Käänteiskybernetiikkaa

EU on ennalta suunniteltu vilpittömin mielin täydelliseksi ideaalimaailmaksi. Ikävä kyllä törmäykset reaalimaailman kanssa ovat paljastaneet rakenteessa valuvikoja – ja mikä vielä ikävämpää, tällaiset synnyissä tehdyt virheelliset oletukset kertaantuvat ja näkyvät pintarakenteessa lukuisin tavoin.

Yhteisöä rakennetaan ylhäältä päin, eliitin ja asiantuntijoiden yhteisenä idealistisena projektina. Taustalla vaikuttava kannustin on se epämääräinen kauhukuva, kansallisvaltioiden pelko – mikään kustannus ei ole liian suuri, kunhan sodat Euroopassa kyetään jatkossa välttämään. Henki on hieman trivialisoitu, samanlainen kuin taannoin ETYK:ssä: kun rajat fiksataan, Eurooppa on valmis. Historia on lopussa, kuva on kaunis, ja olemme paratiisissa.

Todellisuus on kuitenkin ikuisessa muutoksessa. Kaikessa elävässä on ennustamatonta, kahlehtimatonta elinvoimaa. Hallitsemattoman kasvun jatkuessa liian pitkälle umpikujat ovat vääjäämättömiä. Euroopan valtiot ovat hyviä esimerkkejä elämänvoiman mahdista: kukin niistä on kukoistanut vuorollaan, yltäen upeisiin savutuksiin. Regeneroituminen on sitten tapahtunut enemmän tai vähemmän totaalisen nollauksen kautta, kehityksen alkaessa sotien tuhon jälkeen aina puhtaalta pöydältä. – Nyt on EU:ssa sitten päätetty muuttaa historian kulku: mikään ei saa uhmata tasaista kasvua ja kehitystä.

Mikään ei saa muuttua. Valtioita ei päästetä kuolemaan vaikka elämänvoima olisi jo tyystin kadonnut. Terminaalivaiheen potilaatkin pidetään hengityskoneessa: tällainen esimerkki on nyt Kreikka.

Toisaalta kun jossakin ”väärässä” suunnassa on liikaa elämänvoimaa, staattisiksi rakennetut kehykset eivät jousta. Mutta elämäpä etsii aina uusia vapauksia – vaikka muutosta pyritään kahlitsemaan, paine vain kasautuu. Koetapa padota elämän virtaa: pinta nousee kunnes kaikki padot murtuvat. – Tai toinen vaihtoehto on jonkinlaisten hätäratkaisujen räätälöinti. Tämähän nähtiin jo EMU-yhteisöä mudostettaessa, kun rakenteita (lakeja tai niiden tulkintoja) murennettiin poliittisen tarkoituksenmukaisuuden vuoksi.

”Onneksi” on onnistuttu löytämään sisäsyntyisiäkin mekanismeja joilla elämänvoima saadaan kahlehdituksi ilman kiusallisia näkyviä pakotteita. Tämä kaikki kiteytyy sanaan sivistys.

Kyberneettinen oppiminen perustuu pohjimmiltaan toimijoiden sokeaan resurssien nälkään ja resurssien mukaan adaptoitumiseen, jolloin järjestelmään automaattisesti emergoituu diversiteettiä, elinvoiman virtauksen samalla optimoituessa. Yksinkertaisimmillaan oppimisen periaate voidaan kiteyttää siihen tosiasiaan, että vahvin voittaa. Nyt kun kuitenkin meille sanotaan, että on pidättäydyttävä itsekkyydestä, enemmistön pitää puolustaa vähemmistöjä, voimavarojen kohdistus tapahtuu väärin, ja käynnistyy jonkinlainen käänteinen adaptaatioprosessi: rakenteet alkavat purkautua, ja ajaudutaan takaisin kohti kaaosta ja anarkiaa. Nykyisessä teflonpolitiikassa johtajiksi pääsevät vain jonkinlaiset konsensusajan äärikorrektit epäjohtajat, joille sivistyksen mittana tuntuu olevan marginaaliryhmien positiivinen syrjintä, kokonaiskuvan tällöin vääristyessä. Erityisen haitallista on monikulttuurisuuspolitiikka.

Mediakin lietsoo kehitystä väärään suuntaan: näyttää siltä, että mitä epäolennaisempi yksityiskohta on kyseessä, sitä suuremmat otsikot. Näin ohjataan ihmisten aktiviteettia epäterveeseen suuntaan, pelkkään viihtymiseen.

Kaiken tämän perusteluna on tietenkin hyvä tarkoitus: ihmisten elämästä halutaan poistaa schopenhauerilainen kärsimys. Tahtominen (elämänhalu) ja pettymyksistä aiheutuva kärsimys, tahtojen tasapainoon tyytyminen, on kuitenkin osa hengissäsäilymisen kokonaisuutta, sen katoaminen on merkki kuolemasta.