Lemmikin”omistaja” – kumoa nämä jos kykenet

 

Aamulehdessä ja Turun Sanomissa, muissakin lehdissä on ollut juttujani lemmikkiongelmasta. Aina samat surkeat ja ihmiskeskeiset hyökkäyksethän niistä aiheutuu. Hohhoijaa. Kumotkaa seuraavat tosiasiat, ei mielipiteet.

 

Lemmikkieläinten pitämisen oikeutusta perustellaan aina samoin, ihmiskeskeisin argumentein. Korjaan hieman näitä käsityksiä, lähinnä koiranomistamisen kautta, koska selvästikin se tuottaa eniten ongelmia. Ensinnäkin, myönnän: lienee totta, että koira itse omasta tahdostaan tuli ihmisten piiriin. Vähänpä se näin tehdessään tiesi tulevien lajitovereidensa oloista: ahtaista huoneista, joissa suuri osa niistä tulisi suurimman osan elämästään viettämään, ”omistajiensa” määritellessä näiden ruokailu- ja jopa tarpeidentekoajat. Niin ikään tämän omistajan ikeen ja täydellisen vallan alaisuudessa aikamme koirat joutuvat pariutumaan; vapaina ne ihmisen tapaan etsisivät itselleen kemiallisten signaalien tai geneettisen ohjauksen myötä sellaisen lisääntymiskumppanin, joka omaisi mahdollisimman hyvän ja rikkaan perimän, täydentäen siten omaa osaansa. Tätä perimän köyhdyttämistä ihminen harrastaa myös ”jalostuksen” hienon termin keinoin – jota ihminen, kuten kaikkea tuleville ajoille sokeaa geenimanipulaatiopuuhasteluaan, puolustaa se sillä että luontokin muokkaa elämää alati. Kyllä, mutta aivan toisenlaisella aikajänteellä ja toisin päämäärin – sopeutumisen ja selviytymisen tähden.  

   Ihminen myös haalii itselleen kunniaa, varakkuutta ja ajanvietettä kuskaamalla koiraa erilaisiin kisoihin muutoin tarpeettoman suurella autolla, joihin, siis juoksuradoille, ties mihin sirkuksiin tietty päädytään usein kurinpidollisen toimen uhkan kautta tapahtuvan käytösopetuksen (luontaisen toiminnan kitkemisen) ja pakkokihartelun kautta. Koiria(kin) myös steriloidaan – millä oikeudella? Toimenpide muuttaa sen luonnetta ja tekee siitä käytännössä lajievoluution ja lajin jatkumisen raameissa tarpeettoman vain ”omistajalleen” tarpeellisen hyvän mielen tarjoajan, seuralaisen, eri tavoin sitä hyödyttävän olennon. 

   Tietääkseni ei koirilla ole erityistä luomaansa kulttuuria, josta ammentaa voimavaroja, motivaatiota tai sisällöllistä rikkautta elämäänsä. Näin ollen on sille kutakuinkin kaikki kaikessa vapaus, se että se saisi elää ja olla vapaasti luonnossa kokien onnistumisen tunnetta saalistuksessa onnistuessaan tai oikean partnerin kanssa jälkeläisiä hoivatessaan. Ihminen toimillaan riistää siltä kaiken tämän – tai ohjailee sitä ja pakottaa sen toteutumaan laatiminsa ehdoin. Useasti koirien elinpiiri rajoittuu muutamaan sataan metriin kotilattialtaan meluisan ja saasteisen lähipuiston reunamille; vanhukset eivät voimainsa puutteessa yksinkertaisesti kykene niille sen enempää tarjoamaan, eivät vaikka ehkä tahtoisivat ja sen tarpeen ymmärtäisivätkin.

  Mitä tulee koirien ravintoon – toisen ”alempiarvoisen” eläimen voiminhan ne elävät (herätys eläinaktivistit ja -suojeluliitot; olkaa rehellisiä ja nostakaa tämäkin asia agendallenne) – on silkkaa oman taloudellisen onnistumisensa esittelyä toteamalla tyyliin ”minun koirani syö vain luomua” ja tulevaisuudessa keinolihaa. Mitä se luomu on: kala järvestä tai riistaa metsästä. Tämä ei muuta eettistä asetelmaa lainkaan. Ja eritoten tässä painaa se totuus, että suuri osa ihmiskunnan koiran”omistajista” on kykenemätön oman taloudellisen ahtauden tähden tällaiseen ”oikeaan” tapaan ruokkia lemmikkinsä. Mahdollinen keinoliha-aikakausi tuo muassaan ”omistajien” eriarvoistumisen. Sitähän tässä maailmassa kaivataankin.

   Selvää on että tämä globaalisti kasvava lemmikkitrendi tehtaineen ja logistiikkaketjuineen, siis eettisten ja moraalisten ongelmien lisäksi on myös ympäristön kannalta täysin kestämätöntä, sietämätöntä. Kuten myös koirien aiheuttama melu ja sen pelko että milloin haukunta tai vingunta alkaa naapurin tietäessä seinän takana asustelevan sitä ahkerasti harrastavan olennon. Elämää jatkuvassa pikku jännityksessä, ”milloin…” Tässä on tärkeätä huomioida myös nykyihmisen (päätön) kolmivuoroyhteiskunta, jossa ihmisellä saattaa se muutaman tunnin unihetki ajoittua mihin vuorokauden aikaan tahansa. Yksi haukku tunnin välein – uneton vuorokausi.

   Ihminen on myös erittäin taipuvainen samaistumaan toisiin elollisiin, jopa elottomiin esineisiin ja instituutioihin. Kun alla on hieno menopeli, ollaan sitä itsekin niin hienoa, ja tankatessa ylikansallisen yhtiön tuotetta siihen, ollaan sitä osa, yhtä kyseisen yrityksen kanssa. Samaa ylpeyttähän, kiinnitystä, osallisuutta ihminen kokee ollessaan suuren yrityksen palkkalistoilla. Ja koiran puruvoima on ”omistajansa” ominaisuus. Me myös inhimillistämme lemmikkimme; oletamme niillä olevan samanlaiset mielenkiinnon kohteet kuin itsellämme. Pidämme niitä ihmisen tapaan ”älykkäinä”, vaikka koira ei useinkaan koko elämänsä aikana opi edes ovenripaa painamaan vaikka alati näkee sen seurauksen – tien toiseen huoneeseen, unelmatilanteessa ULOS! 

   Olisiko koira jalkautunut ihmisen pariin, vapaaehtoisesti ryhtynyt sumentamaan geeniensä käskyjä siis domestikoitunut, jos olisi kaiken tämän nähnyt? Ymmärrän yksinäisen ihmisen tarpeen etsiä itselleen seuraa. Mutta pitäisikö hänen sittenkin tykönään selvitellä hylätyksi tulemiseen johtaneet syyt. Toki kauttaaltaan eettisesti, moraalisesti ja elonkehän säilymisen kannalta vääristynyt yhteiskuntajärjestelmämme osaltaan ruokkii tätä ilmiötä, yksinäisyyttä (jota ei pienissä yhteisöissä esiintyisi), mutta pitäisikö siihen kuuluisaan peiliin todellakin katsoa, ja löytyisikö syy aivan läheltä, siitä silmien yläpuolelta? Jos taas ”aina niin kiireiset” lähimmäiset eivät välitä yksinäisestä, tulisiko kaltoinkohdellun hyvittää asia perinnönjaon yhteydessä, johon he sankoin joukoin kyllä rientävät ja ehtivät.

   Toki vetoavat ihmiset myös perinteisiin lemmikkiensä pitoa perustellessaan; kissa piti viljalaarit hiirivapaina, lieassa oleva koira herätti isäntänsä yöllisten vieraiden saapuessa, ja auttoi ravinnonsaannissa. Onko näille perusteluille enää katetta, näinä valvontakameroiden ja yltäkylläisyyden aikoina (edes köyhä ei täällä voi nälkään kuolla)? Ei ole, kuten on asianlaita myös turkisten suhteen. Mutta ne perinteet, pinttyneet tavat; ne koetaan kaikinpuolin oikeiksi. Sokeasti. Ja turkiksista pääsemmekin koko ongelman ytimeen: Kauanko tätä täydellisen epäeettistä elinkeinoa, turkistarhausta on harjoitettu, kauanko sitä pieni valveutunut vähemmistö on yrittänyt alasajaa? Vuosikymmeniä, mutta siltikin se vain mätäpaiseena järjestelmästämme muiden järjettömyyksien seasta löytyy. Entä lemmikkiharrastuksemme, toissijainen ongelmin kyllästetty puuha – siitä emme ole edes alkaneet oikeasti keskustelemaan. Tämä on se pääongelma. Eli olkaa rauhassa lemmikin”omistajat”: muutosta vallitsevaan ei ole satoihin vuosiin luvassa. Ainoan kerran valtamediassa olen aiheesta oikeansuuntaisen ajatuksen kuullut, kun Seppo Turunen Ylellä varovaisesti ehdotteli pienten yhteisöiden yhteisiin lemmikeihin siirtymistä, siis radikaalia määrällistä karsimista; jopa taisi hän ehdottaa sen alasajoa. Hatunnoston paikka, Seppo. Ainoakaan päättäjä tai sellaiseksi pyrkivä ei tule kovin (rehellisin) sanoin asiasta puhumaan: toivon tässä olevani väärässä. Kuten jo mainittu, luonnon- ja eläintensuojelujärjestötkään eivät kannattajiensa voimakkaan ”eläinrakkauden”, lemmikkimäärän tähden rohkene talodellisista syistä sekaantua asiaan. Aikamoista eläinrakkautta ruokkia yhtä eläintä toisella, etten sanoisi.

   Joskus listasin kaikki mieleeni tulleet ”toimenkuvat”, joihin olemme koiran alistaneet. Lista sisälsi kymmeniä eri titteleitä ruumiskoirasta sokeain avustajaan. Edes viimeksi mainittu, sinänsä ”oikea”, todellisuudessa ihmiskeskeinen toimi ei ole hyväksyttävissä. Meillä on olemassa teknologia auttaa sokea kadun ylitse eettisesti ja moraalisesti kestävin keinoin.

Loppuun ehdotan teille kaikille, vielä näidenkin esiin nostettujen, ei todellakaan ainoiden ongelmien jälkeen, jotka haette lemmikkiharrastuksellenne oikeutusta seuraavaa etenemisjärjestystä: Sitten kun olette onnistuneet ratkaisemaan lemmikkienne ruokkimiseen liittyvät ongelmat, voimme ryhtyä puimaan aiheen muita muutamia esiin nostettuja ”haasteita”. Järkevästi ajatteleva, eettisesti ja henkisesti kehittynyt laji katkaisisi harrastuksen puolustamisen ja harrastamisen tässä kohtaa. Emme me. Me pelaamme elämänpeliämme tunteiden ohjaamina. Kuvittele mielessäsi laji, jonka älykkyys huitelee kolmensadan tietämillä, ja jonka henkinen kehitys keskiarvoltaan on edes sata vuotta meitä edellä; näetkö tällaisen olennon roikottamassa perässään täysin toista lajia, jonka vapaus on täysin riistetty, voitko ajatella tällaisen edistyneen olennon kykenevän ihailemaan häkissä elämänsä elävää lintua? 

 

 

+1

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu