Elämän paras innovaatio?

Kiitos teille jotka tulitte ”emformaatioteorian” lanseeraustilaisuuteen Tieteiden talolle eilen! Paikalla oli monia Suomen eturivin ajattelijoita. – Te kun näitte minut: minun täytyy ehkä hieman selittää rujoa olemustani – ja miten se tavallaan liittyy kaikkeen.

 

Aloitetaan selvitys kaukaa, Ameriikasta asti. Apple-yhtiön vastikään menehtynyt moottori Steve Jobs kutsui kuolemaa, jo vuosia ennen sairastumistaan, ”elämän parhaaksi keksinnöksi”. Kuolema asettaa ehdottomat rajat – on toimittava kun vielä voi. Tämä heijastui Jobsin toiminnassa: hän oli tinkimätön, tavoitteli täydellisyyttä, ja kykeni ylittämään vakiintuneet luulot. Hänessä yhdistyi päättäväisyys ja viisaus.

Tuo kuvaus loksahti omassa mielessäni niin kohdalleen. Minäkin olen nähnyt kuolemaa; olen nähnyt lapseni kuoleman, ja olen nähnyt vaimoni kuoleman. Ja kuinka lohduton ja pohjattoman kammoksuttava kuolema onkaan! Se on se loppu, silloin romahtaa lopullisesti kaikki mitä on rakentanut menneisyydessä, ja kaikki mitä on rakentanut tulevaisuuteen. Elämän arvot ja vapaudet asettuvat uuteen asentoon; sen jälkeen tietää mistä haluaa pois. Sellaisessa tilanteessa ymmärtää mikä uskonnoissakin kiehtoo – se on se luvattu toivo, vaikka tiedon tasolla kuinkakin valheellinen. – Eino Leino kuitenkin teki oman päätöksensä:

 

Sun edessäs tahdon ma polvistua
mut silmihin katsoa tahdon ma sua
ja sanoa: henkeni annan!
mut mieltäni nuorta en milloinkaan.
Se tuskassa tulta iskevi vaan
sen kanssani hautahan kannan.

 

Luonnonjärjestyksen mukaan vanhuus armahtaa: se heikentää yhtä aikaa ruumiin ja mielen, vähitellen ja huomaamatta. Siihen asti yhteiskunta haluaa pelastaa meitä näkemästä kärsimystä ja elämän kääntöpuolta, mahdollistaen ”huolettoman” elämän. Sen sijaan kun tietoisuus kuolemasta tulee silloin kun on vielä hyvissä voimin, se pysäyttää. – Oman kuolemantuomioni sain 1999, ja siitä lähtien olen kulkenut omaa ”vihreää mailiani”. Vuonna 2007 jouduin pyörätuoliin, ja 2009 eläkkeelle. Kuolema etenee vääjäämättä, keskushermostoa vaurioittaen, vaikutusten edetessä jaloista ylöspäin.

Jossakin vaiheessa huomasin etten enää pelkää mitään. Niin, kuolemanpelko on ainoa voima joka ohittaa kaikki muut pelot ja mahdollistaa uskaltamisen. Sen koommin en ole kumartanut jämähtäneitä paradigmoja tai tieteen narsisteja. Olen nauranut byrokratialle. Ja viime aikoina olen uskaltautunut jopa uhmaamaan sivistyneistöä (kuten blogista voi päätellä!).

En voi suositella ratkaisujani muille. Muusta en tiedä, mutta näin tässä vaiheessa voin sanoa että ainakin tieteenteon puolella irtiotto kannatti. – Enempiä selittelemättä.

 

Kuolema on luonnon tapa regeneroitua, se pelastaa kehityksen umpikujista. Romahdukset joka tasolla järjestävät raikasta herätettä kokonaissysteemiin.

Kuolema on se suurin, lopullinen oikeuden jakaja. Niin kuin yksilöidenkin elämässä, niin kai pitäisi suhtautua kuolemaan myös yhteiskunnan tai jopa kulttuurin osalta. Yhteiskunnan kuolema taitaa olla se ainoa tekijä, joka pystyy korjaamaan kyberneettisen eriarvoistumiskehityksen. Rikkaimmillekaan ei ole paljoa iloa rahastoista enää kun kukaan ei kelpuuta vaihdon välinettä jota ei voi syödä.

Euroopassa kulttuurisen kuoleman lähestymisen ajatus torjutaan kavahtaen, kuin haluttaisiin elää ikuista nuoruutta. Ei ole rohkeutta kohdata vääjäämätöntä. Tehdään erilaisia kohotusleikkauksia; kulttuurin kiristetty irvistykseen vääntynyt naama alkaa jo näyttää vähän irvokkaalta. Oikea nuorekkuus on kadonnut, taitaapa systeemi karsia paskapäät: ei ole mahdollisuutta Steve Jobsin kaltaisille valtiomiehille. Yhteiskunnan elävältä palsamointia on se, kun pidetään byrokratia mutta lopetetaan toiminta.

 

heikkihyotyniemi

Heikki, versio 2: Suvaitsevampi, viisaampi ... ainakin vähän vanhempi ja paljon reikäpäisempi. -- Niinpä on vaatteet kuin aatteetkin: sinisiä, ja löysiä. Jo ennen sitä menneisyyden Sinistä tulevaisuutta.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu