Perintömme, jossa he tulevat rämpimään

Oppiahjonsa alkutaipaleella oleva tyttö tömistelee pitkin tien laidalla virtaavaa puroa – kumisaappaitta. Onnikassa istuessani kirmaa autoon viisi tyttöä. Istuuduttuaan alkavat he jonkinlaisen riimittely-käsileikin. Molemmissa tapauksissa säteilivät lapset ympärilleen sellaista eloisuutta, puhdasta yksinkertaista iloa, jota näyttöihin hukkuneiden punapallerometsästäjien aikakaudella ikävöin. 

    Kerran onnikkamatkalla näin pysäkkiä lähestyessämme teinin joutuvan ottamaan parikymmentä askelta ehtiäkseen kyytiin. Rukoustani ei kuultu; hän istahti taakseni, läähätti pyrintönsä johdosta minuuttitolkulla energiajuomaansa siinä lomassa kuulokkeidensa kuurouttamana ryystäen. Kerran nousi onnikkaan teini sipsejä narskutellen, jäi seuraavalla pysäkillä.

   Minua hirvittävät ne suuret linjaukset, jotka normeiksi ajan saatossa muuttuvat; ne joita tarpeettomista tuotteista sitäkin tyhjänpäiväisempiin palveluihin mainostoimistojen suosiollisella avustuksella oikeaksi ja aidoksi tavaksi elää mainostetaan. Jo vuosikymmeniä sitten olisi tähän yksityisyritysten elinehtoon eli ihmisten pinnallisena pitämiseen puuttua. 

   Mitä tarkoitan? Ajatteleva, syvällinen yksilö on yksityisyrityksille myrkkyä – tämä ihmistyyppi ei tarpeettomasti kuluta. Mutta ei hätää, tarpeettomia tarpeita myyvät yritykset: se näky, joka silmiini piirtyy on kannaltanne suotuisa. Tulevien sukupolvien normistoon eivät puronpohjatömistelyt kuulu, käsileikkien edellyttämää vapaata toimintaakin kavahdetaan. Jatkajamme muistuttavat enemmän ulkoapäin ohjattua biorobottia, kuin sitä ihmistä, jonka keskuudessa itse sain varttua. Normistoon heille kuuluu hengen haukkominen kalliiden kertakäyttövaatteiden, -laitteiden ja -sisältöjen loputtomassa tulvassa – pakkopullaa hyväksytyksi tulemisen nimissä. Työelämään mielivien ja siellä pysymään tahtovien kosmeettisten korjausten kierteen aloittaminen kolmissakymmenissä on selviö, kuten henkisen ulottuvuuden katoaminen ja fyysinen velttous – ”taloudellisesti menestynyt voi lääketeollisuuden löydösten myötä kalliilla pillerillä puhdistaa kehonsa, miksi siis turhaan hikoilla?”: mikäpä siinä, mutta fyysisen toiminnan puutteen myötä ihmiset jäävät usein sosiaalisten ryhmien ulkopuolelle ja yksilölajien kohdalla heille ei pulpahtele ideoita yksinäisillä lenkkipoluilla ja yhteys luontoonkin katoaa.

   Niin ikään ovat tulevat sukupolvet vapaita uskonnoista, ihmisten keksimistä instituutioista; mietin vain, että mikä taho meitä sitten rauhoittelee, jos edes laimea saarna ei korviamme joskus tavoittaisi…

   Alkukantaiset ajattelu- ja toimintamallit tulevat olemaan ihmisten määrän ja yksityisyritysten vallan edelleen kasvaessa normeja: pidetään hienona asiana kilpailla asemasta, kukistaa kanssaihminen. Kolmas maailma jätetään luonnonvaroja lukuun ottamatta unohdukseen; läpikapitalistinen ihminen hankkii mieluummin itselleen jotain kivaa, kuin auttaa “niitä” siellä jossain. Ahtaissa huoneissa pitämämme lemmikit sen sijaan ovat “Heitä”, kuten autommekin.

  Sivistys on vain ripaus ulkokultausta – usein ulkoistamisen nimissä: ravinnon ja tilan puutteen meitä uhatessa kultahiput ropisevat maahan ja taannumme raakalaisiksi; rauha ei ole geeneissämme, julmuus kaikissa muodoissaan on selviytymis-strategiamme ytimessä.

   Taivaallisen hiilikertymän ansiosta kasvikset tulevat muuttumaan roska-ruoaksi – vitamiinipitoisuudet hupenevat jo nyt. Lemmikkejään varakkaat tulevat ruokkimaan laboratoriolihalla, sillä samalla, jota itsekin popsivat ja johon alemmilla ihmisillä ei ole varaa. Se lohtu asiassa sentään on, ettei keinoliha terveellisyytensä puolesta ole verrattavissa aitoon ravintoon.

   Tämän suuntaisin normein ja ajatusmaailmoin varustettu ihminen ei tietenkään apaattisuudessaan toimintakyvyttömäksi muutu; se ei tunne edeltäjiensä sosiaaliseen kanssakäymiseen, iloitsemiseen perustuvaa elämäntapaa. Joillakin meistä on vielä nyt yritystä globaaliin välittämiseen, mutta sotaa pakenevien, vesi-, ravintopakolaistulvan edessä oman ja läheisten selviytymisen tähden tämä lajisolidaarisuus näivettyy.

    Ennen kuin kehityimme lajina riittävästi, avautui meille ensin teollisuuden, sitten teknologian suunnattomat aarreaitat. Henkisesti ja älyllisesti raakileina olentoina emme kyenneet hallitsemaan näiden aittojen tarjoamia mahdollisuuksia, vaan me lähdimme kulkemaan vasemman käden polkua. Sen polun tarjoamia maisemia tulevat saavat ihastella. Anteeksi. 

   Nyt on ilma kohtuuttoman hiilipitoinen ja kulttuurimme yritysten kannalta optimaalisen pinnallinen. Jos joku taho tulisi palkita eettisistä ja moraalisista vapaan, vain tehokkuuden kautta voittoa maksimoivien kriteerien perusteella, menisi mitali mainostoimistoille; jos joku taho palkittaisiin maailman tilan ja ihmisen henkisen ja fyysisen alennustilan edistämisestä, kohde olisi prikulleen sama.

   Voimmeko edes hieman hillitä tätä eittämätöntä suuntausta kohden kylmää valvontakameroiden ja ulkoapäin tiettyyn normiin pakotettujen kanssaihmisten silmän käyttäytymistämme hillitsevää biorobotisimia; kohtaammeko koskaan saturaatiopistettä, jossa yksinkertaisesti väsymme laahustamaan mainostekstein varustettujen liikkeiden ikkunoiden ja videomainostaulumannekiinien seurassa logolla varustetun takin kätköissä ja palaisimme takaisin lajin mielenterveyttä edistävään sosiaaliseen “live”-elämänmuotoon, jossa tulevat sosiaalisteknologiset löydökset toimisivat  taustalla palvelijanamme, eikä kuten nyt niiden toimiessa suoraan tai välillisesti vain “parempien” ihmisten kukkaron paisuttajina?

+5

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu