Mietteitä rasismista ja woke-kulttuurista

Jäin miettimään edellisen blogikirjoitukseni perusteella että oliko oikein ottaa kantaa noin kärkevästi woke ja cancel-kulttuuria vastaan. Tässä en esitä asiaan vastausta, mutta pohdin rasismia. Jonain päivänä voin sitten lyödä lukkoon kantani.

Eräs viisas ystäväni kertoi, että hän oli sanonut jollekin mustalle miehelle jossain – en muista yhteyksiä nyt – että rasismin loppuminen kestää vielä sata vuotta. Tai kauan. Joka tapauksessa niin, että se on syvään juurtunut ongelma joka ei helpolla poistu.

Mietin tuota nyt, kun yritän käsittää tätä woke-ajattelua. Muistan erään patologin jossain ohjelmassa sanoneen, että olemme aivan samanlaisia ”sisältä”, ainoastaan ihonväri on eri. Samaa tietysti sanovat geneetikot. Mutta se ihonväri on vain niin näkyvä asia. Siihen suhtautuminen vaatii tottumusta.

Tukholmassa asuessani olin sairaalassa naisten osastolla. Siinä huoneessa oli neljä meitä naisia. Niin yhtäkkiä siihen huoneeseen ilmaantui about 5-6 pikimustaa miestä. Jotenkin kaikki säikähtivät. Myös hoitajat säikähtivät ja syöksyivät huoneeseemme katsomaan, ettei vain mitään pahaa tapahdu… Ja kuitenkin he olivat vain yhden (valkoisen) naisen ystäviä, varmaan siis sukulaisia ja ihan iloisesti ja ystävällisesti tulivat hänen vuoteensa viereen juttelemaan, mikä sitten näyttikin kovin herttaiselta. Mutta meidän kaikkien selkärankareaktio oli salamannopeasti se, että piti säikähtää, pelätä ja epäillä.

Ihonväristä tämä ei tietysti yksinään johdu, vaan historiasta, kulttuurista. Satoja vuosia imperialismia, kolonialismia ja rasismia. Silti se ihonväri juuri oli niin yllättävä asia. Siihen täytyisi tottua.

Kun kirjoitin Jaakko Sarlinin muistelmia Ranskan muukalaislegioonasta, niin silloin vasta täysin käsitin, miten totaalisen rasistinen se siirtomaajärjestelmä oli. Rasismi oli syöpynyt ranskalaisten ajatteluun sukupolvien aikana. Algerian tapauksessa Napoleonista alkaen. Ja niin oli kaikissa eurooppalaisissa maissa. Se perustui ajatukselle, että muut kansat ovat alempiarvoisia. Heitä mennään ”sivistämään”. Algeriassa oli eri kaupunginosat arabeille, eurooppalaisille, ja jopa kiinalaisille, juutalaisille jne. Kastijako oli selvä.

Tuo oli minulle silloin oivallus – eli se, että kyse oli kokonaisesta historiallisesta aikakaudesta, noin kolmesta vuosisadasta. Että se nyt vain ei ollut yhden Hitlerin päähänpisto. Se oli jotain mikä eli ajassa, ja mitä joku Hitler taitavasti hyödynsi. Mutta ei hänkään niin olisi voinut tehdä, ellei hänellä olisi ollut mahtavan saksalaisen teollisuuden tuki. Ja poliittisten mahdollistajien selkärangaton suhtautuminen.

Mikään ei ole niin opettavaista kuin historia!

Ranskan armeijassa, etenkin upseeristossa, rasismi kukoisti. Siitä on kirjassani esimerkkejä. Se kukoisti sillä tavalla että se oli täysin hyväksyttyä, se oli normaalia.

Kun Jaska kertoi siitä, niin huomasin että hänkin oli sen hyväksynyt jotenkin paremmin ajattelematta. Mutta ei miten tahansa, vaan niin että asia kuitenkin oli jäänyt häntä vaivaamaan mielen kolkkaan. Minä otin kantaa ja Jaska heti käsitti mikä oli väärin. Hän kertoi esim. siitä kun joku ranskalainen upseeri huvikseen alkoi ampua kaukana kulkevaa arabia niin että tämä joutui hyppelemään, eli ”tanssimaan”. Se oli hyvin vastenmielinen kertomus, mutta legioonassa ei kukaan tuollaista vastaan reagoinut. Se kuului kulttuuriin.

Sanoin Jaskalle että tuohan oli kauhean väärin. Mutta en nyt alkanut hyökkäämään Jaskan kimppuun.

Käsitin että me teemme tässä historiankirjaa. Ja se on tehtävä historiantajulla. Historiantaju on ominaisuus, joka tekee ihmisen mietteliääksi. Mietteliäs ihminen pohtii ihmisolemusta. Hän ei käy hyökkäykseen toista ihmistä vastaan, vaan etsii jotain yhteistä mitä on meissä kaikissa ihmisissä.

Katharsis on sen miettimistä, mikä kaikissa ihmisissä on samaa. Ehkä noinkin voi sanoa, vaikka se vaatiikin varauksia.

Jos nyt oikein halutaan visioida, niin mihin sosialismi kaatui? Monethan sanovat että ajatus oli hyvä, toteutus huono, mutta minä sanon että ajatus oli virheellinen. Koska ei käsitetty yleistä ihmisolemusta. Ihmiset jaettiin ”oikeassa oleviin” ja ”pettureihin”. Ns. luokkavihollisiin ja ”meihin”.

Siihen se kaatui.

Jos ihminen käy heti hyökkäämään toista vastaan, hän estää sekä siltä toiselta että itseltään mahdollisuuden olla miettiväinen, harkitseva, ihmettelevä. Aristoteles sanoi, että filosofia syntyi ihmettelystä.

Olisi siis kovin vapauttavaa jos kaikea tällaista saisi vapaasti pohtia. Woke-kulttuuri estää vapaan ajattelun. Se on Amerikasta tullut vihoviimeinen vitsaus. Se on amerikkalaisen kulttuurin typerä puritanistinen jäänne.

Meillä Suomessa ja meillä Euroopassa ollaan sentään jotenkin edistyneitä. Olen sitä mieltä. Tietysti Amerikassakin on edistynyttä ajattelua, mutta se ei ole samalla tavalla päässyt niin valtavirtaan kuin täällä.

Melkein tekisi mieleni sanoa, että voi ihanaa, voi mainiota, olen eurooppalainen ja ylpeä siitä.

Ehkä amerikkalaisen kulttuurin voima onkin juuri siinä, että siellä on jouduttu vastustamaan noita älyttömyyksiä enemmän kuin täällä. Siksi ihmiset jotka siellä ajattelevat, joutuvat jotenkin ajattelemaan enemmän. Ei kenties filosofisesti, mutta ainakin taiteellisesti. Ikuisesti eläköön Hollywood ja Chaplin.

Seuraavaksi olen ajatellut kirjoittaa kateudesta. Oletteko huomanneet, ketä kohtaan Trump tuntee kateutta, mikä on hänen liikkeellepaneva voimansa? Se on New Yorkin älymystö. Hän tietää, että häntä ei siellä koskaan hyväksytä, ei kunnioiteta. Mutta Obamaa kunnioitettiin. Hänen rasistiset intohimonsa ovat tuossa, siinä on hänen henkilökohtainen traumansa ja ihan koko se, mikä häntä pyörittää. Sen vuoksi Trump ei koskaan tule tyytyväiseksi.

Obama on hänelle niin kuin Mozart oli Salierille. Ylittämätön ja käsittämätön. Tuosta tulee olemaankin hauskaa kirjoittaa.

Ja jos teitä kiinnostaa amerikkalainen systeemi, olen tehnyt aiheesta kaksi melko pitkää ja perusteellista artikkelia, ne ovat täällä:

• Yhdysvaltain pyhä perustuslaki ja demokratian kriisi
• Yhdysvaltain korkein oikeus ja oudot oikeusteoriat

Näihin aiheisiin vielä palataan!