Sysäys 12: Oman arvon tunnosta

”Sivistyneistön” piirissä tuntuu olevan vallalla ajattelu, että suomalaisessa kulttuurissa on jotain vikaa, ja että sitä pitää vähän hävetä, tai ainakin selitellä. – Noo, voittajia tässä ollaan … onpa tässä taaplattu melkoisessa puristuksessa, ja aika hyvin on pärjäilty. Kiitos vain esi-isille! Ja ei huolta, pärjäillään kyllä jatkossakin.

Sivistyneistö nyt kuitenkin oli kovin huolissaan ja perusti Suomelle brändityöryhmän. Alexander Stubbille, työryhmän asettajalle, ja Stefan Wallinille, kulttuuriministerille, jotka molemmat ovat suomenruotsalaisia, tuntuu heti alkuun tulleen haaste vastaan: mitä nyt sitten on suomalaisuus? Kun käsitteet on sekoitettu, ja kun kuulemma kaikki Suomessa asuvat ovat suomalaisia, täytyy kai sitten löytää jotakin kaikille näille ihmisille yhteistä. Mutta mitä universaalimpia arvoja haetaan, sitä vähemmän näyttää jäävän käteen. – Identiteettinsä hukanneelle sivistyneistölle voisi sanoa, että emme vaadi Suomea suomalaisille, mutta antakaa edes suomalaisuus suomalaisille! Ja mielestäni suomalaisuus on memeettinen eikä geneettinen ominaisuus.

Ei sillä ole merkitystä mitä muut ajattelevat, tärkeää on se mitä itse tiedämme ja uskomme – ja se heijastuu ulospäin isommin markkinoimattakin. Kulttuuri on kiinnostava vain kun se on erilainen, kaikenlaisia sekoituksia on jo maailma täynnä. Suomalaisuus on meidän ainutlaatuinen tapamme vastata herätteisiin ja haasteisiin, eikä sivistyksen pidä olla pelkkä päälle liimattu julkisivu vaan sen pitää luonnostaan kummuta eheästä identiteetistä, kulttuurin päästessä kukoistamaan …

– Joitakin ehdotuksia aivan neokybernetiikan hengessä voisi tietenkin ehdottaa, jos kestävää Suomi-kuvaa tosiaan halutaan kehitellä. Brändi on sekin jonkinlainen päälle liimattu lappu, eikä se tartu ellei sillä ole jonkinlaista tarttumapintaa, valmista memeettistä attraktoria jota nimetä; mielestäni yksi sellainen olisi sittenkin ollut se rehellisyys. Kukapa se ”maksoi velkansa” ensimmäisen maailmansodan jälkeen? – Joo joo, menneet sikseen, mutta katsokaapa South Park -sarjan Suomi-jakso ”Pinewood Derby” (tuotantokausi 13, jakso 6; löytyy verkosta) … aika hauska.

Suomalaiset arvot ovat osoittautuneet toimiviksi: kova työnteko, sisu, suoraselkäisyys, hurtti huumori, ja tuo rehellisyys tyhmyyteen asti. Lisäksi vaatimattomuus: esimerkiksi tuollainen brändäys kyllä nostaa kylmän hien suomalaisen iholle. Niin ja sitten vielä yhteisöllisyys (mistähän kielestä sana ”talko” on lainattu ruotsin kieleen!). – Eikä maailma ole muuttunut, nämä periaatteet kestävät edelleen, kun niihin liittyy nöyryys ja valmius hyväksyä kohtalon oikut. Suomalaisuuteen liittyy myös jonkinlainen alkuvoima ja elinvoimaisuus, ja uskallus jopa nolata ja kyseenalaistaa itsensä. Näitä asioita kadehditaan siellä missä ”hikikään ei haise” ja missä ”kadonnut on miehen muotti”.

Kaurismäen filmit ovat kiinnostavia positiivisessa omituisuudessaan, ne kuvastavat uskallusta nähdä myös elämän varjopuolet; aina ei tarvitse teeskennellä iloisuutta. – Onhan se vähän katkeraa, että ”sivistyksen” ekologinen lokero on varattu ”sivistyneille”, ja tavalliset suomalaiset voivat löytää julkisuudessa lokeron lähinnä vain Duudsoneina ja Lordeina, tai Nykäsinä ja Tukiaisina!

Suomeen muuttanut saksalainen Roman Schatz on sanonut (suomalaiseen tyyliin) suunnilleen näin: ”En tiedä kumpi on säälittävämpää, sekö, että suomalaiset juovat päästäkseen irti kaikesta itsekontrollista, vaiko se, että saksalaiset eivät koskaan uskalla kunnolla juoda etteivät koskaan menettäisi kontrollia.”

Parasta Suomessa on kuitenkin suomen kieli, ja Ruotsin päätöstä mukaellen pitäisi päättää, että suomen kieli on kansakuntaa koossa pitävä voima. – J.R.R. Tolkien, joka kirjoitti Taru sormusten herrasta -teoksen, käytti suomen kieltä esikuvana kehittäessään teoksensa haltiakieliä. Hän on kuvannut perehtymistään suomen kielioppiin näin: ”Oli kuin olisin löytänyt täyden viinikellarillisen pulloja, joissa oli mitä ihmeellisimpiä viinejä ja ennen maistamattomia makuja. Se aivan huumasi minut …”. Kuulemma jos vain yksi maailman kielistä olisi valittava, sen pitäisi olla suomen kieli.

Ja sokerina pohjalla suomalaisuudessa on tietenkin Kalevala, kansan viisauden huipentuma, joka nyt vain on ainutlaatuinen eepos omassa lajissaan. Se oli Suomen ensimmäisen Kultakauden innoittaja, ja vieläkin siinä on paljon ajatusten ytimiä ja vapausasteita hyödynnettäviksi. Otetaan esimerkiksi se sampo. Toisin kuin tavallinen mylly, joka jauhaa kaiken tomuksi, sampo-myllyn pyörintä päin vastoin tuottaa olemattomuudesta monimutkaisia rakenteita. Jokainen saa tehdä sammosta oman tulkintansa; minulle sampo on neokyberneettinen algoritmi, josta emergoituu ”syötävää ja myötävää”.