Sysäys 4: Kytkeytyminen maailmaan

Jos järjestelmän mallin luonne on näin tarkasti kuvattavissa, edellä esitettyyn tapaan, tämän mallinhan voi kai rakentaa valmiiksi ”ylhäältäpäin”? Tämä olisi tehokasta: sen sijaan, että pitäisi odottaa alla olevien toimijoiden adaptoitumista, voitaisiin suoraan käyttää asiantuntijoiden tietämystä. – Ikävä kyllä tämä on ensinnäkin vaikeaa; toisekseen se on mahdotonta.

Vaikeaa mallin eksplisiittinen rakentaminen on, koska pohjimmiltaan neokybernetiikka mallintaa dynamiikkaa. Järjestelmän vuorovaikutusten määrittämiseksi ei riitä tarkastella hetkellistä tilannetta. Staattisen hahmon sijaan vaaditaan dynaaminen hahmo.

Mutta mahdottomaksi mallitustehtävä osoittautuu, koska kyseessä on vuorovaikutuksen malli. Kokonaisuutta ei voi enää purkaa osiinsa. Näennäisesti staattisesta dynaamisesta tasapainosta ei voi päätellä niitä voimia ja vastavoimia, jotka tasapainoa ylläpitävät. Tasapainojen kestävyyden kokeakseen täytyy elää järjestelmän sisällä.

Periaatteessa kyse on siitä, että jos resursseja käytetään, ne vähenevät, mutta jos niitä vain katsotaan (tai jos vain teoretisoidaan), ne eivät vähene. Konkreettiset resurssit (kuten ruoka ja raha) kuluvat sitä mukaa kuin niitä käytetään, mutta etukäteen ei voi tietää minkälainen vaste abstraktimman arvon ”käyttämisellä” on: jostakin meemistä ei ole jakoa kuin yhdelle, eikä muotikaan kestä sitä että kaikki olisivat muodikkaita; sen sijaan jotkin uskonnolliset arvot eivät juuri tunnu käytössä kuluvan. Voidaan sanoa, että ”arvoavaruuden” joustavuus tai jäykkyys eri suunnissa vaihtelee suuresti, ja tämän jättäminen huomioimatta saattaa muuttaa mallin käyttökelvottomaksi. Ideaalimaailman saattaa pelkkä kosketus muuttaa unelmahötöksi.

Todellinen käsittäminen edellyttää siis käsin koskemista: joka toimii se tietää. Voisi luulla, että maailmasta saa paremman ymmärryksen korkealta katsoen, mutta ilmakuva ei esimerkiksi kerro kuinka upottava (eli joustava) suo todellisuudessa on.

Voidaan pohtia vieläkin syvällisempiä kysymyksenasetteluja. Kaikissa monimutkaisissa järjestelmissä tulee vastaan ns. havaitsijavaikutus, aivan samoin kuin kvanttimekaniikassa: mukana oleminen muuttaa todellisuutta. Esimerkkinä voidaan tarkastella vaikkapa kysyntää ja tarjontaa markkinoilla. Kysyntää ei voi olla ennen kuin markkinoilla on tarjontaa; vasta sitten kun tarpeiden ”aaltofunktio” on romahtanut mittarin (tuotteen) vaikutuksesta, kysyntä ja tarjonta määräytyvät parametrien (hinta yms.) määräämässä kyberneettisessä tasapainossa. Todellisuus realisoituu vasta mittauksessa – ja aivan samalla tavalla vasta ihminen toimijana realisoi arvojen abstraktin todellisuuden. Tällaisten abstraktioiden roolia ei ulkopuolelta katsoen pelkällä järjellä voi päätellä.

Aivan vastaaavasti kuin kvanttitodellisuus muuttuu helpommin analysoitavaksi klassiseksi fysiikaksi silloin kun hiukkasia on paljon, ihmisyhteisö on tilastollisin menetelmin paremmin mallitettavissa kuin yksilö. Tällaisella karkeistuksella on kuitenkin hintansa: muutoksen siemenet ovat yksilöissä.

Neokyberneettisessä kehyksessä on helppo ymmärtää, miksi demokratia aina lopulta päihittää tehokkaimmankin diktatuurin: tärkeä tieto tulee maailmasta, se tieto tulee yksittäisten ihmisten kautta, ja demokratiassa tämä tieto saadaan parhaiten ohjaamaan yhteiskunnan kehitystä. Onkin yllättävää, että nyky-yhteiskuntaa ollaan ajamassa kohti pakkovaltaa, ”asiantuntijoiden” diktatuuria. Aika usein äänestäjiä painostetaan siihen tyyliin että valinnoille ”ei ole vaihtoehtoja”. Diktaattorin uhmaajia pelotellaan erilaisilla uhkauksilla: nyt kuulemma tulee lama ja työttömyys ja heinäsirkat.

On aika hätkähdyttävää, kuinka Perussuomalaiset uskaltavat sanoa että kyllä kansa tietää.