UPI alittaa riman: vastuutonta Venäjä-pelottelua

”Näin Suomen pitäisi varautua Venäjän uhkiin – asiantuntijat paljastavat raportissa”, huutaa Ilta-Sanomien etusivu. Yle puolestaan uutisoi, että Ulkopoliittisen instituutin mukaan Venäjä on Suomelle entistä suurempi riski. Hbl menee pisimmälle ja lainaa etusivullaan väitettä, että itsenäisyyden juhlavuosi 2017 pitää sisällään selvän riskin: Venäjä voi yrittää käyttää tilannetta hyväkseen ja kiistää Suomen itsenäisyyden.

UPI:n raportti ”Venäjän muuttuva rooli Suomen lähialueilla” on päässyt näyttävästi julkisuuteen, kuten tarkoitus lienee ollut. Monet lööppitiedon varassa elävät varmasti jo uskovat, että Venäjä on nyt hyökkäämässä Suomeen. Sanomattakin on selvää, että lännen kanssa pitää tehdä lisää yhteistyötä (mikä tarkoittanee sopimusta USA:n kanssa ja jäsenhakemusta Natoon heti kun tilaisuus koittaa), ja että omasta turvallisuuspoliittisesta pelitilasta täytyy pitää kiinni.

Heti raportin alussa korostetaan, että ”kyseessä on valtioneuvoston selvitys- ja tutkimustoiminnan puitteissa tehty selvitystyö, ei akateeminen tutkimus”. Kyse ei todellakaan ole tutkimuksesta. Selvityksen kieli on kuin johdatus uusliberaaliin fraseologiaan ja sen käsitteistö on ladattua ja asenteellista. Raportin mukaan asiat ovat ”haastavia”, tarvitaan lisää ”resilienssiä” (kriisinsietokykyä), ”huoltosuhde” huononee, ”kilpailu” ja ”innovaatiot” ovat hyviä, mutta ”valtionyritykset” ovat huonoja, kaupallisen edun tai osakkeenomistajien voittojen maksimointi on hyvä asia, kun taas työllisyys ja verotulot ovat vähemmän toivottavia, ja niin edelleen.

Selvityksessä oletetaan monien ilmiöiden olevan Venäjälle erityisiä ja sisäsyntyisiä. Näkökulma on Venäjä-kielteinen. Venäjän erityispiirteet ovat huonoja ja vaarallisia, ainakin Suomen kannalta. Sellaiset yleisilmaukset kuin ”aktiiviset toimet”, ”informaatiotila”, ”nollasummapeli”, ”riski” tai ”ulko- ja sotilaspolitiikka” saavat erityisen Venäjä-sisällön. Esimerkiksi ”riskillä viitataan erityisesti Venäjän muuttuneesta ulkopoliittisesta toiminnasta muille mahdollisesti koituviin negatiivisiin vaikutuksiin” (riskin standardimääritelmä on: riski = todennäköisyys  x  odotusarvo).

Raportin kirjoittajat katsovat asioita vain yhdestä yksipuolisesta ja värittyneestä näkökulmasta ja panevat nimettömät haastattelusitaatit puhumaan puolestaan. UPI:n työryhmä ei suhteuta Venäjää koskevia lausumiaan tai luonnehdintojaan mihinkään yleisempään, tai edes muihin valtioihin.

Kun tehdään valta- tai luokka-analyysia, epävirallisten verkostojen tutkimus kuuluu asiaan jokaisen maan kohdalla, mutta raportissa verkostot esitetään vain Venäjän yhteiskunnan erityispiirteenä. Samaten Venäjän huonot talouskehitys ja -odotukset ovat seurausta Venäjän ”vallanpitäjien” sisäpiirieduista. Sellaisesta näkökohdasta ei tietenkään tarvitse piitata, että Venäjän henkeä kohti laskettu kansantuote on vuoden 2007 jälkeen kasvanut 47%, kun taas Suomessa ei kasvua ole ollut lainkaan ja EU:ssakin vain 13% (ostovoimapariteetilla mitattuna, ks. Maailmanpankin aineisto).

Sama koskee myös Venäjän ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa. Venäjä käy ”informaatiosotaa”, mutta muut maat ilmeisesti eivät. Kaikki mitä Venäjän johto tai tiedostusvälineet sanovat, on tulkintojen manipulointia (siis valehtelua). Hiljaisena oletuksena näyttäisi olevan, että Ulkopoliittinen instituutti, Suomen valtioneuvosto, EU-johto ja Yhdysvaltain hallitus puolestaan puhuvat aina totta. Vähintäänkin raportissa olisi pitänyt yksiselitteisesti todeta, että myös Venäjän johto voi joskus puhua totta ja muut manipuloida tulkintoja. Lisäksi ristiriitaisten tulkintojen totuus on monimutkainen asia, sillä ristiriitaiset tulkinnat itsessään ovat mukana rakentamassa todellisuutta.

Raportin mukaan Venäjä on valmis käyttämään sotilaallista voimaa tavoitteidensa ajamiseen. Jälleen hiljaisena oletuksena näyttäisi olevan: päinvastoin kuin muut Suomen kannalta tärkeät maat. Kannattaa käydä vilkaisemassa Wikipedian listaa Yhdysvaltain sodista ja sotilaallisista interventioista ja verrata sitä Venäjän vastaavaan. Pelkästään kylmän sodan päättymisen jälkeen USA on käyttänyt voimaa tai ryhtynyt sotaan joka ikisenä vuonna useita kertoja – yhteensä yli 70 kertaa.

UPI-raportissa on monia muitakin asioita, mihin voisi puuttua (esim. raportissa toistuva kuva 1 vaikuttaa seiskaluokkalaisen tekemältä laatikkoleikiltä), mutta nostettakoon tässä vielä esille raportin todellinen kukkanen:

Yksi selvä riski liittyy kuitenkin vuonna 2017 koittavaan Suomen itsenäisyyden sekä Venäjän vallankumouksen samanaikaiseen satavuotisjuhlavuoteen: Venäjä voisi käyttää sitä historiapoliittisesti hyväkseen pyrkimällä esimerkiksi yhteiseen muistovuoden viettoon sekä eri tavoin Suomen itsenäisyyttä kyseenalaistamalla. Tähän riskiin valtioneuvosto onkin toiminnallaan jo varautunut.

Ei kai yhteisjuhla voi tarkoittaa Suomen itsenäisyyden kyseenalaistamista? Joka tapauksessa olennaista tässä ”riskissä” on, että sen pitäisi toteutua jo ensi vuonna. Kaikilla meillä on siis tilaisuus pian nähdä, toteutuuko ennakoitu vaara vai ei.

Kaikkiaan UPI:n valtioneuvostolle tekemä selvitys on tyylipuhdas esimerkki turvallistamisesta. Toimijat tuottavat turvallistamista esittämällä jonkun asian eksistentiaaliseksi uhaksi ja dramatisoimalla sitä. Turvallistamiseen kuuluu vaade absoluuttisesta tai vahvasta ensisijaisuudesta. Turvallistaminen puolestaan laukaisee poikkeustoimenpiteitä: salailu, demokraattisten menettelytapojen ohittaminen, ylimääräisten resurssien kohdentaminen, sotilaallinen liittoutuminen ja niin edelleen.

Turvallistamisessa puhutaan ”riskeistä”. Riskit ovat tulevaisuuden vaaroja, joiden todennäköisyys oletattavasti tiedetään. Tulevaisuuden vaaroja ja niiden todennäköisyyttä voidaan toki jossain määrin analysoida, mutta vaarana voi olla myös itse turvallistamisen teko ja siihen liittyvä prosessi. Turvallistaminen voi johtaa toimintoihin ja politiikkoihin, joihin toiset vastaavat tavalla, joka voi puolestaan johtaa lisäturvallistamiseen ja mahdollisesti myös konfliktin laajenemiseen.

Yleisenä sääntönä pätee: mitä suurempi tietämättömyytemme toiminnan seurauksista, ja mitä pienempi luottamuksemme todennäköisyys-arvioihimme, sitä suurempi paino pitää antaa oman toiminnan mahdollisten haitallisten vaikutusten ja niiden kerrannaisvaikutusten minimoimiselle. Tämä näkökohta ei näytä UPI-tutkijoille edes juolahtaneen mieleen.

Johtopäätökseni siis on, että UPI on nyt ylittänyt aiemmat rimanalituksensa sortumalla vastuuttomaan, yksipuoliseen ja epätieteelliseen Venäjä-pelotteluun.

Heikki Patomäki

Ulkopoliittisen instituutin entinen erikoistutkija