Mitä olikaan ”hyvä elämä”?

Hyvä elämä on Aristoteleen termi.

Aristoteleen teosten käännösprojekti toteutettiin Suomessa vv. 1989-2006.[1] Selitysosastoineen se olikin todellinen kulttuuriteko.

Sitten ilmestyi kirjoja, mm. Juha Sihvolan teos ”Hyvän elämän politiikka: näkökulmia Aristoteleen poliittiseen filosofiaan” (1994), ja Ilkka Niiniluodon ”Hyvän elämän filosofiaa” (2015). Tuohon asti kaikki oli jotakuinkin hyvin. Mutta.

Nyt ”hyvä elämä” ilmestyi kunnallisvaalimainoksiin, nimittäin Vasemmistoliiton toimesta. Myös Säästöpankki on kantanut kortensa kekoon TV-mainoksella, jossa luvataan ”hyvää elämää”. Kohta on ”hyvää elämää” joka puolella niin, että se voi tarkoittaa mitä tahansa, eli ei mitään.

Jotta tuon ilmauksen sisältöä ei enää kovin paljon enempää runneltaisi, on syytä palauttaa mieleen mitä Aristoteles sillä alun perin tarkoitti, ja sen jälkeen, miten sitä mahdollisesti voisi nykyaikaan soveltaa.

Hyvä elämä saattoi toteutua vain poliksessa

Polis, eli kreikkalainen kaupunkivaltio, oli Aristoteleen mielestä historian päämäärä. Ihminen on luonnostaan kaupunkivaltion kansalainen, ja kaupunkivaltio on luotu hyvää elämää varten.

”Ihminen on luonnostaan kaupunkivaltiossa elävä olento. Sen vuoksi ihmiset haluavat elää yhdessä, vaikka he eivät tarvitsisi toistensa apua. Kuitenkin myös yhteinen etu vetää ihmisiä yhteen, sikäli kuin tämä luo edellytyksiä heidän hyvälle elämälleen. Juuri tämä on sekä yhteisön että yksittäisen ihmisen korkein päämäärä.” (s. 71) [2]

Ihminen on ”yhteisöeläin”. Ihminen joka riittää itse itselleen on joko jumala tai petoeläin. Sen vuoksi hyvää elämää pohdittaessa on pohdittava yhteiskuntaa, jossa se olisi mahdollista.

Mikä oli poliksessa olennaista? Se, että ihmisten yhteenliittyminen on itsetarkoitus. Pääasia ei enää ole luonnon hyödyntäminen, vaan filosofointi, seuranpito, kanssakäyminen.

”Useiden kylien muodostama täydellinen yhteisö on kaupunkivaltio, sikäli kuin se on niin sanoaksemme saavuttanut kokonaan itseriittoisuuden rajan. Se on syntynyt itse elämän turvaamista varten, mutta se on olemassa hyvää elämää varten.” (s. 9)

Polis kuitenkin perustuu oikeudenmukaisuuden kehittämiseen. Siksi ja vain siksi ei kyseessä ole tautologia:

”Valtio on sukujen ja kylien yhteisö täydellistä ja itseriittoista elämää varten, ja tällä tarkoitamme onnellista ja hyvää elämää. Siksi meidän on katsottava, että valtiollinen yhteisö on olemassa jaloa toimintaa eikä vain yhdessä elämistä varten.” (s. 76)

”Valtio” tuossa tarkoittaa kreikkalaista kaupunkivaltiota, ei siis valtiota sellaisena kuin me sen tunnemme.

Historian päämäärä on samaa kuin ”ihmisluonnon” päämäärä. Mutta ihmisluonnosta ei Aristoteleella ollut kovin korkeaa käsitystä.

”Aivan kuten ihminen on täydellistyneenä elävistä olennoista paras, siten hän lain ja oikeuden ulkopuolella ollessaan on kaikista huonoin. Väärämielisyys on aseistettuna turmiollisinta. Ihminen on syntyjään varustettu asein, joita pitäisi käyttää käytännöllisen järjen ja hyveen mukaisesti. Niitä voi kuitenkin käyttää myös aivan päinvastaisiin päämääriin. Siksi ihminen ilman hyvettä on mitä julkein ja moukkamaisin olento, joka on miltei toivoton hekumallisuudessaan ja mässäilynhalussaan. Valtiolliseen elämään kuuluu kuitenkin oikeudenmukaisuus. Oikeus on näet valtiollisen yhteisön järjestys, ja oikeudenmukaisuus on perusta sille, mikä on oikein.” (s. 10)

”Hyvän elämän” edellytykset Ateenassa: orjuus ja kansalaiskasvatus

Hyvä elämä tarkoitti myös orjuuttavasta työnteosta vapaata elämää yhteiskunnassa, jossa oli mahdollisuus ja velvollisuus osallistua filosofian harrastamiseen ja yhteisten asioiden hoitoon. Tämä oli tietysti mahdollista koska oli orjia, jotka tekivät työt sekä naisia, jotka hoitivat kodin ja lasten synnyttämisen – kummallakaan ei ollut kansalaisoikeuksia.

Nykyihmisiä ajatus orjuusjärjestelmästä kauhistuttaa. Meille on itsestään selvää, että kansalaisoikeuksien tulisi kuulua kaikille maailman ihmisille.

Kansalaisille, eli syntyperäisille aikuisille miehille ei heillekään vapaus langennut luonnostaan, vaan aivan olennaista oli kasvatus, joka kesti aikuisikään asti. 30 ikävuoteen asti oli velvollisuus palvella sotajoukoissa, sen jälkeen valtion asioiden hoidossa.

Kasvatuskaan ei aina auttanut, vaan vain harvat Aristoteleen (kuten myös Platonin) mukaan kykenivät varsinaiseen oikeudentajuun ja aina oli niitä, jotka eivät siitä mitään tienneet tai halunneet tietää. Polis kuitenkin oli luotu varmistamaan, että hyvä elämä olisi mahdollista niille, jotka siihen kykenivät. Myös muita polis suojeli heidän oman luonteensa tuhoisilta ja itsetuhoisilta impulsseilta.

Polis ja tulevaisuuden globaaliyhteiskunta

Huolimatta historiallisesta rajoittuneisuudestaan, on Aristotelen ajatus poliksesta kiehtova. Näin etenkin nyt, kun ihmiskunta yhdistyy ja teknologinen kehitys luo tavalliselle kansalle yhä enemmän vapaa-aikaa ja opiskelumahdollisuuksia. Orjuutta ei haluta, eikä tarvita. Myöskään naisten ei tarvitse olla sidottuja kotiin ja synnyttäjän rooliin.

Uusi historia -yhdistyksen ohjelmassa emme lupaa ”hyvää elämää” nyt ihan vielä – ensin olisi estettävä ihmiskunnan itsetuho – mutta visiollamme globaaliyhteiskunnan muodostumisesta on yhtymäkohtia Aristoteleen ajatteluun. Kansalaiskasvatuksessa olennaista on reilu, kaikille avoin väittely historian opetuksista. Se on, Aristoteleen termein, praksista: sekä väline että päämäärä. Eli itsetarkoitus.

Ihmiskunta voi selvitä vain, jos laillisuusperiaatetta kehitetään, ja jos globaaliyhteiskunnan tärkeimmäksi arvoksi tulee seuraava tunnus: ”Palkkaa on maksettava, myös ja lopulta ennen kaikkea, totuudenrakkauden, oikeudentajun ja solidaarisuuskyvyn perusteella”. Tuon vuoksi ”itsetarkoitus” ei tässäkään ole tautologia. Kuten Aristoteles tähdentää, kuuluu poliksen elämään oikeudenmukaisuus. ”Oikeus on näet valtiollisen yhteisön järjestys.”

Globaaliyhteiskunta on ihmissuvun 2,5 miljoonaa vuotta jatkuneen tien ”päämäärä”. Mutta toisin kuin Aristoteles, ajattelemme että siitä alkaa uusi vaihe ihmiskunnan kehityksessä. Siinä mielessä historia ei tietenkään lopu.

Käsitteiden käytöstä

Mitäköhän Vasemmistoliiton kunnallisvaaliehdokkaat siis tarkoittivat ”hyvällä elämällä”? Tuskinpa kuitenkaan sitä, että vasemmistolainen kunnallisvaltuusto olisi ”historian päämäärä”.

HUOM! Tämä ei ole poliittinen kannanotto, sillä aivan yhtä hyvin olisi sama lause voinut ilmaantua Kokoomuksen vaalimainoksiin.

Kun taas Säästöpankki lupaa ”hyvää elämää”, se tarkoittanee, että sieltä saa lainaa…

Toki nuo esimerkit ovat sinänsä merkityksettömiä, eikä virhe ole vakava. Voihan ”hyvällä elämällä” tarkoittaa jotain ihan muuta kuin mikä Aristoteleen ajatus oli. Mutta siinä tapauksessa, ilman täsmennyksiä, se onkin pelkkä fraasi.

Yleensäkin löperö käsitteiden käyttö on tunnusomaista nykyiselle julkiselle keskustelulle. Näin esimerkiksi Kiinaa edelleen kutsutaan ”kommunistiseksi” ja kapitalismia vastustetaan tietämättä yhtään mitä sillä sanalla tarkoitetaan, tai mitä haluttaisiin tilalle.

Tässäkin asiassa saamme neuvon Aristoteleelta:

”Kokonaisuudesta irrotettuna ei ole kättä eikä jalkaa, paitsi samannimisyyden kautta. Sillä tavalla joku voisi puhua kiveen hakatusta kädestä, sillä irrotettu käsi on tuhottu käsi. Kaikki asiat määritellään niiden tehtävän tai kyvyn perusteella siten, että sellaista, jolla ei enää ole tätä tehtävää tai kykyä, ei ole sanottava samaksi vaan samannimiseksi.” (s. 10)

Voinemme siis olla yhtä mieltä siitä, että ”hyvä elämä” po. mainoksissa tarkoitti jotain ”samannimistä” kuin Aristoteleen termi, mutta ei siis samaa.

Viitteet:

[1] Gaudeamus on julkaissut vuosina 1989–2006 Aristoteleen teosten yhdeksänosaisen suomennossarjan. Suomennustyön toimituskunnassa Simo Knuuttila, Ilkka Niiniluoto ja Holger Thesleff.

[2] Aristoteleen sitaatit teosten osasta VIII Politiikka, Gaudeamus 1991.