Sysäys 15: … Jolle sykkii sydänkulta

Näissä kirjoituksissa on paljon puhuttu vapauksista eli vapausasteista. Neokyberneettinen vapausaste on matemaattinen käsite (”ekologisen lokeron” suunta resurssien virittämässä korkeaulotteisessa avaruudessa), mutta sillä on myös hyvin havainnollisia tulkintoja.

Tarkastellaan maailman mallittamista (eli todellisuuden luonnetta niin kuin me sen voimme nähdä).

Kun asioita saadaan yhä paremmin hallintaan, niihin muodostuu yhä enemmän rajoitteita (sisäisiä säätöjä), ja ne tulevat eräällä tavalla yhä jäykemmiksi; tällöin kiinnostaviksi tulevat jäljelle jääneet vapausasteet. Tämä ei ole pelkkää intuitiota: kun kaoottiseksi koettua maailmaa pyritään perinteisesti hahmottamaan rajoittein (esimerkiksi fysiikan luonnonlait kertovat kuinka tietyt muuttujat ovat sidoksissa toisiinsa), kyberneettisessä, jäsentyneessä maailmassa kaukana kaaoksesta tuleekin kannattavaksi kuvata jäljelle jääneet (yhteis)varioinnin suunnat. Periaatteessa erilaiset kuvaustavat pystyvät esittämään saman maailman tilan, mutta tietyn muuttujien ”kytkeytyneisyysasteen” jälkeen vapausastemalli on rajoitemallia tiiviimpi esitystapa – eli se on mallina parempi (Okkamin partaveitsen mielessä).

Päin vastoin kuin yleensä ajatellaan, maailma muuttuu jatkuvasti yhä järjestyneemmäksi: kyberneettinen universaalikoneisto syö kaaosta ja ulostaa ”kuolleita” rakenteita. Kun kohinasta löytyy yhteisvariaatiota (informaatiota), jokin elävä alkaa ennen pitkää hyödyntää sitä, jonka jälkeen tämäkin vapaus alkaa säätymisen vuoksi jäykistyä.

Kun maailman kybernetisoituessa kaaoksen vapaasti liikkuvat hiukkaset alkavat puuroutua, toimijoiden haasteena on törmäilyjen seasta löytää vapautensa; tämä on elävän haaste niin fyysisessä maailmassa (esimerkiksi molekyylit), yhteiskunnassa (ihmiset) kuin mielessäkin (meemit). Suljetussa puurokattilassa hiutaleet tyypillisesti löytävät jonkinlaisen pyörteen omaksi oravanpyöräkseen. Katsottaessa järjestelmiä ulkoapäin, emtropian virrassa oleva pyörre onkin toimiva analogia niin implisiittisille kuin eksplisiittisillekin kyberneettisille säätösilmukoille. Yhtä tällaista pyörrettä, eli monadia, edustaa juuri yksi vapausaste; voidaan ajatella, että tämä vektori on pyörteen pyörimisakseli. Neokyberneettisen mallin mukaisesti kuhunkin pysyvämpään vapausasteeseen liittyy hetkellisen havaintodatan määräämä painokerroin; tämä voidaan tulkita ”pyörimisnopeudeksi”. Kyberneettinen koneisto analysoi järjestelmän tuottamaa dataa: yhteisriippuvuuksien rakenne pitkällä aikavälillä paljastaa mitkä toimijat kuuluvat samaan monadiin.

Kyberneettinen monadi on olemukseltaa häilyvä, se ei ole ikuinen ”todellisuuden atomi” niin kuin Leibnizillä: jos pyörimisnopeus on nolla liian kauan, monadin ”muistiedustukset” hajautetussa muistirakenteessa katoavat.

 

Miten tällaiset vapausasteet jäsentävät ihmisen elämää? – Väite: elämänhallinta on sitä, että ymmärtää oman elämänsä vapausasteet, eli kuinka maailma voi heitellä (ja kuinka eri tilanteista voi toipua, eli kuinka näitä vapauksia saa omin toimin säädetyksi takaisin tasapainoon). Vaihteluiden ääripäät vasta virittävät oman mallin vapausasteet: vapausasteiden onnistunut ”alustus” mahdollistaa riittävän kokemisen rekisterin, ja sen, ettei myöhemmissä elämänvaiheissa tule ”henkisiä immuunisairauksia”.

 

Tämän lisäksi ihmisen aktiivista toimintaa luonnehtii joukko (enemmän tai vähemmän tietoisesti) itse valittuja vapauksia. Näitä vapauksia on usein vaikea hahmottaa, koska toisin kuin rajoitteet, ne ovat vain abstraktioita, ne ovat olemassa vain jonkinlaisina dynaamisina hahmoina. Eimerkiksi voisi ottaa minkä tahansa pelin: pelisäännöt ovat konkreettisia, ja ne periaatteessa määräävät pelin kulun; kuitenkin pelin todellinen hallinta edellyttää näkemistä sääntöjen taakse. Vasta monien pelattujen pelien jälkeen alkaa nähdä kiinteän rakenteen taustalla olevan variaation, sen, kuinka eri tilanteissa voidaan toimia eri tavoin; tämä variaatio virittää vapausasteet mentaalisessa ”pelin mallissa” ja mahdollistaa erilaiset pelistrategiat ja korkeamman tason osaamisen.

Yleensäkin asiantuntijuus ei perustu deklaratiiviseen (”sääntömuotoiseen”) osaamiseen vaan intuitiiviseen ymmärtämiseen: on nähtävä kohdealueen ”jäykkyysrakenne” eli vapausasteet ja näiden vapauksien määrät. ”Osaaminen” ei ole tosiasioiden möykky muualla kuin tietokilpailuissa, irrallisten faktatietojen sijaan olisi hallittava asioiden relevanssi (tai kuten Einstein on sanonut: ”… silloin kun jokin on varmaa se ei kuvaa reaalimaailmaa”). Vapauksien ja niiden joustojen ymmärtäminen mahdollistaa ilmiöiden välisten yhteisriippuvuuksien näkemisen. Päättely on mallin vapausasteisiin perustuvaa hahmonsovitusta.

 

Niin, jos vaihtoehtoja ei ole (kuten kuulemma nykyisessä eurokaaoksessa), se on lähinnä osoitus heikosta asiantuntijuudesta, ulkoa opetellusta kirjatiedosta. Jos siis poliitikko todellakin itse uskoo ettei vapausasteita ole, jos se ei ole vain vaalitaktiikkaa, ollaan todellakin vaikeuksissa – lähinnä sen vuoksi, että kyseinen poliitikko on jo saavuttanut pätemättömyystasonsa. On elähdyttävää uusajattelua, kun joku sanoo että ”totta kai demokratiassa on vaihtoehtoja!”.

 

heikkihyotyniemi

Heikki, versio 2: Suvaitsevampi, viisaampi ... ainakin vähän vanhempi ja paljon reikäpäisempi. -- Niinpä on vaatteet kuin aatteetkin: sinisiä, ja löysiä. Jo ennen sitä menneisyyden Sinistä tulevaisuutta.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu