Puitteet, sisältö, ja henki
Museoviraston säästöt puistattavat rajuudellaan. Kukaan ei kommentoi niitä, kaikki puhuvat vain Guggenheimistä?
Hävettää. Kuinka syvälle suomalainen kumartaa kun ameriikkalainen tarjoaa kulttuuria? Nyt on kyllä sellainen varsinainen kokeilu menossa, taitavat pisnesmiehet itsekin nauraa. Muistelisin että aiemmin sille vähän hymähdeltiin, kun Yhdysvalloissa yritettiin isolla rahalla ostaa eurooppalaisen sivistyksen sädekehää … ja nyt he ostattavat sitä sivistystä itseltään – meidän omalla rahallamme?
Hulluhan on vain se joka ostaa. – Mutta eikö tuollainen hullunhauska sivistyksen kauppaaminen naurata ketään, miksi kaikki ottavat asian aivan vakavasti?
Meille ostettavaksi tarjotaan brändiä. – Pelkkä nimikö olisi miljoonien arvoinen? Guggenheim ei tarjoaisi mitään muuta kuin julkisuutta; ei mitään sisältöä, ei omaa kokoelmaa …
Ja tämä Guggenheimin puhemies Janne Gallen-Kallela-Sirén. Mikä on hänen substanssinsa, vai onko hänkin pelkkä brändi? Suvustaan hän on napannut kaikille tutun maagisen nimen – ja pelkästään sen vuoksiko meidän pitäisi häntä kumartaa? Hän on koulutukseltaan taiteen teoreetikko. Mutta onko teoreettisella taiteella enempää arvoa kuin teoreettisella elämälläkään?
Jos nyt edes kuorten sisällä olisi jotakin sisältöä … mutta omaa kokoelmaa ei tulisi olemaan. – Ja kuinka arkkitehtuuria voisi edes kuvitella esiteltävän jossakin museossa? Rakennus on arvokas vain ympäristössään, ja mahdollistaessaan jonkin toiminnan. Muotoilu on vain pintaa, ja sen täytyy olla alisteinen funktiolle. Henkeä ei voi vangita.
Muoto on sitä kaikkein pinnallisinta, mutta sisältökin on silti kuollutta materiaa. Vain se henki, tai jonkinlainen elämänvoima, voi synnyttää viboja. Sellainen elämänvoima synnyttää positiivisen kierteen – hyvä esimerkki tällaisesta on se sadan vuoden takainen Pariisi, johon kaikki taiteilijat aikoinaan kerääntyivät inspiroitumaan ja luomaan taidetta. Mutta kun kipinä on sammunut ja sytykkeet ovat kastuneet, ei mikään nostalgia sytytä liekkiä uuteen roihuun, Pariisissakaan.
Olisiko uuden hengen synty Suomessa mahdollista, jopa niin, että ulkomailta asti sitä tultaisiin katsomaan ja inspiroitumaan? – Ensimmäinen ehto on saada kiinnostus heräämään, jolloin näytettävänä täytyy olla jotakin ainutlaatuista ja outoa, jotain mikä liikauttaa. Tällaista voisi olla ainoastaan se oma kulttuurimme, entinen ja nykyinen, häpeilemättömässä omituisuudessaan. Ja niin kauan kuin roihu ei ole syttynyt, tarvitaan rahoitusta, ulkoista elämän tekohengitystä; näistä rahoista ei pitäisi tinkiä, eikä niitä rahoja pidä jakaa taiteen helppoheikeille.
Guggenheimia rahoittamalla emme suurellakaan rahalla saa hankituksi itsellemme omanarvontuntoa. Joskus täytyy valita, mikä on tärkeää – onko tavoitteena sieluton maailman peilaaminen, vai ollaanko vain ylpeästi suomalaisia.
Mitenköhän noissa tiedotustilaisuuksissa voi pitää pokkansa. Olen miettinyt, pitääkö purra huulta ettei repeä nauramaan. Pitävät varmaan suomalaisia hölmöläisinä tuolla maailmalla.
Ilmoita asiaton viesti
Semmoinen selkäpiitä karmiva myötähäpeän tunne alkaa olla aina silloinkin kun vaikkapa Katainen tai Urpilainen edustavat Suomea.
Ilmoita asiaton viesti
Miten olet tullut johtopäätökseen, että juuri nykyinen museotoimen taso on sopiva Suomessa. Miksi sopiva taso ei ole esim kaksi kertaa laajempi?
Ilmoita asiaton viesti
Tiedän vain sen, että myt ollaan rahoituksessa jo äärirajoilla … vähäinenkin rahoituksen kutistaminen ja museoita joudutaan sulkemaan. Nykyiselläänkään ei mitään korjauksia esimerkiksi Kansallismuseossa voida tehdä.
Ilmoita asiaton viesti
Menneisyyteen katsominen näyttää totuuden. Yksinkertaisesti siksi, että tulevaisuuteen emme voi nähdä.
Museotoimen laajuus on oikea, koska se on olemassa. Saavutettu etu.
Ilmoita asiaton viesti
”Museotoimen laajuus on oikea, koska se on olemassa. Saavutettu etu”
Mitä tarkoitat … nyt kun esimerkiksi Paikkarin torppa joudutaan sulkemaan, onko uusi tilanne taas ”saavutettu etu”?
Näistä pitäisi pitää ääntä. Esimerkiksi edellisen kulttuuriministerin kaudella (RKP) miltei kaikki käytettävissä oleva raha (kymmeniä miljoonia euroja) ohjattiin Ruotsalaisen teatterin peruskorjaukseen. Tästä priorisoinnista en nähnyt julkisuudessa lainkaan keskustelua?
Ilmoita asiaton viesti
Vuosia sitten kävelin New Yorkin ympyrätalon (guggenheim) alhaalta ylös ja ylhäältä alas. Mitään sisällöllistä ei jäänyt mieleen, siis näyttelyistä. Syksyllä 2011 olin nuorisoporukan mukana, nämä nuoret tyytyivät guggenheimin alakertamyymälään.
Eli sisällöllisessä mielessä guggenheim taitaa oikeasti olla köykäinen. Vertailuna tulee mieleen esim. Lontoon Royal Academy of Arts, sen näyttelyt eivät petä juuri koskaan.
Olisiko uuden hengen synty Suomessa mahdollista, kysyy Heikki. Onko tavoitteena sieluton maailman peilaaminen? – Hyviä kysymyksiä.
Ilmoita asiaton viesti
Niin, onko jonkin uuden syntyminen mahdollista Suomessa, jonkin erilaisen? – No, vinkkiä saa ulkomaiden lehtien uutisoinnista: kännykänheittokisat, eukonkanto, suopotkupallo … mielestäni näitä ei kannata hävetä, nämä kiinnostavat, ennemminkin näistä voisi olla ylpeä ja näitä voisi miettiä eteenpäin. Ja esimerkiksi Duudsonit ovat uusiutuneet kiitettävästi. Nykytaiteena jonkinlaiset ”säväytysperformanssit” tai jotkin vastaavat voisivat olla sellainen ydin jota voisi työstää eteenpäin, Suomen brändiksi asti? Ulkomaan lehdistö olisi ilmeisen altis hoitamaan markkinoinnin ilmaiseksi.
Kun ydin on jo olemassa, ei niitä syntyjä enää tarvitse miettiä, ei tarvitse kantaa vettä kuivaan kaivoon. Suomessa kyllä riittää draivia, se on tärkeintä, siitä pitäisi vain saada johdonmukainen ”flow” (vaikkakin tällainen elämänvoiman hyödyntäminen, eli kahlitseminen, on taas hieman kyseenalaista!).
Toinen asia tietenkin on, että kalevalainen mytologia olisi täynnänsä kaikenlaista mietittävää … kun verrataan melkein mihin tahansa muuhun eepokseen (jopa siihen Kalevala-kopioon, Kalevi-poegiin), meidän kansanperinteemme korostaa viisautta, ja jonkinlaista salaviisautta (huumoria). Ja niissä tarinoissa on yhä elämän makua, päähenkilöt ovat kovin inhimillisiä (tämä on tärkeää jos halutaan herättää sympatiaa/antipatiaa = kiinnostusta!). – Olen melko varma, että kun tämän taloususkontovaiheen jälkeen ruvetaan etsimään perusarvoja, tällaisille ikiaikaisille arvoille tulee aivan uudenlaista nostetta.
– Mutta mitäs me muista, tärkeintä hengen löytyminen olisi meille itsellemme. – Olen aiemminkin ehdottanut, että jokin mediataho voisi (idols-kilpailujen tms. hengessä?) julistaa vuosittaisen runonlaulutapahtuman: tarkoituksena olisi kuvata menneen vuoden tapahtumia mahdollisimman iskevästi (tarjotuista runoista saisi ajan mittaan kootuksi mahtavan annaalin). Loppukilpailussa laulettaisiin toisiaan suohon (yleisön mylvivään hetteeseen) … Erityisesti jos presidenttiehdokkaat joutuisivat kilpalaulantaan toisiansa vastaan, siinä nähtäisiin henkilöiden luonne ja viisaus!
Vasta kaiken tällaisen jälkeen on mielekästä ruveta pohtimaan fyysisiä puitteita kodiksi elävälle hengelle:
http://heikkihyotyniemi.puheenvuoro.uusisuomi.fi/8…
Ilmoita asiaton viesti
… laulettaisiin toisiaan suohon … tai heitettäisiin hankeen kuten elinkeinoministeri Pekkarinen Lapissa.
Huomaamme, että hengen syntyä voi etsiskellä mitä erilaisimmilta suunnilta (Hyötyniemen kommentti yllä). Niin saa ollakin. Mitä erilaisimmin etsitään ja jos löydöksiä vielä sekotetaan keskenään, niin mitähän hauskaa ja arvoituksellista siitä syntyykään.
Runonlaulutapahtuma – ei hassumpi idea. Olisivatpa Niinistö ja Haavisto laulaneetkin toisiaan kilpaa suohon.
Entä muita hengen suuntia? Tulee mieleen ”korkeakulttuurisia” tyyppejä. Suomen Sokrates? Nuorison villitsijä, katukyselijä. Tai Rabelais ja Jonathan Swift kuvaamassa talouskriisiä ja EU:n huippukokouksia.
Entä UPM:n ilmoitus ryhtyä valmistamaan mäntyöljystä polttoainetta autoihin. Uusi mäntykausi, ei vain Suomelle vaan maailmalle??
Se Pekkarisen hankeenheitto ja menneen vuoden tapahtumien kuvailu, näin se menisi:
http://www.essee.net/Pohjanhanki.html
Ilmoita asiaton viesti
Aivan niin! Tyyli on vapaa, henki ratkaisee.
Kuka viepi viisahan päätelmän,
kuka piirteli pilkkataulun,
kenen pivoss’ on pieniä runoja vaan,
kenen kädessä sankarilaulu …
Mut olkoon se tunnelma, kompa vaan
tai miehen mietelmä syvä,
runot kaikki Luojalle kelpaavat,
jos runo on muuten hyvä.
Ilmoita asiaton viesti
… Ehkä näistä voi vetää yleisempiäkin johtopäätöksiä: ei pidä rakastua ulkonäköön vaan siihen ”sisäiseen kauneuteen”, jossa tämä kauneus määritellään kyberneettisessä fraktaalisen elämänvoiman mielessä … syvällistä.
Ilmoita asiaton viesti
Museolla on rahassa mitattava kiinnostavuusarvo. Jokaiselle kävijälle se on eri suuruinen. Mitä kaukaisempi vieras, sitä korkeamman kustannuksen hän on maksanut.
(Unohdetaan ”ajan hinta” ja) tuodaanpa sinne Paikkarin torpan pihalle miljoona vierailijaa vuodessa. Jokaiselle vielä annetaan käteen pääsymaksua vastaava raha. Parin tunnin päästä jokainen viedään pois.
Mitä ympäristölle tapahtuu?
Lähiympäristö kasvaa täyteen kauppakeskuksia ja ajanviettopalveluja. Ne elävät ihmisistä, joita museo kiinnosti vähemmän kuin käynti ”elämysmaailmassa”. Ne jotka kävivät museossa eivät käyttäneet elämysmaailman palveluja.
Mitä vähemmän tuo museo kiinnosti ihmisiä, sitä kukoistavammaksi bisnes sen ympärillä kasvoi. Bisneksen kannalta museon on oltava madollisimman vähän kiinnostava mutta sen pitää generoida mahdollisimman paljon liikennettä, ihmisten liikkumista museon luo.
Ilmoita asiaton viesti