Jeanne d’Arc, jesuiitat ja Pohjois-Amerikan alkuperäisväestö

Postista tuli kovin odotettu kirja: David Graeberin ja David Wendgrow’n ”The Dawn of Everything: A New History of Humanity” (Kaiken aamunkoitto: ihmisyyden / ihmiskunnan uusi historia). Se on ollut suuri tapaus englanninkielisessä maailmassa, ja saadaan toivon mukaan lähiaikoina myös suomeksi.

Suomen kielellä löytyy kuitenkin Aki Hakosen jo ennakkotietojen perusteella kirjoittama esittely. (Antroblogi 17.2.2021)

Teosta kohtaan on esitetty varsin purevaa kritiikkiä, mutta on myös haltioitunutta vastaanottoa. Itselläni ensi vaikutelmat sisältävät molempia.

Kirjan tärkein ansio mielestäni on se, miten painokkaasti tuodaan esiin esihistorian loppupuolella eri puolilla maailmaa esiintyneet suhteellisen tasa-arvoiset ja rauhanomaiset, valtiottomat sivilisaatiot.

Sydämellisesti kannatan heidän kutsuhuutoaan: arkeologien tulisi tutkia vanhimpia kerroksia esim. ensimmäisten sotaisten kaupunkivaltioiden alla. Arkeologian todelliset aarteet nimittäin eivät ole kultaa, hopeaa eivätkä norsunluuta. Ne voivat olla varsin vaatimattoman näköisiä mutamajoja, mutta silti taivaan mannaa, mikäli sieltä löytyy vastaus tähän kysymykseen: ovatko ihmiset joskus historiassa osanneet elää monikerroksisessa yhteiskunnassa rauhassa ja suhteellisen tasa-arvoisina? Ja jos ovat, niin miksi? Mitä nykyihminen voisi tällaisista yhteiskunnista oppia?

Yleensä ottaen sellainen hypetys että nyt ollaan taas kirjoitettu koko historia uusiksi on toki meille Uusi historia -yhdistyksessä aina tavattoman kiinnostavaa. Mutta myös tympäisevää, jos liian heppoisin perustein tuollaista julistetaan.

Aihe on herkullinen, liian herkullinen sutaisemalla pilattavaksi. Perusteellinen kritiikki tulossa… Seuraavassa vain pieni pikantti yksityiskohta.

Kun jesuiitat hävisivät väittelyn…

Lehdistön arvioita lukiessa sattui seuraava silmään:

”Ranskalaiset lähetyssaarnaajiksi tulleet jesuiitat saivat shokkihoitoa kansoilta joita he olivat tulleet käännyttämään. Nämä ”villit” voittivat väittelyt esittämällä argumentteja kohta kohdalta. Alkuperäiskansat olivat tuhansia vuosia harjoittaneet suullista keskustelua asioista päätettäessä. Se oli tehnyt asiaperusteisesta väittelystä arvostetun taidon, jossa he voittivat jopa jesuiittojen koulutuksen.” (Vapaa käännös; The Tyee, 22.11.2021)

Jesuiitat tunnetusti olivat saivartelun ja vääristelyn mestareita, siis keskustelutaitureita kielteisessä merkityksessä.

Aikanaan luin Jean Anouilhin näytelmän L’Aloutte (Leivonen), ja se jäi mieleeni juuri samankaltaisesta syystä. Siinä kuvataan miten jesuiitat, jotka kuulustelivat Jeanne D’Arcia, eivät onnistuneet puhumaan pussiin tätä yksinkertaista maalaistyttöä. Jeanne piti sinnikkäästi kiinni itsellensä tärkeimmästä pääasiasta ja voitti väittelyn.

Kenties esimerkiksi käynee myös Greta Thunberg, tämän päivän pieni Jeanne D’Arc, jota isot keski-ikäiset miehet, niin poliitikot kuin öljy-yhtiöiden johtajat ovat yrittäneet vaientaa halveksunnalla ja huvittuneisuudella. Muistetaan vaikka hänen twitter-viestivaihtonsa Donald Trumpin kanssa.

Uskonkin että Graeber & Wengrow’n esimerkissä on ollut kyse paitsi keskustelutaidosta sinänsä, niin ennen kaikkea rehellisyydestä. Kun on tarkkaan harkinnut mikä omasta mielestä on pääasia, missä tärkeässä suhteessa toinen valehtelee, missä puhuu ristiin, niin on mahdollista väitellä menestyksellisesti suurten ja mahtavien, tai paljon lukeneiden auktoriteettien kanssa.

Keskustelukulttuurissa on lopultakin kyse ihmisyydestä. Siinä olemme samalla viivalla, niin professorit, aktivistit kuin ketkä tahansa tavalliset kaduntallaajat. Jopa jesuiitat. Argumentointitaitoa nimittäin voi käyttää paitsi totuuden etsintään ja itsetuntemukseen, niin itsepetokseen ja muiden huijaamiseen.

Jeanne d’Arcin kävi lopulta sitten huonosti. Hän joutui roviolle vaikka väittelyn voittikin. Se taas johtuu siitä, että jesuiitat olivat mestareita paitsi saivartelussa, niin myös näytösoikeudenkäyntien järjestämisessä. Niitä tarvitsevat nykyäänkin kaikki, joilta argumentit loppuvat.