” on liian karkeaa: äänestyksessä puolueelle voidaan antaa vain joko täysi kannatus tai ei lainkaan kannatusta. On ilmeistä, että se yksi ääni pitäisi voida jakaa osiin; ehkä tulevaisuuden nettiäänestyksissä tämä otetaan huomioon?