Älykkyys ja viisaus
Jussi Halla-aho myönnetään älykkääksi. Niinpä hänestä halutaan löytää vikoja, vielä innokkaammin kuin muista perussuomalaisista. Mutta onko tinkimättömyys väistämättä pahuutta muuallakin kuin arvorelativistien höttömaailmassa?
Luettuani Halla-ahon blogikirjoituksia, olen valmis antamaan hänelle siimaa toiminnassaan aika paljonkin. Hän on sanonut että voisi tehdä mitä tahansa lastensa vuoksi; tässä on konkreettinen ero hänen ja kaiken maailman hitlereiden välillä. Se on vähän sama kaikessa rakkaudessa – tai kuten Eino Leino sen sanoo Hymyilevän Apollon suulla:
Mitä siitä jos hän sua lemmi ei, sa jolle lempesi annoit!
Hän antoihan sulle elämän, ja kuvaa sa kaunista kannoit.
Ja vaikka hän vaatisi elämäs taas, niin kulkeos riemulla kuolemaas
ja julista virsillä Jumalaa, kun kaunis niin oli maa.
Kärjistäen: joka näkee lapsissa arvon sinänsä, sillä on hyvä mahdollisuus olla myös viisas. Jos tällaisen maailmanymmärrykseen on päätynyt intuitiivisesti, ilman kirjoja, on saavuttanut sellaisen herkkyyden, että maailman ymmärtäminen laajemminkin lienee mahdollista.
Yritän konkretisoida tätä asiaa (antakee hyvät immeiset insinöörille anteeksi kaunopuheisuuden puute!): lastenkasvatus antaa oppia siitä, kuinka systeemit keskenään vuorovaikuttavat, omilla ehdoillaan. Sehän on jatkuvaa tasapainoilua. Toisaalta tarvitaan sitä pehmeyttä, että vapauksien on mahdollista emergoitua; toisaalta vain rajat ohjaavat näitä vapausasteita mielekkääseen suuntaan, estäen samalla liiallisen ajautumisen kohti systeemistä narsismia. Niin, kaikkein suurin haaste (ja väistämätön vanhemmuuden tragedia) on saada ne mielen herkät idut kukoistamaan. – Tekisipä mieleni sanoa, että kyseessä on neokyberneettinen maailmanmalli kantapään (syntyjen) kautta opittuna.
Vielä neokyberneettisemmin ilmaistuna, ja vielä pidemmälle yleistäen: systeemit virittävät värähtelykentän. Tällainen (neokyberneettisestä mallista johdettujen) värähtelyjen resonanssi näyttäisi olevan avain systeemien väliseen, ylemmän tason vuorovaikutukseen. – Ikävä kyllä, makroskooppisen maailman kompleksisilla systeemeillä ei ole samanlaista ”eetteriä” värähtelyjen alustaksi kuin esimerkiksi sähköisillä värähtelijöillä (monadeilla) on hermosolujen tapauksessa. Uskon kuitenkin, että tällaisissa kentissä on avain delokalisoituneen tietoisuuden ymmärtämiseen myös aivojen ulkopuolella.
Muodostuakseen ”oman maailmansa tietoisuudeksi” ihmisen täytyy nähdä ja konstruoida mielessään tämän maailmansa systeemien virittämät kentät. Täytyy olla kyky nähdä värähtelyjen ”taajuudet” ja ”vaiheet”, ja täytyy olla ymmärrys toteuttaa omat ”herätteensä” oikeassa vaiheessa muokatakseen kenttiä mieleisikseen. – Pelkistetty esimerkki sykleistä on oma suku, jonka ketjuina ovat lapset ja esivanhemmat. Lastenkasvatus on juuri sitä ”värähtelykentän muokkaamista”, jossa ohjaustoimenpiteiden oikea-aikaisuus vain pitäisi vaistota – mietipä liikaa, niin etsikkoaika on ohi. Kyetäkseen vuorovaikutukseen, on tosiaan oltava samalla aaltopituudella! – Täytyy ymmärtää olevansa itse se oman elämänsä ainutlaatuinen keskushenkilö, elimellinen suvun (ja koko yhteiskunnan) muodostaman kudoksen osa, oman maailmansa välttämätön linkki menneisyyden ja tulevaisuuden välillä. Vasta tällöin voi ymmärtää oman maailmansa ja oman elämänsä korvaamattomuuden.
Tätä kaikkea on vaikea konkretisoida – ja se ei todellakaan ole kielellä edes tavoitettavissa. – No, jonkinlainen ”morfisten kenttien” ajatus voi kyllä kolahtaa liiankin helposti; täytyy kuitenkin muistaa, että ymmärrys edellyttää pitkällistä syntymisen prosessia mielen syövereissä. Ne jotka väittävät tuntevansa kentät fyysisesti – herätkää hörhöt, ei se sitä ole!
Ulkoisesti elämä valaistumisen jälkeen jatkuu ennallaan, niinhän sanotaan. Kuitenkin lukiessani Charlotte Joko Beckin ”Jokapäiväinen zen” -kirjaa (niin, se on vaivauduttu suomentamaankin) siinä tarjottu valo paljasti vain pimeyden läpitunkemattomuuden: amerikkalainen tulkinta kokonaisuuden ymmärtämisestä tosiaan kiteytyy siihen ”älä ajattele mitään” -rentoutumismantraan. Jonka jälkeen oletkin valmis markkinoimaan ymmärrystäsi muille! – Joskus tieteellistäkin gurua kunnellessa tulee samanlainen läpitunkeva masennuksen tunne: ymmärränhän minäkin sentään paremmin. Myötähäpeän tunne ravistelee kokonaista ideaalien maailmaa.
Miksihän itämaiset zen-mestarit eivät tule länteen viisastelemaan? – Ehkä länsimainen kulttuuri ansaitsee tulla kiinalaisten nielaisemaksi. Oikeastaan olen helpottunut … jopa luulen, että erilaiset oikkoset voivat silloin löytää vapahduksen. Niin kuin rahan tekohengittäminen kuolleeseen valtioruumiiseen ei vain kannata, ei myöskään kannata henkisen tarmon uhraaminen sen jälkeen kun vastaanottamiseen kykenevät monadit ovat kulttuurissa kuolleet.
Tulee mieleen erään kasvatusalan professorin mietelause:
Alussa minulla oli viisi teoriaa eikä yhtään lasta. Nyt minulla on viisi lasta eikä yhtään teoriaa.
Ilmoita asiaton viesti
… Ihmisen mallit ovat vaistoon pohjautuvia – aivan samoin kuin kaikki asiantuntijuuden mallit ovat eksplikoitumattomia. – Mutta se on kai vähän niin kuin koulunkäynti: kun et enää pysty muistamaan mitä koulussa opit, jäljelle ei ole jäänyt muuta kuin (sydämen) sivistys.
– Mikähän minä olen asioista muille puhumaan, käyttämään kieltä, kun itse juuri totesin sen mahdottomaksi? Jokin vitamiini minultakin kai vielä puuttuu. Siinä vaiheessa kun asiat oikeasti loksahtavat, maalliset murheet ja kunnianhimot jäävät, kirjoittamisen tarve raukeaa, tahto ja tuska kuolee (kuin Eino Leinolla, kuvittelisin) … – No höp, eipä muuta kuin hyvää yötä nyt!
Ilmoita asiaton viesti
Pistäpäs Heikki vielä kerran esille se päivä ja paikka, jolloin tulet Helsinkiin. Yritän päästä kuulemaan (ja sitä ennen toivottavasti saan riittävästi aikaa lukea nuo blogisi kokonaisuudessaan ja ajatuksella). Vaikka useinkin epäilen sekä Sinun että Oikkosen ajatuskulkuja (erityisesti johtopäätöksiä). Toisaalta epäilen myös aina omia ajatuskulkujani vaikka en niistä luovukaan pelkän epäilyn vuoksi.
Muuten nämä kirjoitukset tahtovat aina jäädä vain raapaisuiksi joihinkin asiaoihin, jotka osuvat tavalla tai toisella. Kokonaisuuden analysoiminen on aina niin paljon vaikeampaa.
Mitä kirjoitit lapsen merkityksestä, on erittäin totta. Oikeastaan voisi vain lisätä, että paras, mihin kasvatuksessa voi päästä, on päästä onnittelemaan itseään siitä, ettei ole aiheuttanut kohtuutonta vahinkoa.
Sitten se siirto Halla-ahosta muslimeihin.
”Kärjistäen: joka näkee lapsissa arvon sinänsä, on viisas.” Tuon perusteella väittäisin, että islam on viisain uskonto kaikista. Muslimeille lapset ovat erittäin tärkeitä. He kysyvät suunnilleen ensimmäiseksi, oletko naimisissa ja montako lasta sinulla on. Vai väitätkö, että lapsilla on heille vain välinearvo. No, pojathan lienevät tosin hiukan arvokkaampia kuin tytöt. Tosin asia taitaa kaikkiaan olla enemmän kulttuuri- kuin uskontosidonnainen.
Onko tinkimättömyys pahuutta? Ei. Mutta tinkimättömyyden seurauksetkin on kannettava. Silti väittäsin, että Halla-aho ei ole edes tinkimätön vaan 100% laskelmoiva. Hänen sanavalintansa ovat erittäin harkittuja ja riippuvat puhtaasti siitä, mikä on kohderyhmä. Joku tomittaja on aina nielaissut syötin, joka heille on tarjottu. No, ja kannattajansa taas ovat oma luku sinänsä.
Tämä nyt ei ollut erityisen älykäs eikä viisaskaan kirjoitus. Mutta olet Oikkosen kanssa yksi niitä kirjoittajia, joiden teksteissä on aina jotain ajateltavaa. Usein ne menevät oman käsitemaailman ulkopuolelle sen verran paljon, että on riskialtista kommentoida. Mutta mielestäni joskus huonokin kommentti on parempi kuin ei kommenttia lainkaan. (”Anteeksi, minä kun olen niin tyhmä, että en oikein ymmärtänyt, niin voisinko kysyä: …?”) Tarjoaisikohan se sen emergenssin mahdollisuuden?
Ilmoita asiaton viesti
Terve terve! Muistan sinut aina sinä meidän LaTeX-guruna; sinulle on sellainen pohja (ja mielenlaatu), että melkein suosittelen niiden kybernetiikkakurssin luentokalvojen läpikäyntiä (löytyvät neocybernetics-sivuilta verkosta). Nämä Puheeenvuoro-palstan kirjoituksethan ovat enemmän tai vähemmän satunnaisia raapaisuja eri suuntiin. – Joo eppäillä pittää; jonkinlainen ennakkoluuloisuus (asiassa kuin asiassa) on merkki siitä, että on miettinyt asioita ja rakentanut jonkinlaisen (johdonmukaisen?) mallin asioista. Juuri se on kiinnostavaa, kuinka eri tavoin asiat voi nähdä kokonaisuutena. – Tulen Helsinkiin silloin 1.11. (katso tarkemmin postaus ”Juhlan kunniaksi pikkuinen ilottelu”), tervetuloa!
En ole koskaan moittinut islamin uskoa ”siinä mielessä”: päin vastoin, näen siinä hurjan elinvoiman, mikä nyt on neokyberneettisesti ajatellen pelkästään ihailtavaa (lievensin hieman tuota sanamuotoa: lasten arvostus antaa vain mahdollisuuden olla viisas). Tämä elinvoima heijastuu tietenkin islamin leviämisenä. – Ja se huutaa joka pelkää! Olen nimittäin huolissani tämän eurooppalaisen elämäntavan puolesta, tai juuri tämän suomalaisen elämäntavan puolesta, sitä kun ei juurikaan osata arvostaa. Diversiteetti on toinen kyberneettinen perusarvo! Mielestäni vain oman kulttuurinsa puolesta voi puhua rehellisesti, vain sen voi tuntea, ja sitä on (esi-isiensä edessä!) velvollinen edistämään; tavallaan minua säälittävät nämä monikulttuurihörhöt (sori!?), jotka ovat niin rikki, että ovat jarruttelematta valmiit vaihtamaan tutun ja turvallisen, toimivaksi koetun, johonkin täysin tuntemattomaan.
Kyllä, Halla-aho on poliitikko ja hänellä on poliittinen agenda; hän ei tyydy filosofointiin vaan hän haluaa vaikuttaa asioihin. Tarkoitus on säväyttää ja herättää keskustelua. Ja informaation mahdollisimman esteetön kulku on ”mallin” muodostumisen edellytys; nykyinen ilmapiirihän pyrkii piilottelemaan tosiasioita, jolloin lopputuloskaan ei voi olla muuta kuin epämuotoinen. Halla-ahon kannattajat nyt ovat luku sinänsä – mutta niinhän se on, että demokratiassa ääni on ääni. Laumasielut kuitenkin tarvitsevat johtajan, ja kuten tuossa yllä yritän perustella, en pelkäisi Halla-ahoa tällaisena johtajana (tosin hänen näkemyksensä ihmisarvosta ovat kovin kypsymättömiä; näitä elämän arvoon liityviä asioita olen käsitellyt muualla). – Halla-aho uskaltaa sanoa mitä ajattelee, ja uskoakseni rehellisesti. Enemmän pelkään sellaisia, joista ei tiedä ovatko lintuja vai kaloja.
– Ja tuo viimeinen kommenttisi: kiitos, on erittäin mukavaa että edes joku kommentoi. Jos ei mitään responssia tule, ei oikein uskalla kirjoittaakaan; jää sellainen epäilys, että pitävät ääliönä … :o)
Ilmoita asiaton viesti
””… jonkinlainen ”morfisten kenttien” ajatus…””
Muistan miten lueskelin, punnertelin, Sheldrakea sairaalassa. Olin saanut pahan kasvohukan — erysipelas faciei — ja naamani oli turvonnut ja vääristynyt niin epäinhimilliseksi, etteivät edes ammattilaiset, sairaanhoitajat, pystyneet suhtautumaan luontevasti ja pitämään piilossa inhon ja pelon ilmeitään.
Se oli merkillinen kokemus kaikenkaikkiaan. En tiedä miten paljon Sheldraken sanoma A New Science of Life -kirjassa lopultakin mielessäni värittyi riitasoinnusta joka resonanssissa ympäristön kanssa tuolloin oli. Olisin voinut kysyä kirjan lehdiltä: ”Ehkä ajatus morfisista kentistä on mahdollinen, mutta tiedättekö miltä tuntuu olla sellaisessa kentässä?”
Myöhemmin minut sijoitettiin samaan huoneeseen erään matematiikanopettajan kanssa, joka kyseli kirjastani. Kun kommentoin sisältöä, hän alkoi pitää minua jonkinlaisena ufoilijana, ja miltei tunsin miten värähtelyt ilmasta tippuivat lattialla helisten ja pirstoutuen säpäleiksi kuin lasihelmet.
Muistaakseni olen jossain kirjoittamassani pohtinut Sheldrakea lähinnä tiedonfilosofian kannalta, esitellyt hänet esimerkkinä ajattelijasta joka pyrkii irti kartesiolaisesta paradigmasta. Muistaakseni olin sitä mieltä, että niin kiitettävä kuin tämä yritys onkin, sille ei oikein ole mahdollisuuksia, koska käytössämme ei ole muuta ”kieltä” kuin uuden ajan aikalaisrationaalisuus.
Ilmoita asiaton viesti
Minun täytyy sanoa, että (tiedettä ”kirjan mukaan” tehneenä) en voi uskoa ”oikeisiin” morfisiin kenttiin, kun ei sellaisia välittäviä voimavaikutuksia ole havaittu. No, taajuuksia nyt joka tapauksessa luonnossa on, ja ne synkronoivat systeemejä: esimerkiksi vuodenaikojen ja vuorokaudenaikojen vaihtelut pakottavat eläimet sopeutumaan. Ja myyrien syklit pakottavat pöllötkin keskenään yhteensopiviin sykleihin. – Nämä nyt ovat liiankin helppoja esimerkkejä.
Taidat kokemuksiesi perusteella olla samaa mieltä että jonkinlaisista ”kentistä” kuitenkin voidaan puhua, erityisesti ihmisten välillä? Oli kyse sitten vaikka vain jälkikäteen tehdystä tulkinnasta siitä, kuinka mielen mallit sovittuvat inhimilliseen kanssakäymiseen. Kaikki vuorovaikutus ei ole sanallista (tai fyysistä). Käytännön työkaluna näiden kenttien havaitsemiseen ovat sitten vain vaisto, herkkyys, ihmistuntemus, ja ”kenttien kytkeytyminen” ilmenee sympatiana, empatiana jne. Kun puhutaan auroista ja karismasta – niin, jostakin syystä puhuminen ”samalla aallonpituudella olemisesta” on osuva sanonta! Ja sitten vielä ne ”vibat” (vibraatiot) … Saatetaan mennä vaarallisille vesille (konkreettisten värähdyskenttien maailmaan!), jos tässä yhteydessä nostetaan esille kysymys siitä, miksi musiikki näyttää resonoivan niin vahvasti jonkinlaisten inhimillisten syvärakenteiden kanssa …?
Arvelet että tällainen kenttäajattelu olisi irtiottoa kartesiolaisesta dualismista. Sitähän koko neokybernetiikka tavallaan on pankausaalisuuksineen (subjektit ja objektit menevät sekaisin). Mutta ehkä voisi vielä täsmällisemmin myös sanoa, että tällainen lähestymistapa on irtiotto Kantin transsendentaalisesta idealismista:
”… Aistimellisuuden muodot, eli kaiken havainnoimisen koordinaatisto, ovat aika ja avaruus. Aika ja avaruus ovat näin ollen Kantille ideaalisia, eli ne eivät ole olioita, vaan ainoastaan tapoja mieltää olioita. Erityisesti, koska ne aistimellisuuden muotoina edeltävät kaikkea havainnoimista, ne ovat a priori havainnointia.”
Nuo ylläolevat havainnan ehdot liittyvät kuitenkin pelkästään välittömästi havaittavien aikatason signaalien hahmottamiseen. Kentät sen sijaan ulottuvat ”kaikkialle” ja niitä voi parhaiten luonnehtia taajuus- ja vaihemuuttujia (ei siis aikamuuttujia) käyttäen. Tässä kehyksessä voidaan irtautua sekä ajan että paikan kahleista havainnan apriorisina ehtoina! – Mitäs mieltä olet tästä, filosofina?
Asioita on helpompi ajatella ympäristössä, missä kenttiä oikeasti on havaittu, ja missä ne saavat aikaan ”lisäarvoa”. Aivoissa näitä aivoaaltoja on, ja niiden (häviötön) muodostuminen voidaan (mielestäni) selittää neokyberneettisten värähtelijöiden (sähkömagneettisten ”alkeisantennien”) avulla. No mitä taajuusajattelulla voidaan toteuttaa – esimerkiksi erilaiset holografiset muistirakenteet tulevat mahdollisiksi. Näiden mieltäminen arkijärjellä on tavattoman hankalaa, eikä pysty edes kuvittelemaan, mikä kaikki mahtaakaan olla mahdollista … kun holografisten rakenteiden kuvausvoima on käsittämätön, ja kun aivojen tietoisuuden rakentuminen on käsittämätön, ehkä voidaan optimistisesti kuvitella että se on se SAMA käsittämätön!
Kyllähän Kant oikeassa oli, näitä ajasta ja paikasta irrotettuja ilmiöitä ei ”staattisella ajattelulla” voi mieltää; mutta kyse on kai taas lähinnä käytetyn kielen puutteellisuudesta enemmänkin kuin maailman rakenteesta ”an sich”. – On ollut puhetta siitä, että neokybernetiikan malleissa abstrahoidaan aika-akseli pois. Tällainen taajuustasoon siirtyminen – voisi sanoa että keskittyminen toistuviin ilmiöihin ja niiden järjestyssuhteisiin (vaiheisiin) – on eräs käsitteellinen työkalu, millä vuorovaikutuksessa olevien laajojen dynaamisten ilmiöiden ongelmia voidaan kompressoida ja nähdä toisesta näkökulmasta.
Ilmoita asiaton viesti
Insinööri-filosofi Ludwig Wittgensteinia soveltaen voisi ehkä määritellä niin, että maailmaa kuvailevan kielen rajat ovat kuvatun maailman rajoja. Ja täydennykseksi sitten, että maailmaa hallitsevan kielen rajat ovat hallinnassa olevan maailman rajoja.
Ajatushistorian kannalta kantilainen apriorinen kategorisointi voisi olla ongelma, jos huomautettaisiin, että olemme eri aikoina nähneet paikat eri tavoin — emme esimerkiksi aina ole hahmottaneet perspektiiviä — ja mitä aikaan tulee, sitä olemme varsinaisesti alkaneet hallita vasta eurooppalaisella uudella ajalla.
Kuka tietää miten me maailmamme tulevaisuudessa tulemme näkemään tai millaisia asioita hallitsemme? — Jotain tällaista hapuilua irti kartesiolaisesta minä-maailma -dualismista ja uusien paradigmojen suuntaan koin Sheldraken tavoittelevan.
Sellaiselle ei tietenkään ole olemassaolevaa kieltä — hän voi vain korostaa esimerkiksi sitä, etteivät hänen kenttänsä ole fysikaalisia. Kysymykseksi jää, ovatko ne sitten mitään.
Sheldrakella on kuitenkin mielenkiintoisia tiedonfilosofisia ajatuksia. Ne ovat, poikkeuksena niin yleisesti harrastetulle ajattomalle aksiomatismille, historiallisesti perusteltuja. Eli hänen kritiikkinsä kartesiolaista paradigmaa kohtaan tulee pedatuksi historiankin suunnasta.
Sheldraken ympärille keräytyy aika rähmäinen hämähäkinverkko hänen kolkutellessaan ns. ”yliluonnollisen” ovia. Oma suhtautumiseni tässä kohdassa on hyvin läpiajateltu: koen wittgensteinilaisittain, ettei maailmassa ole ihmeellistä se miten se on, vaan se että se on.
Niin sanottu ”yliluonnollinen” ei siis mielestäni tuo mitään lisäarvoa siihen miten ihmeellinen maailma on.
Ilmoita asiaton viesti
”Insinööri-filosofi Ludwig Wittgensteinia soveltaen voisi ehkä määritellä niin, että maailmaa kuvailevan kielen rajat ovat kuvatun maailman rajoja. Ja täydennykseksi sitten, että maailmaa hallitsevan kielen rajat ovat hallinnassa olevan maailman rajoja”
Itseään kunnioittava ”pirsigiläinen” moponrassaaja-insinööri hioo työkalujaan loputtomiin … ja niin kai Wittgenstein joutui sitten hiomaan ja teroittamaan omia työkalujaan, kieltä ja mieltä! – Mutta voisin antaa konkreettisen esimerkin kielen rajoista ja niiden ylittämisestä. Neokybernetiikassa puhutaan muuttujien yhteisjakaumista ja yhteisvarioinnista, ja niiden käsittely on mallien rakentamisessa avainasemassa. Kuitenkin kielessä on tavallaan vain yksi muuttuja, yksi ulottuvuus (”eteenpäin” tai ”taaksepäin”!). Tai sanotaan niin, että mitään muuttujien välisestä suhteesta ei emergoidu ilman että se erikseen sanotaan! Sen sijaan, kahden muuttujan tapauksessa voit piirtää muuttujien jakauman paperille ja saada freesiä ymmärrystä – todellakin, kuva kertoo enemmän kuin ääretön määrä sanoja! No kolmen muuttujan tapauksessa alkaa piirtäminenkin tulla vaikeaksi – mutta erityisesti sen jälkeen, oikeasti kiinnostavissa todellisuuksissa, vain matematiikka auttaa asioiden hahmotuksessa. Lineaarimaailmoissa (kuten neokybernetiikan tapauksessa) on mukavaa se, että dimensiosta riippumatta yhteisjakaumien laadullinen käyttäytyminen on aina samantyyppistä.
”… Sellaiselle ei tietenkään ole olemassaolevaa kieltä — hän voi vain korostaa esimerkiksi sitä, etteivät hänen kenttänsä ole fysikaalisia. Kysymykseksi jää, ovatko ne sitten mitään”
Se, että Sheldrake (tai joku hänen hengenheimolaisistaan?) puhuu siitä, kuinka jonkin taidon keksiminen jossakin eristetyssä apinayhteisössä muuttaa ”kenttiä” universaalisti, niin että myös muissa apinayhteisöissä sama taito yhtäkkiä helpommin keksitään – no, tässä minä irtisanoudun hänen ajattelustaan. Käsienheiluttelulla ei pääse mihinkään. – Minä yritän ratkaista dilemmaa siirtämällä kentät pään sisään!
”Sheldrakella on kuitenkin mielenkiintoisia tiedonfilosofisia ajatuksia. Ne ovat, poikkeuksena niin yleisesti harrastetulle ajattomalle aksiomatismille, historiallisesti perusteltuja. Eli hänen kritiikkinsä kartesiolaista paradigmaa kohtaan tulee pedatuksi historiankin suunnasta”
Ehkä hän tosiaan uskoo omiin juttuihinsa, ja soveltaa niitä – ehkä hän on oivaltanut että ”historian kenttien” (maailmanhengen, tai edes ajatushistorian?) tunteminen on välttämätöntä että saisi mielensä ”viritetyksi” oikealle vastaanottotaajuudelle!
”… Oma suhtautumiseni tässä kohdassa on hyvin läpiajateltu: koen wittgensteinilaisittain, ettei maailmassa ole ihmeellistä se miten se on, vaan se että se on”
Tässä päästään niiden syntyjen merkitykseen, niitähän aina korostan: nollasta epsiloniin on äärettömän paljon pidempi matka kuin siitä eteenpäin (nähdäksesi suhteellisten muutosten mittasuhteet, katso asiaa logaritmiasteikolla!). Synnyn jälkeen asiat etenevät johdonmukaisesti, synnyn tarjoamaa mallia perustana hyödyntäen ja (tyypillisesti) sitä kerraten. – Kaikki aidosti uudet avaukset edellyttäisivät uusia syntyjä matkan varrella!
”Niin sanottu ”yliluonnollinen” ei siis mielestäni tuo mitään lisäarvoa siihen miten ihmeellinen maailma on”
Joo, kaikki ”yliluonnollinen” on käsittämättömyydessään, analysoitumattomuudessaan vain sana; mutta Einsteinkin sanoi jotenkin että ”käsittämättömintä maailmassa on se, että se on käsitettävissä”. – Tekisi mieleni sanoa, että tämä voisi liittyä neokybernetiikan yleispätevyyteen: se on sama yksinkertainen malli joka toimii kaikissa skaaloissa, kaaosta kohdatessaan luonnon ei ole tarvinnut keksiä viritelmiä eri synteesitilanteisiin (jossa tilanteessa ihmisen tiede olisi vaikeuksissa, jos siis jokaista systemiä varten tarvittaisiin vastaavasti spesiaalityökalut analyysiin). Ja kauneus tulee siitä fraktaalisuudesta, saman teeman toistumisesta. – Olen hörhö joo (mutten yhtä hörhö kuin Rupert). :o)
Ilmoita asiaton viesti