Älykkäiden ihmisten älyttömyydestä
Kirjassa ”Vain ihmisellä on historia” on mainio ote, jossa Matti Puolakka pohtii tekoälyä:
”Voiko keinoäly jäljitellä ihmisälyä? (…) Keinoelolliset olennot todella omaavat yhä enemmän sellaista älyä, joka saa ne vaikuttamaan eläviltä biologisilta olennoilta.
Todellinen ongelma tekoälyn kehittämisessä on se, miten niistä saataisiin järjettömiä, lähestulkoon yhtä järjettömiä kuin mitä ihmisyksilöt ovat.” [1]
Kun pohditaan ihmisolemusta, eräs tärkeimpiä kysymyksiä on selittää se, miten sivistyneet, monipuolisesti lahjakkaat, monella tapaa rehdit ja täysijärkiset ihmiset saattavat päästää suustaan täydellisiä älyttömyyksiä. Eikä pelkästään hetken tuohtumuksessa vaan aivan pysyvästi omaksuttuna vakaumuksena. Miten tuo on mahdollista ja mistä se johtuu?
Tästä saimme oivallisia esimerkkejä kun Jouko Aaltosen dokumentti ”Pieni punainen” [2] esitettiin elokuvateatteri Orionissa 12.6.2020, ja sen jälkeisessä keskustelussa.
Tunnustan, että älyttömyyksiin vastaaminen tuntuu – älyttömältä. Toisaalta, jos sen kerran tekee, sitten se on tehty. Parempi niin. On myös sanottava että itse kukin, myös allekirjoittanut, on elämänsä vaiheissa sortunut paitsi älyttömyyksiin niin vääryyksiin, joista ystävät ovat joutuneet huomauttamaan. Tuollaisen kritiikin vastaanottaminen ja omien älyttömyyksien oikominen onkin olennainen osa inhimillistä kasvua.
”Diktatuuri”
Elokuvassa veljeni Olli Santavuori tokaisi, että Suomen m-liike (eli ”maolainen” liike) 1970-luvun alussa olisi ollut diktatuuri. Tämän hän lausui ilman pienintäkään epäilyksen häivää.
2020-luvun katsojalle, joka ei mitään taustastamme tiedä, tuollainen helposti menee täydestä.
Tähän on ensinnäkin vaikuttanut 1970- ja 80-luvulla vallinnut mielipidevaino suomettumisen ja Neuvostoliiton arvostelijoita kohtaan, jonka johdosta sen aikaista toimintaamme ei tunneta.
Toinen syy on Neuvostoliiton romahdusta seurannut maailmanlaajuinen, ideologinen hyökkäys jolla tehokkaasti estettiin kaikki asiallinen keskustelu siitä, mistä sosialismin nousu ja tuho, samoin kuin kommunistisen maailmanliikkeen nousu ja tuho perimmältään johtui.
Kommunismin rikosten käsittely on tietenkin postiviinen asia. Mutta asioita olisi tarkasteltava yhteyksissään. Tarvittaisiin kokonaiskuvaa 1900-luvun historiasta ja ennen kaikkea silloin eniten vaikuttaneiden aatteiden kriittistä käsittelyä. Vasta sellainen keskustelu varsinaisesti olisi järjellistä, eikä sitä ole ollut. Niinpä ennakkoluulot ovat syvällä ja asiatonkin, henkilöön kohdistuva parjaus osuu valmiiksi pedattuun maaperään.
Näin se meni…
Veljeni jäi pois liikkeestä hyvin varhain 1970-luvun alussa. Syynä oli sarja linjaväittelyitä, joissa hän jäi vähemmistöön.
On vaikea kuvitella demokraattisempaa tapaa käsitellä erimielisyyksiä kuin mitä silloin noudatettiin. Ollilla oli tilaisuus milloin tahansa tehdä aloitteita, kirjallisia tai suullisia, esittää kritiikkiä, arvostella kaikkea mitä ikinäkään halusi.
Näitä kirjoituksia ja aloitteita käsiteltiin jäsenkokouksissa, joita oli tiuhaan. Siellä jokaisella oli puheenvuoro ja keskustelu käytiin mitä kohteliaimmin – tituleerattiin toisia tovereiksi ja kuunneltiin kaikki vastaväitteet.
Keskustelut nauhoitettiin ja kirjoitettiin puhtaaksi, julkaistiin sisäisessä lehdessämme ja käsiteltiin kaikissa perusyksiköissä. Myös kaikki muut liikkeen johtoa tai linjaa arvostelevat kirjoitukset julkaistiin ja käsiteltiin seminaareissa ja pienryhmissä. Varmasti joka ikinen mukana ollut sai mahdollisuuden ottaa asioihin itsenäisesti kantaa.
Vielä senkin jälkeen kun Olli oli jäänyt pois, hänen kirjoituksensa julkaistiin sisäisessä lehdessämme, jossa tehtiin yhteenvetoa noista varsin merkittävistä linjaväittelyistä. Niissähän syntyivät ensimmäiset ideat Kiinan kulttuurivallankumouksen moraalifilosofian kritiikkiin, sekä kaikissa Matti Puolakan johtamissa liikkeissä ja yhteisöissä noudatettuun poikkeuksellisen rehelliseen keskustelukulttuuriin. [3] (Lisätietoa mm. täällä: MLR ja Itu – sensuroitua suomettuneessa Suomessa.)
Katharsiksen paikka
Mistä Olli siis on keksinyt tuon ”diktatuurin”?
Ihminen puhuu älyttömyyksiä silloin kun oma – etenkin sosiaalipsykologinen – etu sokaisee järjenkäytön. Ilmeisestikin Ollin itserakkaudelle oli liikaa, että hän niin murskaavasti hävisi väittelyn.
Lisäksi hän tiesi olevansa mukana jossain hyvin oikeassa ja tärkeässä ja lähteneensä liikkeeseen mitä jaloimpien motiivien kannattelemana.
M-l-liike Suomessa oli olemattoman pieni, mutta kansakunnan kohtalon kannalta tärkeimmässä kysymyksessä, suhteessa Neuvostoliittoon, olimme oikeassa, ja tiesimme sen. Myös marxismi kokonaisvaltaisena maailmankatsomuksena tarjosi sen ajan maailmassa selityksen historialle ja haasteen suuria ihanteita etsivälle nuorelle ihmiselle.
Todellisuudessa noissa linjaväittelyissä oli vastakkain perinteinen marxismi dogmaattisessa ja äärimmilleen viedyssä muodossa, mikä ilmeni juuri Kiinan kulttuurivallankumouksessa. Sitä edusti Olli ja muutama muu. Toisella puolella oli Matti Puolakan johtama uutta etsivä suuntaus, joka ei sulkenut silmiään marxilaisen maailmankatsomuksen selviltä puutteilta ja virheiltä ja Kiinan kulttuurivallankumouksen ylilyönneiltä (niin kuin silloin ajattelimme – kulttuurivallankumouksen katastrofaalinen epäonnistuminen kävi ilmi vasta myöhemmin).
Ollilla oli silloin katharsiksen paikka, mutta siihen hän ei kyennyt. Itserakkaus, luultavasti myös kateus, vei voiton.
Koska häneltä loppuivat järjelliset argumentit, hän turvautui parjaukseen. Selityksenä sille miksi hän hävisi väittelyn, hän keksi ”diktatuurin”. Liikkeemme oli hänen mielestään lahko, jonka karsimaattinen guru Matti Puolakka oli jollain mystisellä tavalla manipuloinut koko jäsenistön. Minua hän kutsuu opetuslapseksi – mikä tarkoittaisi, että olisin hyväksikäytetty ja aivopesty ihmispoloinen.
Olli lähti pois liikkeestä ja hän on siitä lähtien esittänyt noita parjauksiaan kaikille, jotka vain jaksavat kuunnella. Hän toistelee niitä myös nettisivuillaan. Hän on järkähtämättömästi sitä mieltä, että ne ovat mielipiteitä joihin hänellä on oikeus. Hän ei käsitä, että Matti Puolakka, hänen ystävänsä ja minä erityisesti olisimme milloin tahansa voineet halutessamme nostaa häntä vastaan syytteen. Hän ei käsitä, että henkilökohtainen mustamaalaus ei ole mielipide, se on kunnianloukkaus, josta säädetään rikoslaissa.
Kunnianpalautus suomettumisen arvostelijoille
Ollin kunniaksi tosin on sanottava, että hän esitti ”Pieni punainen” -dokumentissa myös tärkeän puheenvuoron: olisi jo aika että Suomen m-l-liike (eli ns. ”maolaiset”) saisivat tunnustuksen asemastaan toisinajattelijoina suomettuneessa Suomessa.
Jonain päivänä Suomeen perustetaan – aivan meistä riippumattakin – totuuskomissio jossa koko tuo aikakausi käsitellään monipuolisesti ja perusteellisesti. Silloin syytettynä ovat paitsi suomettajat, myös heidän parhaat apurinsa, eli sellaiset entiset ystävämme jotka ovat omistautuneet julkisuudessa esittämään pelkästään henkilökohtaisia parjauksia Matti Puolakkaa ja hänen kannattajiaan kohtaan – ja näin jatkaneet vuosikymmenestä toiseen suomettamisen pahimpia perinteitä.
Kaikki muut 70- ja 80-luvuilla mukana olleet, olivat sitten nykyään mitä mieltä tahansa, ansaitsevat sekä tunnustuksen että rahalliset korvaukset kärsimästään mielipidevainosta ja työstään Suomen itsenäisyyden puolustamiseksi.
Jatkuu… Seuraavassa artikkelissa käsittelen myöhempiä ”lahkolais”syytteitä, jotka olemukseltaan ovat aivan yhtä älyttömiä kuin Ollinkin tarina.
VIITTEET:
[1] Matti Puolakka: Vain ihmisellä on historia – ajatuksia ihmiseltä joka määritteli ihmisen. toimittanut Heli Santavuori. Uusi historia ry 2020. Esittelyä Uusi historia -sivustolla.
[2] Dokumenttielokuva ”Pieni punainen” esitetään 7.5. Ylellä, ja se on katsottavissa myös Yle Areenassa.
[3] Nuo sisäiset lehdet ovat tallessa Kansallisarkistossa. Asiasta kiinnostuneet tutkijat ovat tervetulleita ottamaan yhteyttä Uusi historia -yhdistykseen, jonka hallussa kyseinen Matti Puolakan arkisto on.
Kommentit (0)