Tämä papisto ei ansaitse palvontaa

Fysiikan Nobel-palkinnon tänä vuonna saivat maailmankaikkeuden kiihtyvää laajenemista tutkineet tiedemiehet. Tähänkö tiede on mennyt – menestyksen ehtona ovat suuret tutkimusryhmät ja kalleimmat laitteet? Vähän on samanlaista kuin Euroopan hiukkastutkimuskeskuksessa CERN:issä: silleen eurotyyliin, ei olla köyhiä eikä kipeitä, järkyttävät miljardimäärät on investoitu yhden hiksin posonin löytämiseksi. Tyhjäpäistä puurtamista?!

Yhtäkkiä kosmologiassa koko pakka on nyt täysin levällään. Tieteellinen totuus siis tällä hetkellä on se, että maailmankaikkeus laajenee kiihtyvästi. Tätä varten on pitänyt keksiä pimeä aine ja pimeä energia – suorastaan kokonainen aivan pimeä teoriarakennelma. Fysiikkaan on otettu mukaan jotakin mitä ei voida mitata, mitä ei siis (perinteisesti) tieteellisessä mielessä ”ole olemassa”. Vastaavaa ”ironista tiedettä” edustavat erilaiset monimaailmatulkinnat, joiden mukaan rinnakkaisia maailmankaikkeuksia olisi lukemattomia. Ongelma on se, ettemme määritelmällisesti voi koskaan edes kuvitella kurkistavamme näihin toisiin todellisuuksiin. – Sen sijaan että kyse olisi fysiikasta, on siirrytty metafysiikkaan. Ja päälle päätteeksi meille tarjotaan erilaisia antrooppisia periaatteita … Tämä on filosofointinakin suorastaan kurjaa, löyhää spekulointia tieteen arvovallalla julistettuna.

 

Kosmologialla ei juurikaan ole sovellutuksia reaalimaailmassa. Tällaista tutkimusta perustellaankin sillä, että ”ihminen haluaa tietää”. – Mutta silloinhan tieteellä on nykyään sama rooli kuin uskonnoilla ennen oli!

Ja mitä se ihminen haluaa tietää perimmäisistä mysteereistä … onko se sitä, että ihminen on maailmankaikkeudessa vain merkityksetön sivustakatsoja? Että kaikkea hallitsee kylmä vääjäämätön koneisto ilman minkäänlaista kauneutta, ja ihmisellä on vain maksajan rooli (niin, en voi välttää rinnastusta taloususkonnossa vallitseviin dogmeihin!). Ja että lopussa odottaa vain kylmyys, yksinäisyys, ja kaiken kuolema. – Melkein voisi kuvitella, etteivät tiedemiehet ymmärrä vastuutaan uutena papistona ja lohdun tuojina.

Kaikilla kulttuureilla on ollut myyttinsä ja selityksensä maailman synnylle. Täytyy sanoa, että nykyinen tieteen tarjoama myytti on tympeydessään masentava – se kyllä kuvastaa aikaamme. Ääriesimerkkinä voisi mainita sen, kuinka matemaattinen fyysikko Roger Penrose on ilmeisen vakavissaan arvioinut, että kaikkeuden alkutilan entropian tuli olla kohdallaan 1/10^10^120 tarkkuudella, jotta elämä olisi tullut mahdolliseksi tässä universumissa – siis tässä luvussa on pilkun jälkeen 10^120 nollaa ennen ykköstä!

Avainongelma näiden hienoviritystutkijoiden mielestä siis on se, kuinka maailmankaikkeus on voinut pysyä tasapainossa riittävän pitkään elämän syntymiseksi. Tämä on kummallista determinismiä: alkutila oletetaan annetuksi, ja siitä eteenpäin asioiden sitten edellytetään edenneen kuin kellokoneisto. Mutta entä jos kyseessä onkin kyberneettinen kosminen takaisinkytkentä, hienovirityksen perustuessa säätöön, jossa avaruuden tilaa korjataan tarpeen mukaan (vaikkei kaikki menisikään juuri neolyberneettisten suuntaviivojen mukaan)? – Hipihipi tutkimaan, ei niitä noopeleita Suomeen tule kopioimalla muiden tekemisiä!

 

Tieteen pitäisi olla leikkiä ajatuksilla ja vaihtoehdoilla, siinä pitäisi olla edes vähän mukana jotakin mystiikkaa, runoutta, huumoria … ilman syytteitä keretiläisyydestä. – Kokeillaanpa vähän hämmentää meemisoppaa. Olkaapa hyvät!

Alussa oli kaaos. Avaruus oli autio ja tyhjä, ja pimeys oli syvyyden päällä. Hetkellä nolla tapahtui se ensimmäinen kytkeytyminen – ja valkeus tuli.

Tarvitaan kyberneettinen kytkeytyminen, jonka jälkeen vasta avaruus voi välittää vuorovaikutuksia ja kantaa kenttiä, mahdollistaen tehokkaan energian etenemisen universumissa (maksimoiden entropian tuoton). Alkeishiukkaset eivät ole kiinteitä massapisteitä, vaan ne ovat vain – niin, kyberneettisiä monadeja, voimakenttien keskittymiä, ja niiden dynaaminen attraktoriluonne mahdollistaa kosmisen evoluution.

Mitä kytkeytyminen tarkoittaa? Se tarkoittaa vuorovaikutuksen käynnistymistä ”kytkentäpaineen” ylittäessä tapauskohtaisen raja-arvon. Ja vuorovaikutus on sitä, että jokin ilmiö u aiheuttaa jonkin toisen ilmiön x; näiden ilmiöiden suuruussuhteet kytkennän tapahduttua voidaan kuvata verrannollisuuskertoimien avulla. Näitä riippuvuussuhteita, rajoitteiksi säätyneitä vapausasteita, kuvataan luonnonlakeina. Kestää aikansa ennen kuin kytkentäkertoimet konvergoituvat, jähmettyvät: tässä kehyksessä voidaan siis ajatella, että luonnonvakiot muuttuvat. Ei valonnopeudenkaan tarvitse olla aina ja kaikkialla vakio! Voidaanko ”kiihtyvä laajeneminen” sekin tulkita niin, ettei universumin reuna-alueilla kaikki ole vielä vakiintunut? – Niin, näin saa ajatella, takaisinkytkentä on osoitettu (ainakin joissakin ympäristöissä) mielekkääksi ideaksi.

 

Onko se välttämättä niin kuin tiedemiehet sanovat, että mitä kylmempi ja persoonattomampi teoria on, sitä parempi? Sen sijaan että ihminen olisi yksin kylmää kosmosta vastassa, kybernetiikkaan pohjautuva teoria antaisi mahdollisuuden ajatella, että ihminen on (sisäisen ja ulkoisen (biologisen, mentaalisen, sosiaalisen) elämänsä määrällä mitattuna) evolutiivisen kehityksen ehdoton huippu. Ja erityisesti juuri sinä olet oman maailmasi tärkein henkilö. – Ja joka haluaa kouriintuntuvampaa palvonnan kohdetta: Aurinko on meille se todellinen elämänvoiman lähde, kumarra sitä!

 

heikkihyotyniemi

Heikki, versio 2: Suvaitsevampi, viisaampi ... ainakin vähän vanhempi ja paljon reikäpäisempi. Niin on vaatteet kuin aatteetkin: sinisiä, ja löysiä.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu