Kohta enää taputukset

Kehityksellä tuntuu olevan oma mielipuolinen logiikkansa. Viisaat kaitsevat meitä vääjäämättömästi kohti liittovaltiota. Se kuuluisa näkymätön käsi ohjaa – niin, kuin näytelmää ikään.

Ehkä asioita onkin tulkittava eräänlaisena taideteoksena, jonkinlaisena postmodernina näytelmänä. Kun ei mihinkään voi vaikuttaa – no, katsellaan sitten vain.

Näytelmän käsikirjoitus ei ole systeemin itsensä määräämä vaan on kuin ulkopuolelta saneltu, suunniteltuna jossakin ylevien ideoiden avaruudessa (niin kuin eurobyrokraatit sen luulevat olevankin). Muodostuvalla poliittisella rakennelmalla ei enää ole välitöntä kosketusta todellisuuteen, eikä se pysy pystyssä omalla luontaisella dynamiikallaan. – Onhan se kyllä kiinnostavaa nähdä, kuinka käy kun tuleva Eurooppa-valtio on aidosti monikulttuurinen, kun erilaiset kielet ja kulttuurit repivät erilleen eivätkä rakenna.

Nyt tämän näytelmän luonne alkaa paljastua. Juoni nyt on vähän lapsellinen, niin kuin klassikkonäytelmissä usein: tapahtumat etenevät aivan kuin lapsen leikissä – mikään leikki ei ole täydellinen ennen kuin kaiken rakentamansa saa hajottaa pohjia myöten. – Rahaa on ollut paljon käytettävissä, ja erikoisefektejä riittää.

Eräs aiempien aikojen dramaatikko, H*tler, yritti ensin tuhota orjakansat oman aatteensa tieltä, mutta kun eivät saksalaiset tähän kyenneet, edes Saksan kansa piti tuhota. – Nyt näyttää, että päättävät tahot ajattelevat taas samoin: euron ajatus on ylväs, ja jos me emme sitä tajua, ansaitsemme tuhoutua. Tuo kaikki on kuitenkin vielä pelkkää pikkunäppärää harrastelijateatteria: vasta nyt tunnelma tiivistyy loppunäytökseen jossa langanpäät solmitaan yhteen. Ylin taso, jonkinlainen ”rahasfääri”, alempi taso, eli kulttuurien taso tai ”ideasfääri”, ja alin taso eli biosfääri – ne kaikki romautetaan yhtäaikaa yhdessä jättimäisessä ilotulituksessa.

Niin, tähän näytelmään on pistetty reilusti lisää dramatiikkaa. Kuten on ollut puhetta, kulttuurien törmäys heittäisi meidät takaisin jonkinlaiseen keskiaikaan, mutta biosfäärin romahtaminen voi heittää meidät paljon kauemmas. Jos Fukushiman ydinvoimaloiden kaikki radioaktiivinen materiaali leviää luontoon, kaikki kehittyneempi elämä voi tuhoutua. – Ja vaikka tilanne ei riistäytyisikään hallinnasta Fukushimassa, asiat eivät ole kiinni yhdestä sattumuksesta: mitä pidemmällä asiat kehittyvät, sitä useampia vaihtoehtoisia tuhon skenaarioita on tarjolla. Tuhansien vuosien aikaskaalassa jonkin tarjolla olevan katastrofin toteutumisen todennäköisyys lähestyy ykköstä.

Esimerkiksi, nykyisellä tyylillä luonnon kemikalisoituminen ennen pitkää johtaa suvullisen lisääntymisen loppumiseen luonnossa (estrogeeninkaltaisten aineiden muuttaessa kaikki yksilöt naaraiksi!). Mitä pidempään romahdus viipyy, sitä enemmän kemikaaleja ehtii vapautua – ja sitä pidempiaikainen notkahdus tästä seuraa: pahimmillaan voidaan taantua vaikkapa bakteerien tasolle. – Siis oikeasti, ilmastonmuutos on pikkujuttu.

Juutalainen kansanviisaus sanoo, että ”Jumala loi ihmisen, koska hän rakastaa hyviä tarinoita”. Tätä ihmiskunnan tarinaa ei voinut mikään yksittäinen näkymätön käsi käsikirjoittaa, siihen tarvittiin miljardiluokan avustajakaarti. Hulluuden kiero johdonmukaisuus on nähtävissä vasta jälkikäteen. Kyberneettinen syklien jatkumo, jossa nousut ja romahdukset seuraavat toisiaan, huipentuu siihen, että kaikki resurssit uhrataan samaan loppukohtaukseen. – Katsoja jo melkein aavistaa, odottaa jännitys selkäpiissä … kyseessä on mahtava tragedia ja sankaritarina, siinä on draaman kaari hybriksestä nemesikseen.

Kohta on kumarrusten aika, voimme olla ylpeitä, katsomo haukkoo henkeään. Kuinka johdonmukaisesti dynamiikat ovatkaan edenneet synnyistään lähtien kohti huipennustaan! – Otetaan nyt vaikka tuo ”rahan luonti velkana”: tuollainenkin absurdi sivujuonne, siinä nauraessa kyllä otsasuonet pullistuvat.

Onko niin, että tällainen jumalainen näytelmä on aina jonkinlainen komedia, Divina Commedia? Jonkinlaista Duudson-huumoria, jossa hauskinta on kun kunnolla kirvelee. – Ja samanlainen ironinen pohjavire on valmiiksi viritetty seuraavaankin näytökseen: voi vain kuvitella uusien ”ihmisten” ällistystä, kun he törmäävät meidän jättämiimme fossiileihin. Taas on edessä samanlainen keskustelu kuin menneillä vuosisadoilla kun dinosaurusten luita löydettiin. Silloinkin kivettymissä on jotain … ikään kuin todisteita älykkäästä suunnittelusta?