Puitteet, sisältö, ja henki

Museoviraston säästöt puistattavat rajuudellaan. Kukaan ei kommentoi niitä, kaikki puhuvat vain Guggenheimistä?

Hävettää. Kuinka syvälle suomalainen kumartaa kun ameriikkalainen tarjoaa kulttuuria? Nyt on kyllä sellainen varsinainen kokeilu menossa, taitavat pisnesmiehet itsekin nauraa. Muistelisin että aiemmin sille vähän hymähdeltiin, kun Yhdysvalloissa yritettiin isolla rahalla ostaa eurooppalaisen sivistyksen sädekehää … ja nyt he ostattavat sitä sivistystä itseltään – meidän omalla rahallamme?

Hulluhan on vain se joka ostaa. – Mutta eikö tuollainen hullunhauska sivistyksen kauppaaminen naurata ketään, miksi kaikki ottavat asian aivan vakavasti?

Meille ostettavaksi tarjotaan brändiä. – Pelkkä nimikö olisi miljoonien arvoinen? Guggenheim ei tarjoaisi mitään muuta kuin julkisuutta; ei mitään sisältöä, ei omaa kokoelmaa …

Ja tämä Guggenheimin puhemies Janne Gallen-Kallela-Sirén. Mikä on hänen substanssinsa, vai onko hänkin pelkkä brändi? Suvustaan hän on napannut kaikille tutun maagisen nimen – ja pelkästään sen vuoksiko meidän pitäisi häntä kumartaa? Hän on koulutukseltaan taiteen teoreetikko. Mutta onko teoreettisella taiteella enempää arvoa kuin teoreettisella elämälläkään?

Jos nyt edes kuorten sisällä olisi jotakin sisältöä … mutta omaa kokoelmaa ei tulisi olemaan. – Ja kuinka arkkitehtuuria voisi edes kuvitella esiteltävän jossakin museossa? Rakennus on arvokas vain ympäristössään, ja mahdollistaessaan jonkin toiminnan. Muotoilu on vain pintaa, ja sen täytyy olla alisteinen funktiolle. Henkeä ei voi vangita.

Muoto on sitä kaikkein pinnallisinta, mutta sisältökin on silti kuollutta materiaa. Vain se henki, tai jonkinlainen elämänvoima, voi synnyttää viboja. Sellainen elämänvoima synnyttää positiivisen kierteen – hyvä esimerkki tällaisesta on se sadan vuoden takainen Pariisi, johon kaikki taiteilijat aikoinaan kerääntyivät inspiroitumaan ja luomaan taidetta. Mutta kun kipinä on sammunut ja sytykkeet ovat kastuneet, ei mikään nostalgia sytytä liekkiä uuteen roihuun, Pariisissakaan.

Olisiko uuden hengen synty Suomessa mahdollista, jopa niin, että ulkomailta asti sitä tultaisiin katsomaan ja inspiroitumaan? – Ensimmäinen ehto on saada kiinnostus heräämään, jolloin näytettävänä täytyy olla jotakin ainutlaatuista ja outoa, jotain mikä liikauttaa. Tällaista voisi olla ainoastaan se oma kulttuurimme, entinen ja nykyinen, häpeilemättömässä omituisuudessaan. Ja niin kauan kuin roihu ei ole syttynyt, tarvitaan rahoitusta, ulkoista elämän tekohengitystä; näistä rahoista ei pitäisi tinkiä, eikä niitä rahoja pidä jakaa taiteen helppoheikeille.

Guggenheimia rahoittamalla emme suurellakaan rahalla saa hankituksi itsellemme omanarvontuntoa. Joskus täytyy valita, mikä on tärkeää – onko tavoitteena sieluton maailman peilaaminen, vai ollaanko vain ylpeästi suomalaisia.