Kertoisitko ystävällisesti minulle…

Mistä uskosi elämään, ihmiseen kumpuaa? Kuinka voit sanoa olevasi tässä ajassa onnellinen tai tosissasi väittää ihmisen historiaa menestystarinaksi?

Kävellessäni tiheään liikennöidyn valtaväylän laidalla mietin ”jokainen vastaantuleva autoilija suorittaa paraikaa murhaa; sekin kertakaikkisen ihana, perheelleen, suvulleen ja lähipiirilleen kaikinpuolin hyvä ihminen tuossa tietoisena aiheuttamiensa saasteiden seuraamuksista hymynkare kasvoillaan menee ties minne jotakin itselleen tai pienelle piirille jotakin hyvää tuottavaa suorittamaan – samalla hukuttaen saarivaltion ihmisiä, pilaten melullaan ja pakokaasuillaan myös paikallisten kanssaihmisten terveyden ja rauhan.”

   Jollakin kesäisellä polkupyöräreissulla havahduin iki-ihmiskriittismelankolisista ajatuksistani ikisynkkään todellisuuteen nähdessäni kahden hevosen laiduntavan silmillään laput ei siten, että ne estivät sivuille näkemisen vaan siten että ne eivät nähneet mitään. Aivan noin sokeana ei ihminen täällä tärkeänä taivalla, mutta kyllä tämän kaiken kadotuksen äidin, ihmisen katse ei jo mainitun kertakaikkisen ihanan yksilön välittämisen mittakaavasta muutamaan harvaa poikkeusyksilöä lukuun ottamatta ulotu. Evoluution – mitä se sitten lieneekään – ei ole tarvinnut laajentaa ”näköämme”; pienen, oman yhteisön hyvinvoinnin turvaaminen on tähän saakka riittänyt – piirin ulkopuolelta tähän päivään saakka olemme ja edelleenkin saalistamme, riistämme ja katseen ulkopuolelle jääviltä ryöstämme kaiken tarvitsemamme. Ja hieman päälle.

   Ketä meidän sitten tulisi kuulla, jos tavoitteenamme olisi jokin eettisesti, moraalisesti, luonnon kannalta hyvä ja vielä henkisellekin kasvulle suotuisa toiminta-alusta? Tähän täytyy minun heti tiputtaa poikkipuu: me olemme lajina itsekkäine tavoitteinemme, materialismeinemme, sanalla sanoen sielumme kadottaneina jo niin täydellisen tärveltyneitä, ettemme mitään oikeasti hyvää, kestävää edes ymmärrä tavoitella. Sellainen, kaukokatseisuus, sisäinen kehitys, vieraan ihmisen, elämänkirjon laajamittainen arvostaminen on aikamme ihmiselle täysin vierasta, koska olemme opetetut mainostoimistojen ja täysin pinnallistuneen valtamedian koskaan lakkaamattomalla aivopesulla ulos sellaisesta. Minkään isomman (yhteis)hyvän tavoittelu on juuri nyt aivan turhaa, mahdotonta.

   On annettava romahtaa. Koko naurettava elämän osa-alueiden harmaaksi mönjäksi sotkemamme väripaletti pitää vaihtaa.

   Sen sijaan että kuuntelemme näitä puhtaasti älyn ja hyvän muistin voimin nakuttavia korkeastikoulutettuja papukaija-analyytikkoja ja -”tieteilijöitä”, joilla ei todellisuudessa ole ainoatakaan omaa ajatusta ulkoamäärättyyn liturgiaan, narratiiviin sisällytettynä, olisi meidän – tai paremminkin valtamedian olisi – kaikki nämä kriittiset vuosikymmenet pitänyt päästää ääneen, kuulla häntä, joka luonnostaan Linkolan kaltaisesti näkee ison kuvan, ja jolla on rohkeutta tuoda ”näkemänsä” julki. Tässä vain on käytännön tasolla se ongelma, että ken tämän kaukokatseisuuden näkemisen ristin taakakseen on saanut, yleisesti myös ymmärtää isojen virtausten suunnan muuttamisen mahdottomuuden, ja näin ollen siinäkin ihmeellisessä tilanteessa, että hänellä olisi väylät avoinna suuren yleisön eteen, ei hän vaivaudu turhaa asiasta puhumaan. Lisäksi näkevät ihmiset elävät käytännöllisesti katsoen kroonisesti helvetissä nähdessään alussa mainitun ”hyvän autoilijan” suuntaisesti kaikkialla sen kuinka periväärin elämme. Se johtaa usein masennukseen, oman käden kautta poistumiseen. Tässä myös syy miksei ”evoluutio” ole sisällyttänyt ison kuvan hahmottamista yleisesti ihmisiin: se lamauttaa ja vie toimintakyvyn.

   Niin ikään täytyy minun sen itsestään selvästi ääneen päästettävän ihmis”tyypin”, henkisesti kehittyneen lisäksi nostaa sellaiset yksilöt, joilla on ikäänkuin esiasennettuna mielessään, tietoisuudessaan aivan toisenlainen yhteiskuntajärjestelmä, jota vastaan tämä omamme täydellisesti sotii. Tähän kastiin koen itse kuuluvani. Ei ole asiaa, toimintatapaa, elinkeinoa, jota en lakkaamatta mielessäni ihmettele, kritisoi; koko järjestelmä(nne), jossa joudun operoimaan, sotii aivan täydellisesti sitä järjestelmää vastaan, joka mielensopukoissani toimii vertailukohtana. Jälleensyntymisjuttujen kautta selitettynä sitä ikään kuin olisi elänyt jossain terveessä yhteiskunnassa, ja nyt pitää minun täällä loskassa(nne) räpiköidä.

   

Niin, mitä tässä yritän sanoa, tahdonko muuttaa jotain? Sydämestäni tahdon, mutta tiedän sen olevan mahdotonta; kuten mainitsin, on annettava romahtaa. Katsotaan sitten uutta vaihtoehtoa.

   Kaikkein irvokkainta kaikessa tässä formuloiden, talouskasvun, jätekulttuurin, pinnallisuuden kyllästämässä, toisia lajeja törkeästi kohtelevassa ja murhaavassa, asevarustelun ja muun turhuuden ja typeryyden maailmassa ja ajassa on se että tällaisia vaiheita lajien on kehittyäkseen käytävä läpi. Vain omakohtaisen kokemisen kautta ihminen aidosti oppii ymmärtämään, saa itselleen tuleville elämilleen juurikin sen sisäisen, intuitiivisen tunteen jostakin oikeammasta, kestävämmästä elinympäristöstä, elämän todellisesta merkityksestä ja osaa sitten itsestään luoda tulevaisuudessa sellaista yhteiskuntaa.

   Mieti: miksi oletettu Jumala sallii kaiken tämän – yhden lajin kehityksen nimissä suvaitsee Hän kaikkinaisen systemaattisen murhaamisemme, koko maapallon kertakaikkisen hyväksikäyttämisemme; ikään kuin olisivat kaikki muut lajit tunteineen, kärsimyksineen niitä murhatessamme vain rekvisiittaa, josta ei tarvitse välittää. Vapaalla tahdolla en tätä itselleni selitä. Jos on olemassa Jumala, on se vain ihmisten etua ajava. Sellaisen alaisena en tahtoisi olla, mutta mitenpä asemastani irtaantuisin.

+2

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu